Sisäistetyt teoriat rakkaudesta

Käytiinpä tutustumassa Kansallisteatterin Omapohjassa pyörivään ja lähes kaiken aikaa loppuunmyytyyn Vera Kiiskisen käsikirjoittamaan ja ohjaamaan näytelmään Sisäistetyt teoriat rakkaudesta. Pääosia, pariskuntaa, esittävät Sanna-June Hyde ja Ilkka Villi, vaimon äitiä Kaija Kiiski ja vaimon etiäistä lapsuudesta Sunja Hyde. Vaihtuvissa sivurooleissa esiintyvät Irina Pulkka (parisuhdeterapeutti, saita Ingeborg-täti) ja Jari Virman (alkoholisoituva muusikko-isä, isoisä) pääsevät erityisen hyvin esittämään monipuolista osaamistaan näyttelijöinä.

Näennäisen onnellinen pariskunta odottaa toista lastaan, mutta yllättäen tapahtuu jotain odottamatonta ja perheen elämä vinksahtaa tutulta raiteeltaan. Elämälle ominaista on kriisien kohdatessa pyrkimys päästä takaisin tasapainoon ja siihen tässäkin näytelmässä pyritään, joskin kaiken aikaa trapetsilla keikkuen. Syyllisiä haetaan ja niitäkin löytyy, vai löytyykö?

Ihan katsottava esitys tämäkin näytelmä oli, tosin tässäkin yhteydessä joutuu kysymään tutun kysymyksen: - Miten klassikkonäytelmät oikeastaan pystyvät osoittamaan pelkästään henkilöidensä välisen dialogin avulla kaiken pinnan alla olevan ristiriidan ja tuskan, johon nykynäytelmissä tarvitaan se pakollinen 'puhuva pää', usein terapeutti, joka lähes rautalangasta vääntää ja selittää juurta jaksain katsojalle sen, missä nyt oikein mennään? Ja onko se juuri yksi syy siihen, miksi klassikot ovat edelleen vuosikymmenestä toiseen ohjelmistossa?

Ihanassa kahvilassa

Ihanan kahvilan ihanat muffinsit ja ihana kaffee saivat suun makiaksi ihanasti kertaheitolla. Satamakonttiin timpuroitu Ihana kahvila on auki vielä ainakin elokuun loppuun saakka, kun jaksaa tallustaa tai ajaa jo rakennetun Kalasataman talojen ohi aivan Sompasaaren kärkeen saakka. Mitkä maisemat; Helsingin rantaviiva avautuu yllättäen aivan uudesta suunnasta!

True Detective again

Kylläpäs onkin taas mukavaa, että YLE TV2 on ilahduttanut kesän katsojia tuomalla maanantai-illan ruutuun True Detective –sarjan 1. tuotantokauden. Aiemmin samaista sarjaa katsottiin jo netistä ja sen jälkeen pari vuotta sitten myös televisiosta, ja jo silloin tuntui siltä, että sarja on varsin koukuttava (Kirjatimpuri 09.01.2015). Kuten aiemminkin mainittiin, sarjan käsikirjoittaja on Nic Pizzolatto ja se on HBO:n melko taattua tuotantoa. Vaikka sarjan olisi katsonutkin aikaisemmin, kahtena etsivänä esiintyvien näyttelijöiden Matthew McConaugheyn ja Woody Harrelsonin karismat sen kuin vain purevat edelleen ja heidän välisensä jännitteet ovat käsin kosketeltavissa. Niin että ei kun taas toljottamaan, vaikka kuinka karmaisevalta ja toisaalta tutultakin juoni tuntuisi.

Seitsemäs ihme

Onko alla oleva kuva yksi antiikin maailman seitsemästä ihmeestä eli Semiramiin (Babylonin) riippuvat puutarhat? Ei, tämä on vain pieni osoitus Helsingin kaupungin satsauksesta kesäkaupungin viihtyisyyteen. Tämä ihme löytyy Kallion kaupunginosasta ja muita samanlaisia on siellä täällä ympäri kaupunkia ja pitkin kesää alati vaihtuvin värein. Aikoinaan itse Nebukadnessar II, joka yhden väittämän mukaan olisi vuoden 600 eaa. paikkeilla rakennuttanut Semiramiin, oli ajattellut, että puutarha lämmittäisi hänen vuoristosta kotoisin olevan vaimonsa mieltä ja sydäntä. No, tämä kuvan näkymä ainakin lohduttaa ja on silmän ilo keskellä kuhisevaa kaupunkia.

Ne muut kuusi ihmettä - jotka kaikki tietenkin tiedetään kuin vettä valaen - ovat muuten Artemiin temppeli, Faroksen majakka, Gizan suuri pyramidi (ainoa nykyisin jäljellä oleva), Halikarnassoksen mauseoleumi, Rodoksen kolossi ja Zeuksen kuvapatsas Olympiassa. Oheinen luettelo syntyi 200-luvulla eaa., silloin, kun kaikki nuo mainitut olivat vielä olemassa. (www.wikipedia.fi)

Se kahdeksas ihme näin suomalaisittain voisi olla loppukesän lämmin sää. Jokohan sitä heittäisi talviturkin, kun kerran Jaakkokin heitti sen lämpimän kiven kylmän kiven sijaan?

Alvarin töitä ihmettelemässä

Monena mies eläissänsä, sanooko se vanha kansa näin, mutta usein ainakin tietää. Samaa voitaneen sanoa arkkitehti ja muotoilija Alvar Aallosta, jonka näyttely Ateneumissa (11.5. – 24.9.2017) on osa Suomi 100 vuotta – ohjelmaa. Näyttelyn tuottajina ovat Vitra Design Museum, Alvar Aalto – museo ja Ateneumin taidemuseo.

