Ihmisiä ei kerrallaan tunne monta,
ystäviä paljon vähemmän.
Ja jokainen heistäkin
on joka hetki eri tavalla läheisempi.
Hannu Salakka
Joseph Beuys ja Olafur Eliasson EMMAssa
Espoon Modernin taiteen museossa EMMAssa on perusnäyttelyn lisäksi parhaillaan saksalaisen käsitetaitelijan, Joseph Beuysin (1921 – 1986) näyttely Toisin ajatellen. Beuys on yksi käsitetaiteen keskushahmoista Andy Warholin ja Marcel Duchampin (Kirjatimpuri 06.01.2015 Pompidou Centre) ohella.
Beuysia pidetään myös ekologisuuden edelläkävijänä. Hän piirsi esimerkiksi Afrikan rannikolla sarjan piirroksia hiekkaan, jotka sitten ymmärrettävistä syistä dokumentoitiin ja signeerattiin. Näyttelyssä voi jokainen myös upottaa omat kätensä hiekkaan ja muotoilla hiekkakakkuja tai hiekkalinnoja ihan oman maun mukaan! Tunnetuin ekologinen teos käsiohjelman mukaan on 7 000 tammea, joka on muodostettu 7 000 tammentaimesta. Bauysin taiteen perusideana olivat yhteistyö, solidaarisuus, veljeys, vapaus, taide ja luovuus. Hänen käsityksensä mukaan jokainen ihminen on taiteilija. Sen käsityksen kyllä osin hyväksyy; onhan tässä elämässä aika lailla taiteiltavaa, että selviää jotenkuten polskien pää vedenpinnan yläpuolella.
Tämä näyttely perustuu puolalaisen Muzeum Sztukin kokoelmaan, jonka Beuys lahjoitti kyseiselle museolle puisessa arkussa. Se on aktio, performanssi, ja tarkoitettu solidaarisuuden eleeksi Puolalle, kun Puola vuosina 1980 – 1981 koki välillä vapautuksen aikoja pääpuolueen hallinnasta.
Samaan aikaan museossa on myös kuuluisan islantilaisen käsitetaiteilija Olafur Eliassonin (1967 - ) näyttely Pentagonal Landscapes. Näyttelyssä voi tutustua Eliassonin taiteen keskeisiin teemoihin, joita ovat: valo, väri, optiikka, peilit, navigointi, arkkitehtuuri ja maisema.
Oheisissa kuvissa on värivedoksia islantilaisesta maisemasarjasta The volcano series. Valokuvasarjojen lisäksi esillä on erilaisia installaatioita.
Pientä tai keskisuurta hämmennystä herättäviä näyttelyitä tosiaan. Molemmat näyttelyt ovat avoinna 08.02. - 21.05.2017.
Eliasson: The Volcano Series
Elle ei ole pelle - vai onko?
Elle on parhaillaan ohjelmistossa pyörivä hollantilaisen Paul Verhoevenin (aiemmin mm. elokuva Basic Instinct – vaiston varassa) ohjaama messevä psykologinen jännäri menestyvästä, pelifirman omistavasta liikenaisesta Michèlestä (Isabelle Huppert), joka heti elokuvan alussa kokee luultavasti tunne-elämään kaikkein järkyttävimmin vaikuttavan väkivallan; hän joutuu tuntemattoman, naamarilla varustautuneen miehen raiskaamaksi. Sen sijaan, että ilmoittaisi asiasta poliisille, hän päättääkin ottaa ohjat omiin käsiinsä, kuten on toiminut yksityis- ja työelämässäänkin, ja hankkii erilaista kättä pidempää turvakseen. Samalla hän yrittää jäljittää tekijää sekä kirjavan yksityisen elämänsä että liike-elämän henkilöistä. Elokuva perustuu Philippe Djianin romaaniin Oh…
Michèlellä on ikävä menneisyys vankilassa loppuelämänsä lusivan despootti-isän lapsena, jolta on sen seurauksena mennyt luottamus sekä poliisiin että mediaan. Hän on päättänyt unohtaa isänsä ja luoda elämästään ihan oman menestystarinan, jossa ei juuri tunteilla. Huppert esittää vaikuttavasti traumaattisen lapsuuden kokenutta ihmistä, joka ei aikanaan ole saanut tarvittavaa apua. Hän on vahvistanut pitävän suojauksen maailmaa vastaan ja tekee omia ratkaisujaan muista juuri välittämättä.
Michèlen teot eivät juuri kestä päivänvaloa, ja sanallisesti hän laukoo surutta läheisilleen totuuksia, joita ihmiset eivät halua kuulla päin näköä lausuttuina. Kaiken pelon ja kauhun koristeena on ranskalainen keveys, ikään kuin tämän henkilön tunne-elämää ei enää mikään koskettaisi erityisen järkyttävällä tavalla. Elokuvan muutkin naiset näyttävät elävän jonkin, tänä päivänä jo vanhanaikaisen miehen mallin mukaan, ja käyttävät vaivatta muita hyväkseen oman etunsa puolesta. Ehkä sekä Djian että Verhoeven haluavat teoksen monitasoisuuden lisäksi nostaa esiin kysymyksen siitä, voisiko mitenkään oppia muiden aiemmin tekemistä virheistä.
Laurent Lafitte Huppertin vastanäyttelijänä on kerrassaan jäätävä. Onko mielikuvituksen tuotetta, vai miten tuleekin mieleen espanjalaisen Pedro Almodóvarin ohjaama 1980-luvun klassikkoelokuva Matador, jossa kamppailtiin samojen voimien kanssa, kun kyseessä siinäkin leffassa olivat tuhoavat mieltymykset.
05.02. Jussi Lutviikki
Jälleen meillä on tämä "kun Johan tuli 10-vuotiaaksi, Ludvig pantiin kouluun -päivä". Kyllä voikin naurattaa tuo yksinkertainen tautologianvälttämisvitsi vuodesta toiseen. Mistähän se kertoo! Jussin päivän kunniaksi kopsataan tähän nyt runo Lähteellä, joka on kaunis ja hieman melankolinenkin. Suomennos on itsensä Elias Lönnrotin. Sävellys on Runebergin hyvä ystävän, Fredrik August Ehrnströmin sulkakynästä lähtöisin. Kuvan lähde taas on Pariisista, Lutviikki-kaiman, Ludvig XVI:n vaimon Marie Antoinetten (1755 - 1793) omasta pikku paratiisista, kuningattaren kylästä, (Hameau de la Reine), joka sijaitsee Versailles’n palatsin puutarhan perimmäisessä nurkkakunnassa. Ja eikun syömään niitä