Alvar Aallon (1898-1976) nimen tuntevat kaikki suomalaiset ja hyvä syy onkin. Hän on maailmankin mittakaavassa Suomen tunnetuin muotoilija ja arkkitehti. Aalto-maljakko ainakin jossain muodossa - pienessä tai isommassa - löytyy usean kodin astiakaapista erilaisista jakkaroista tai muista taide-esineistä puhumattakaan. Yhdessä vaimonsa, arkkitehti Aino Marsio-Aallon (1894-1949) ja Maire Gullichsenin ja Nils-Gustav Hahlin kanssa he perustivat myös taidetta komppaavan yrityksen, Artekin, vuonna 1935. Aallon menestys perustuu tietenkin paitsi omaan lahjakkuuteen, myös innostuneeseen, lahjakkaaseen ja toimivaan työyhteisöön.

Aallon suunnittelemia rakennuksia ovat mm. Paimion keuhkotautiparantola 1928-1933, Viipurin kaupunginkirjasto 1927, 1933-1935, Villa Mairea 1938-1939, Sunilan sellutehdas ja asuntola-alue 1936-1939, Säynätsalon kunnantalo 1949-1952, Kelan pääkonttori 1948-1956, Finlandia-talo 1962-1971, 1973-1975 ja Vuoksenniskan kirkko 1955-1958.

Miami

Luonteeltaan epävakaa Angela (karismaattinen ja näyttävä Krista Kosonen) tapaa sattumalta sisarpuolensa, 19-vuotiaan Annan (vakuuttava ja herkän roolityön tehnyt Sonja Kuittinen), josta hänellä ei juuri ole tietoa aiemmin. Tästä alkaa Zaida Bergrothin ohjaama elokuva Miami, joka juuri on tullut teattereihin. Elokuvan käsikirjoittajia ovat Zaida Bergroth ja Jan Forsström, aiemmin myös Leea Klemola ja Kaarina Hazard. Elokuvan kuvaajana on toiminut Hena Blomberg, ja jälki on todella taidokasta.

Elokuvan alussa Anna pelastaa sisarensa Angelan ikävästä tilanteesta ja nuoret naiset tutustuvat vähitellen toisiinsa. Angelan työ show-tanssijana kiinnostaa ujoa Annaa, joka Angelan innostamana lähtee hänen mukaansa. Kiertue-elämä jatkuu kaupunkien epämääräisissä kapakoissa, joita kokematon Anna alussa aristelee. Angela opastaa häntä kestämään ikäviä tilanteita kuvittelemalla olevansa esiintymässä Miamissa, joka on häilyvän Angelan utopististen unelmien kohde.

Anna huomaa pian, että Angelan esittämä glamourilla silattu todellisuus onkin jotain ihan muuta kuin mitä hän on kuvitellut. Hämärästä menneisyydestä ja lapsuuden menetyksistä seuraavat varjot eivät jätä Angelaa rauhaan. Yhteiseksi Eldoradoksi muodostuukin hiljalleen Miami, josta naiset yhdessä haaveilevat. Pääsevätkö he sinne, se jääköön salaisuudeksi, koska elokuva kannattaa käydä tsekkaamassa ihan itse.

Tämänkin tarinan perusteella on aika satsata Suomen elokuva-alalla myös lahjakkaisiin naistekijöihin, jotka ovat voineet aiemmin jäädä turhaan huomaamatta. Naisten tekemien elokuvien vahvuutena näyttää usein olevan kyky luoda vaikuttavia tunnekokemuksia, kuten tässäkin sisarusten hiljalleen syvenevä ihmissuhde.

Kirjoita itsesi näkyväksi

”Se minkä kanssa et voi olla, ei anna sinun olla.”

Anne Lindhom-Kärjen ja Kirsi Virkkusen teos Kirjoita totuutesi! - Kirjoittaja laajenevan tietoisuuden spiraalissa esittelee tietoisuuskirjoittamisen metodia. 'Meissä kaikissa asuu viisas tietäjä, Hän, joka tietää', ja siihen tietäjään pitäisi saada yhteys. Yhteyden luomiseksi voi hyödyntää myös näkemiään unia. Myös Anne Lindholm-Kärjen edelliset teokset Unet tienä luovuuteen – löydä sisäinen unitaitelijasi ja Uni tuntee sinut - Unet voimaantumisen ja ammatillisen ohjauksen välineenä hahmottelevat tarkemmin unien hyödyntämistä itsetuntemuksen syventämisen tiellä.

Kirjoittajien mukaan tietoisuuskirjoittaminen on elämänmittainen prosessi, jossa 'päämäärää tärkeämpi on matkalla olo'. Teos antaa myös ohjeistusta kyseisen metodin omaksumiseen. Kuten monissa muissakin oppaissa on todettu, tässäkin todetaan, että on terveellistä piipahtaa oman mukavuusalueen ulkopuolelle saadakseen uusia näkökulmia.

Virpi Yliraudanjoen teos Lupa kirjoittaa - Opas luovaan tieteelliseen kirjoittamiseen tuo esiin virikkeitä, joita hyväkseen käyttäen voi syventää erityisesti tieteellistä mutta myös luovaa kirjoittamista. Kysytään, voiko kirjoittaa luovasti, jos kirjoittaa tieteellistä tekstiä vai täytyykö pitäytyä tarkasti vain tieteellisessä tiedossa. Tekijän mukaan voi ja ilman muuta pitäisikin kirjoittaa myös tieteellinen työnsä luovalla tavalla ja uskaltaen. Intuitiivinen kirjoittaminen on mielleyhtymien kuuntelua ja kirjaamista, ruumiillinen tietäjä kirjoittaa tietämisestään. Intuitioita kokevat taiteilijat ja tieteentekijät rohkenevat kirjoittajan mukaan myös tarttua intuitioihinsa pelkäämättä niistä syntyviä reaktioita.

Yliraudanjoki toteaa, että 'kaikessa on kyse siitä, että lunastaa itselleen luvan kirjoittaa' ja jatkaa, että 'maalatakseen parastaan on pakko mennä kohti kipua, tyhjyyttä ja epävarmuutta. Välillä yksinkin'.

Hyviä kirjoittamisen ja sisäiseen maailmaansa syventymisen oppaita, kuten nämäkin edellä mainitut, ilmestyy koko ajan tiuhassa tahdissa ja hyvä niin, mutta se opas, joka taluttaa työpöydän ääreen ja käskee kirjoittamaan, on vielä monen kirjoittajan kohdalla suunnitteilla; nimittäin tuo sisäinen ääni, joka vaatii päästä vapauteen. Se, joka sanoo alussa kirjoitetun lauseen ja ennen pitkää pistää toimimaan.

Elokuun iltoja

Yön tullen / minä seison portailla kuuntelemassa, / tähdet parveilevat puutarhassa / ja minä seison pimeässä. / Kuule, tähti putosi helähtäen! / Älä astu ruohikolle paljain jaloin: / puutarhani on sirpaleita täynnä.

                                                                                        Edith Södergran: Tähdet

Oi yö oi meri äärettömin ulapoin / oi miten kevyesti vesi kantaa lastaan / ja miten lempeästi mainingit / keinuvat päivän lävistämää rintaa vastaan.

Oi yö oi mustakukkaisien kaislain laulu / oi soivat holvit kahta puolta kaareutuin / kun yhä loitommaksi merta pitkin / pois päivän rannasta pois määrätönnä uin.

                                                                                        Marja-Liisa Vartio: Yö

On elokuu kuin nainen kypsynyt / kantaen povellansa pientä poikalasta, / vartalo taipuen kuin tähkäin nuokunnasta, / harteilla illan viipottavat säteilyt.

Ja lapsi terhakas ja alaston / niin iloisena telmii, repii, kaulaa, / suutelee vuoroin, kiskoo tukan paulaa, / ja nauru kiirii yli ruohikon.

Ja yllä hohtaa taivas sininen / kuin katse isän, vakaa, turvallinen. / Ja hämmentyen kohtaa lapsi sinen / niin häikäisevän, totisen,

ja hiljenee ja katsoo miettien: / jää orpo polku luikerrellen etäisyyteen, / ja pian häipyneet on hämäryyteen / laps, äiti niin kuin muisto kaukainen.

                                                                                       Sirkka Selja: Elokuu

Lohikäärme punainen / vaeltaa iltaan elokuun, / se pieksää pilvet pyrstöllään, / ne pakoon kiitää peläten, / ja lohikäärme katselee / ja miettii, sitten / nielee kuun / ja kylläisenä yllä maan / se loistaa koko vatsallaan.

                                                                                        Helvi Juvonen: Elokuun ilta

Ruispellon ojaa ne tulevat ruskeissa takeissa / multaa, riihenpölyä harmaissa lakeissa. / Käsissä täydet haarikat koivunmahlaa / haltiat pellonpiennarta kahlaa. / Heinässä virsut kastuvat. / Sydänyön hetkellä haltiat pihaan astuvat.

Seisovat pihlajan varjossa. Metsissä yökäet kukkuvat. / Viileissä aitoissa pojat ja tyttäret nukkuvat. / Vasikan tiuku kilahtaa lepikkohaassa. / Kastelupisarat välkkyvät kukkamaassa. / Uni on valtias talossa. / Palsamit kukkivat tuvassa kesäyön valossa.

Istuvat humalakuistilla mahlahaarikat edessä. / Koivujen ritvat päilyvät öisessä vedessä. / Katsovat kaurasarkoja alhaalla suolla, / valkeita ruusupensaita aittojen puolla, / suoria perunavakoja, / kynnyksen alle tuotuja tuoreita hakoja.

Punertuu punertumistaan pohjoisen puolella. / Aurinko taivaalle ampuu jo kultanuolella. / Nyökkäävät tyytyväisinä toisillensa. / Painuvat jonossa asumasijoillensa. / Ruistähkät seisovat vahdissa. / Tyhjät tuopit heiluvat astunnan tahdissa.                                                                                                                                                                                                                                                                    Yrjö Teppo (Kaijärvi): Haltiat                            

Keltaisen-kipeät / ulpukat veen. / Helinä kaislojen / kanteleen. / Korennon leikki / ja surviaisen / keinuvaisen. / Suvi oli hienotunteinen. / Hyvästeittä se lähti / heti kun syttyi kuumeinen / ensimmäinen tähti.

                                                                                   Aaro Hellaakoski: Ensimmäinen tähti

Vettä ja viemäröintiä

Vesi vanhin voitehista, sanoo vanha kansa ja tietää. Paljon tietää myös Pentti Harjun teos Vesi- ja viemäröintitekniikka, johon on yhdistetty kirjoittajan aiemmat kirjat Vesi ja veden käyttö kiinteistössä sekä Viemäröintitekniikan oppikirja.  Kun lukee kirjan kannesta kanteen, niin tietää vesiasioista ja viemäröinnistä melkein kaiken ja sen lisäksi vielä sen, miten vettä tuhlaileva suomalainen voisi säästää tätä meille kuin itsestään lankeavaa luonnonvaraa, josta monessa muussa maassa voidaan vain toiveunissa haaveilla.

Vai mitä ollaan mieltä esimerkiksi siitä, että tavallinen kolmihenkinen perhe voi kuluttaa vuodessa noin 32 000 litraa vettä, jos jokainen pesee hampaansa veden juostessa koko pesun ajan tai jos samainen perhe on suihkussa viisi minuuttia päivässä, niin vuodessa vettä on kulutettu 82 125 litraa. Vessakäynnin vedenkulutus voi olla vuodessa 20 000 litraa yhden henkilön huuhdellessa vessan noin 5-7 kertaa vuorokaudessa, ja Suomessahan se vessankin huuhteluvesi on hyvänlaatuista juomavettä niin kuin kaikki muukin vodakka, jota kraanasta tulee.

Jokaisen jakson lopussa on myös edelliseen artikkeliin liittyviä tehtäviä, joilla voi testata, muistaako edellä mainitusta enää mitään. Ja jos ei muista, niin ei muuta kuin kertaamaan. Kertaus on opintojen äiti, sanoo vanha kansa ja tietää.

Oliivipuu

Käytiinpä kesän ja Jaakon-päivän - Jaakko heittää kylmän kiven järveen, sanoo vanha kansa ja tietää! - kunniaksi elävissä kuvissa katsomassa espanjalaisten Paul Lavertyn käsikirjoittama ja Iciar Bollainin ohjaama leffa Oliivipuu (El olivo). Elokuvan pääosia näyttelevät Anna Castillo, Pep Ambròs ja Javier Gutiérrez.

Kielillä puhutaan; espanjaa, saksaa, englantia ja ranskaa, ja miksi. No siksi, että näillä kaikilla kielialueilla liikutaan, kun halutaan saada takaisin suvun omistama ikiaikaisen vanha oliivipuu, jonka köyhät ja sen vuoksi puun historian unohtaneet veljekset ovat myyneet jonnekin ulkomaille hirmu rahalla isoisän ja tyttärentyttären vastustuksesta huolimatta. Puu on ollut vankka side sukupolvien välillä ja isoisä tietää sen; hän on myös opettanut puun merkityksen lapsenlapselleen.

Tyttö (Anna Castillo) aavistaa, että isoisän masennus johtuu oliivipuun myymisestä ja päättää selvittää, minne puu on joutunut. Onko se pantu lihoiksi vai myyty jonnekin koristeeksi? Internetin some-meiningin avulla puu löytyy saksalaisen kaupungin suuryrityksen aulasta ja sinne Anna houkuttelee setänsä (Javier Gutiérrez) ja ystävänsä (Pep Ambròs) lähtemään rekka-autolla kertomatta heille ihan täyttä totuutta puun sijainnista.

Hauskasti tässä tarinassa yhdistetään tuhansia vuosia vanhaa perinnettä ja nykyaikaa, kun puuta etsitään internetin somettajien ja aktivistien yhteisvoimin. Se voisi olla leffan yksi motiiveistakin; vaikka kuinka moderneja ollaan, silti ollaan sidoksissa menneeseen.

Leffan juoni on tarinallinen ja siltä osin epäuskottavakin, mutta yhteiskuntakriittinen se todella on. Veljekset ovat joutuneet työttömiksi, luomuoliiviöljyn on korvannut halpatuonti, isä on jo hankala ja itsepäinen vanhus, jota ei oikein jaksettaisi hoitaa, öljyn tilalle hankitun tehohoidetun kanalan raakatut yksilöt heitetään aamuisin roskikseen, konkurssiin menneen ravintolan myötä vaimonkin menettänyt veli katkeroitunut toisesta veljestä puhumattakaan. Mistä valaa uskoa tällaiseen tilanteeseen?

Vastaukseksi nousee ihmisten välinen solidaarisuus ja toistensa ymmärtäminen tositilanteen tullen. Ei sovi unohtaa myöskään sukuhistorian ja perheen positiivista vaikutusta toivoa ja jaksamista lisäävinä tekijöinä. Hyvän mielen leffahan tämä ennen kaikkea on ja siinä varsin onnistunut.

Jos metsään haluat mennä nyt...

Terve, metsä, terve, vuori, / terve, metsän ruhtinas!
Täs on poikas uljas, nuori; / esiin käy hän, voimaa täys, / kuin tuima tunturin tuuli.

Metsän poika tahdon olla, / sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla / karhun kanssa painii lyön / ja mailma unholaan jääköön.

Viherjäisel laattialla, / mis ei seinät hämmennä,
tähtiteltin korkeen alla / käyskelen ja laulelen / ja kaiku ympäri kiirii.

Kenen ääni kiirii siellä? / Metsän immen lempeän;
liehtarina miehen tiellä / hienohelma hyppelee / ja kultakiharat liehuu.

Ihana on täällä rauha, / urhea on taistelo:
myrsky käy ja metsä pauhaa, / tulta iskee pitkäinen / ja kuusi ryskyen kaatuu.

Metsän poika tahdon olla, / sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla / karhun kanssa painii lyön / ja mailma unholaan jääköön.

Aleksis Kivi, jos kuka, taisi ymmärtää metsän ja siellä samoilun merkityksen omalle luovalle työlleen. Kiven runo on tässä pohjustuksena kahdelle uudelle kirjalle, jotka kertovat puista ja metsästä sekä luonnon merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille.

Seppo Vuokon teos Latva pilviä piirtää puhuu puista - enimmäkseen puista yksilöinä – ja puiden ja myös metsän merkityksestä muulle luonnolle ja ihmiselle. Kirja liikkuu kahdessa maailmassa; arkisessa makromaailmassa, jossa kirves heiluu ja puu kaatuu ja toisaalta oudommassa molekyylien ja atomien mikromaailmassa, josta kirjoittajan mukaan tiedetään vielä hyvin vähän. Kirjan kuvitus on huippuluokkaa, kiitokset pääkuvaaja Jorma Peiposelle, samoin myös Kurt Fagerstedtille, Ilkka Kumpuselle ja Juha Valsteelle.

Teosta lukiessa tulee mieleen saksalainen metsäntutkija Peter Wohlleben, jonka kirjasta Puiden salattu elämä taannoin kirjoitettiin (Kirjatimpuri 01.11.2016), ja joka tuntuu olevan monessa samoilla linjoilla tämän teoksen tekijöiden kanssa.

Marko Leppäsen ja Adela Pajusen teos Terveysmetsä - Tunnista ja koe elvyttävä luonto hakee vastauksia siihen, millaiset luonnon elementit vaikuttavat ihmiseen erityisen suotuisasti. ’Terveysmetsä’ on kirjoittajien mukaan sellainen paikka tai alue, jossa keskimääräistä enemmän voidaan tuntea luonnon tervehdyttävää vaikutusta ihmiseen. Luonnon myönteinen merkitys tuntuu perustuvan evoluutioon – joka puolella maailmaa puun antama suoja, kirkasvetinen puro tai hyvä tähystyspaikka on arvossaan.

Myös tässä teoksessa puhutaan myönteisten psykologisten vaikutusten lisäksi luonnonympäristön monipuolisista mikrobeista, joille luonnossa altistuu ihon, hengityksen ja suoliston kautta ja joilla on yhteys immuunipuolustuksen terveeseen toimintaan. Jokaisen luonnonelementin, ’pääpolun’, yhteydessä mainitaan ’oksapolku’, jossa kerrotaan tarinoita ja tarjotaan tietoa luonnon tavasta parantaa, ja ’oikopolku’, joka tarjoaa vinkkejä ja harjoitteita luontoyhteyteen pääsemiseksi.

Runo elää

Rantakuva

Oli kasteinen rantaniitty, / kukat nukkuivat ruohossaan. / Yökasvoja kaislojen rikkoi / vesimittari renkaillaan. /

Unen arkoihin untuvapilviin / punahuulin kurkotti koi. / Viri. Henkäys. – Välkkyvä lintu / minut tähtimön lehdeltä joi. /

Pisara putoo

Yöpilvi kulki. / Rajun / heitti kasteen. /

Tähkään rantapajun / pisarana jäin. / Koinpuna kimmeltäin / jäi kalvolleni. /

Suhahti korentoinen. / Helähdys. / Ken kuuli? /

Virkoo aamun tuuli. / Huomenna jo putoo pisar toinen. /

 

Epilogi

Sinä päivänä muistat, / kuhankeittäjän huilu aamusta alkaen huhui. / Hymyili metsä, lauloi kukkien kuoro. / Sanat, hiljaa kuiskatut, suhussa puiden puhui. /

Ei ollut sinua, minua ei liioin. / Olimme yhtä, ja kaikkeus humisi meissä. / Lävitsemme, muistatko, pilvet uivat / kuin kuplat sinisenkuulaissa syvänteissä. /

Kadonnut kirkkaus? Muisto? Ei, ei koskaan! / Sen jälkeen kaikki on ollut ehdottomampaa. / Jokainen särähdys on koskenut kipeämmin, / ilo täydempää on ollut, avarampaa. /

Olimme merkityt, kun palasimme sieltä, / mekin niin kuin kuplia, tuuleen särkyneitä. / Meissä tapahtui, me mitään emme tehneet. / Mihinkä menimmekään, unemme veivät meitä. /

Ja vievät, sinne, missä on kaikki yhtä, / kahisee lehti, sammal askelessa / painuu, hymyää metsä, / kaikkeus keinuu meissä, me kaikkeudessa. /

                                                                              Juha Mannerkorpi (1915-1980)

Jälkiä kehossa

Omnia mea mecum porto - kaiken omani kannan mukanani, joka tarkoittanee ihmisen koko psykofyysistä olemusta niin hyvässä kuin pahassakin. Voitaisiinkohan näitä kahta - psyykkistä ja fyysistä -  edes keinotekoisesti erottaa toisistaan; toinen kun vaikuttaa toiseen kaikin tavoin, ainakin Kirjatimpurin peräkammaripsykiatrisen käsityksen mukaan. Lapinreissulla tai Compostelan vaelluksella kannetaan konkreettista taakkaa, reppua tai rinkkaa, joka ainakin ensiksi mainitulla kevenee hissukseen eväitä mutustellessa. Ainahan siellä kevenee se psyykkinenkin taakka, eikä ihme - luonto ja meditatiivinen tallustelu tekevät tehtävänsä. Mutta voisikohan elämän tyrskyissä mieleen kerääntyneiden rassaavien kokemusten taakkaa keventää myös kotinurkilla ja asiantuntijan opastuksella?

Kun arkikielessä puhutaan traumoista, tarkoitetaan useimmiten tunnepuolen vauriota tai vammaa, joka on syntynyt vaikeiden olosuhteiden seurauksena, jäänyt painamaan mieltä ja haittaa edelleen yksilön elämää ja rajoittaa hänen mahdollisuuksiaan. Bessel van der Kolkin teos Jäljet kehossa – Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla kertoo tällaisten häiriöiden hoidosta. Kolk on yksi maailman johtavia traumaperäisen stressin asiantuntijoita ja hän on tehnyt työtä traumoista kärsivien ihmisten kanssa yli 30 vuotta.

Taustaltaan hollantilainen Kolk aloitti Yhdysvalloissa nuorena psykiatrina työnsä Vietnamin sodasta palanneiden, psyykkisesti loppuunpalaneiden sotilaiden parissa. Hänen kokemustensa ja tietämyksensä mukaan yksilön muistamiseen ja trauman käsittelemiseen tarvitaan äärimmäisen paljon luottamusta ja rohkeutta, koska traumaattisen asian käsittelyssä joutuu aina kohtaamaan myös omaa häpeäänsä. Tässä yhteydessä tuleekin aprikoitua, miten Suomen sotaveteraanit mahtoivat saada apua traumoihinsa sotien jälkeen, kun itse sodastakaan ei oikein saanut julkisesti puhua ja hulluksi leimaamisen pelkokin oli suuri?

Van der Kolk näkee parantumisen mahdollisuuksina kolme perusväylää: ensiksi ylhäältä alaspäin suuntautuva; puhumisen merkitys ja muihin ihmisiin yhteyden saaminen ja omien kokemusten ymmärtäminen, toiseksi lääkehoito, joka muuttaa aivojen tiedonkäsittelyä ja kolmanneksi alhaalta ylöspäin suuntautuva; kehollisten kokemusten hyödyntäminen. Kerrassaan mielenkiintoinen on tämä teos maallikonkin luettavaksi, vaikka ihan kaikkea ei viimeisen päälle ymmärtäisikään.

Hauki on kala, hauki on kala...

Mutta hauki on paljon muutakin, kun luetaan Erkki Lahden kirjoittamaa teosta nimeltä Eränkäynnin perinnesanastoa, johon on koottu alan vanhasta kirjallisuudesta laaja metsästykseen ja kalastukseen viittaava sanasto. Tässä kirjassa esimerkiksi hauelle annetaan noin 190 uutta nimeä, joista vaikkapa lapsuutensa metsässä ja vesillä viettänyt Kirjatimpuri ei ollut kuullutkaan. Siinäpä tullaankin siihen äidinkielen täydelliseen hallintaan, kun joskus väitetään, että joku henkilö osaa täydellisesti oman äidinkielensä.

Jaksetaan nyt edelleen urputtaa, että näin ei taida olla. Henkilö saattaa hallita ehkä osittain oman murrealueensa sanaston pääpiirteittäin, mutta kun siirrytään toiselle alueelle, niin johan alkaa tulla pähkinöitä purtavaksi. Tai kun puhutaan ammattikielistä, joissa jokaisella on oma sanastonsa, joka ei aukea ulkopuoliselle - eikä kai tarvitse auetakaan - kunhan saa jotain tolkkua puheesta. Tai vaikka puhuttaisiin vain yleiskielestä; paljon on erilaisilla merkityksillä ladattua ’salakieltä’, joka näyttäytyy tavanomaisena puhekielenä, mutta sisältääkin joskus aivan päinvastaisia merkityksiä. Tai yhtenä esimerkkinä voisi olla vaikkapa nopeasti muuttuva nuorten suomen kieli, jossa on suomen seassa sanoja ties millä kielellä ja jota fossiilien (lue: aikuisten ja vanhempien) ei haluta ymmärtävän, mutta jota kaikki nuoret itse hyvin ymmärtävät.

Kielen tehtävistä voitaneen mainita sen eri osa-alueita: tiedottava, sosiaalinen, elämyksellinen ja vaikuttava tehtävä. Kielitieteilijät toteavatkin, että ”todellisuus muuttuu eri tavoin, kun sen kulkee kielen läpi. Kielen olemisen tapa on, että kielellä voidaan raapaista todellisuutta vain jostakin tietyistä näkökulmista”.

Mutta mennäänpä takaisin Lahden teokseen ja poimitaan sieltä muutamia arvoituksellisia sanoja ja sanontoja.

Mikä se on?

peninkulma on kyllä myös noin 10 kilometriä, mutta alun perin se on etäisyys, jonka koiran eli penin ääni kantoi, peninkuuluma,

arttukatos ei ole Arttu-nimisen miehen tekemä kattorakennelma, vaan verkkojen ja kapakalan säilytyskatos,

virkatie ei kulje vain Suomesta Brysseliin ja takaisin, vaan se on metsään pilkoin merkitty pitkä polkukierros, jonka varrella on ansoja,

kylmäpiha ei tarkoita Suomen kesäsäätä, vaan se on jäälohkareitten välinen tila, jonne metsästäjät suojautuivat myrskyllä,

kommellus ei ole vain hauska sattuma, vaan myös karhun tekemä harhautusliike (verokarhunkin?),

kotus on kyllä Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, mutta sen lisäksi myös oksista tehty linnun ansan suojakatos,

juksata tarkoittaa kyllä narrata, mutta se on myös kalastamista juksalla (mikä taas on juksa, hmm…),

jantukka ei tarkoita Janin hiuspehkoa, vaan se on pitkävartinen kauha, jolla nostettiin silakoita tynnyristä,

kissansoutu ei tarkoita lemmikkieläimen uittamista narussa veneen perässä, vaan se tarkoittaa nuotan soutua lähemmäs rantaa,

isosortti ei tarkoita suurikokoista jätettä menossa jäteasemalle, vaan se on lapasotka,

koivi ei tarkoita väärin kirjoitettua puuta, vaan se on kylän yhteisellä nuotalla saatujen kalojen jakotoimitus,

kosio ei tarkoita vain naimareissua, vaan se on myös iso kala-astia,

puolikalamies ei tarkoita miestä, joka saa saaliiksi vain puolikkaita kaloja, vaan hän on venekuntaan vain työpanoksellaan kuulunut kalastaja,

ja hyväksi lopuksi

öökeli, joka ei tarkoita yöllistä säätilaa, vaan sen on pyssyn lukon ruutiontelo.

Pyhtään pyhiä

Pyhtäällä sijaitsee keskiaikainen Pyhälle Henrikille omistettu kivikirkko, joka kirkon esittelijän mukaan on yksi niistä kirkoista, jotka rakennettiin 1400-luvun puolivälin paikkeilla noin 20 vuoden aikana. Niihin kuuluivat Pyhtään kirkon lisäksi Pernajan Pyhän Mikaelin kirkko, Porvoon tuomiokirkko, Sipoon vanha kirkko, Vantaan Pyhän Laurin kirkko ja Haminan Marian kirkko, ja niiden pääsuunnittelijana oli tuntemattomaksi jäänyt ”Pernajan mestari”, luultavasti saksalainen rakennusmestari. Myös Taivassalon kirkon suunnittelussa hänellä saattoi olla näppinsä pelissä. On ollut byggmästarella pientä hoppua, jos on sen ajan kulkupeleillä yrittänyt käydä tsekkaamassa vuorotellen kunkin kirkon rakennusvaiheita, niin että paikalliset timpuroijat tehdä pykertävät seinää varmasti oikeaan suuntaan ja sopivalle korkeudelle.

Kirkon pohjoisseinällä on noin kuusi metriä korkea, Jeesus-lasta kantava, Pyhää Kristoforosta esittävä maalaus. Kristoforos on sekä katolisen että ortodoksinen kirkon kunnioittama pyhimys. Kirkon seinämaalaukseen liittyy legenda siitä, miten kookas, yli kaksimetrinen ja vahva Kristoforos, palveltuaan ensin erilaisia muita hallitsijoita ja haluttuaan sen jälkeen palvella ”suurinta kuningasta, jonka tiesi”, kantoi ihmisiä vaarallisen virran ylitse harteillaan. Kerran hän sai kannettavakseen lapsen, jonka paino tuntui lisääntyvän lyijynraskaaksi hänen kantaessaan lasta virran yli. Kädessään Kristoforoksella oli puinen sauva. Kun hän pääsi virran ylitse, lapsi kertoi, kuka hän oli, ja samalla puiseen sauvaan puhkesivat puun vesat. Legendan mukaan Kristoforos kärsi lopulta marttyyrikuoleman. Pyhä Kristoforos on erityisesti, matkailijoiden, merimiesten ja moottoripyöräilijöiden nimikkopyhimys ja kerrotaan, että jos aamulla herätessään näkee Kristoforoksen kuvan nukkumapaikkansa jalkopäässä, elää ainakin sen päivän loppuun saakka. (www.wikipedia.fi)

Antennihuoltoa

Taas suustaan päästää aimo helkkarin, / kun pikselöityy kuva telkkarin, / ja pitäis uutisia päivittää, / tai arki muutoin alkaa mieltä näivittää / ja tarttis jotain virkinettä saada.

No, mikä ihme toosaa taaskin vaivaa, / nyt täytyy huoltomies kai jostain kaivaa, / hän joka antennille jotain tehdä vois, / niin että ilolaulu jälleen sois.

H.Hämäläinen hätiin kutsutaan, / ja sieltä saapuukin mies autollaan. / Hän tikkaat laittaa seinään nojaamaan, / ja rientää antennia roplaamaan.

Ja vika löytyy, ehkä toinenkin, / ne korjataan, on homma vaativin, / kun pysytellään päällä tikkaan, / ja kaikki tarvikkeet ne pannaan fikkaan, / niin että tikkaita ei mikään kaada.

Työ tehty on ja pikselit on poissa, / ja ihmetellä täytyy, mikä noissa / hyvissä firmoissa niin lohduttaa. / Syy on, ett jälki työn on laatuisaa, / ja tekijät NIIN osaa asiansa.

Eino Leinon sääennustus kesälle 2017

Näin unta kesästä kerran, / kuinka paistoi päivä Herran, /

paistoi mulle, paistoi muille, / paistoi köyhänkin pihoille; /

vihersi tuhannet virvet, / sinersi sataiset järvet, /

iloitsi ihanat nummet, / tarinoivat metsän tammet, /

puu puheli, kukka kuuli, - / köyhä sen todeksi luuli. /

Luuli tullehen kesänsä, / aukaisi povensa auki, /

suven hellän hellitellä, / ilman lintujen iloita – /

vingahti vihainen tuuli, / ulvahti salolla hukka, /

taivas viskoi talven lunta, / kylä kylmiä sanoja. /

               En ma kerran sen perästä / ole nähnyt kesästä unta.

                                         Eino Leino, Sata ja yksi laulua, 1898

Avanti! Porvoo kutsuu!

Porvoo on siitä hyvä paikka helsinkiläisen näkökulmasta, että sinne pääsee pyyhältämällä sitä sataa ja kahtakymmentä puolessa tunnissa ja äkkiä onkin tullut paikkaan, jossa hoppu ja häslinki näyttävät olevan tuntemattomia käsitteitä, ikään kuin oltaisiin kaukana ettäällä. Porvoo on myös taidekaupunki, jossa tuntuu tapahtuvan.

Juuri päätökseensä päässeen XXXII Suvisoiton, 28.6.-2.7., sunnuntain ilmaisessa päiväkonsertissa esitettiin Salvatore Sciarrinon, Maurice Ravelin, Minna Leinosen ja Bernhard Crusellin musiikkia. Illan päätöskonsertissa oli Tristan Murailin, Jean Sibeliuksen, Lotta Wennäkosken ja Johannes Brahmsin teoksia, kapellimestarina John Storgårds. Tämän taidelajin maailmassa lähinnä noviisin asemassa ja eksyksissä pyörähtelevänä voitiin vain pitää korvat avoimina ja antaa musiikin magian vaikuttaa. Tämänvuotisen Suvisoiton ohjelmiston oli suunnitellut Lotta Wennäkoski.

Taidetehtaalla, jossa konsertit järjestettiin, on meneillään myös Porvoon Triennaali, joka on avoinna 17.6.-20.8. Itse rakennuskin on näkemisen arvoinen, vanhasta tehdaskompleksista uuteen kukoistukseen säätiöiden, yksityisten lahjoittajien ja kaupungin tuella noussut rakennelma, jonka vuosirenkaita voi vain ihmeissään äimistellä. Ja parasta on tietenkin piknik joen rannassa, jossa voi ihalla ohi seilaavia laivavanhuksia, jotka näyttävät olevan uppoamisen partaalla, mutta todellisuudessa eivät ole siitä tietääkseenkään.

Dany Danono, "Liete ja muste"

Oliver Whitehead, "Shift", pastelli, piirustukset

Myöhästynyt maine

Eduard Saxberger, ikääntynyt virkamies, on nuoruudessaan kuulunut taidetta tekevään joukkoon, joka on halunnut poiketa muista. Hän on ollut niitä, jotka ovat tunteneet luovansa jotain suurta, mutta jota aikalaiset eivät vielä ole ymmärtäneet arvostaa. Tältä ajalta, vuosikymmeniä sitten, on hänen ainoa julkaistu runoteoksensa nimeltään Vaeltaja, joka on lukijoilta jo unohtunut ja melkein häneltä itseltäänkin.

Uusi nuorten ja kritiikkiä osakseen saaneiden taiteilijoiden ryhmä on yllättäen löytänyt hänen pölyttyneen runoteoksensa, ottaa yhteyttä Saxbergeriin ja toivoo häneltä uusia tekstejä heidän kirjallisuusiltaansa. Saxberger, joka on jo aika päiviä sitten unohtanut taiteelliset ambitionsa ja alkanut viihtyä nykyisessä harmittomassa elämässään, kaivaa teoksensa naftaliinista ja yrittää motivoitua uudelleen nuorten palvonnan ja innostuksen hehkuessa hänen ympärillään. Loppua ei sitten sovikaan kertoa, ettei kerro kaikkea, pienoisromaani kun on kysymyksessä.

Teoksen kirjoittaja, Arthur Schnitzler (1862-1931), on wieniläisen modernismin keskeisiä tekijöitä. Kirjailijan jäämistöstä löytynyt käsikirjoitus, alun perin nimellä Vanhan runoilijan tarina, julkaistiin vasta vuonna 2014. Sitä pidetään osittain Schnitzlerin aikaisen wieniläisen taiteilijayhteisön kuvauksena, avainromaanina, joka parodioi taiteellisen luomisen ja porvarillisen elämän vastakohtaisuuksia.

Akrobatian taikaa - hunajaa Hunanista

Vuonna 1959 perustettu kiinalainen Hunan Acrobatic Art Troupe –akrobaattiryhmä esiintyi tällä viikolla Helsingin Musiikkitalossa. Dreamy travel – akrobatiaesitys huimasi tavallisen pulliaisen päätä luultavasti jo vaippaikäisenä aloittaneiden akrobaattien taitoa katsellessa. Ryhmä onkin rikkonut kiinalaisen taideryhmän ulkomaalaiskiertueiden ennätyksen, eikä ihme, sellainen porukka näet on kyseessä.

Esityksen kuvaaminen oli kielletty, mutta eipä kuvia olisi juuri ehtinyt ottamaankaan, kun piti jännittää esiintyjien puolesta, etteivät vain tipahda tai satuta itseään, kun ei ollut minkään valtakunnan turvavarustuksia tukena. Siihen jännitykseen akrobatian ikuinen lumo varmaan perustuukin. Juonitarina, johon oli yhdistetty 17 akrobatian lajia, kertoi rohkeasta sankarista, joka lopulta erilaisten vastoinkäymisten jälkeen kukistaa pahan voimat ja saa palkinnoksi aidon rakkauden. Esitys oli viimeistä silausta myöten loppuunsa hiottu, siirtymät todella taidokkaita ja esiintyjien ammattitaito ja yhteistyö uskomatonta. Kyllä oli treenattu aitan takana! Penkkirivin päässä istui pieni tyttö, joka eläytyi satuun niin täydellisesti, että kertoi siitä mummilleen koko ajan ääni käheänä. Kun esitys oli lopussa, tyttö jäi katsomaan tyhjää lavaa itku silmässä. Sitä on taiteen voima.

Helsingin Musiikkitalossa on tällä hetkellä esillä myös Elämyksiä Kiinasta – Hunanin provinssin taikaa Kiinasta -näyttely, jossa on esillä Hunanin maakunnasta peräisin olevia posliiniastioita, käsitöitä, maalauksia ja kirjallisuutta. Esitteen mukaan myös elokuva- ja televisioala kukoistaa Hunanissa ja sieltä on kotoisin maailmankuulu musta tsaju. Hunan-kirjonta, jota sen taitajat tekevät neulomalla kuin maalaisivat maisemaa, on historialtaan noin 2500 vuotta vanha taito. Kulttuurinäyttelyyn ehtii vielä tutustua, kun kiirettä pitää, se on auki Musiikkitalon lämpiössä 3. heinäkuuta saakka.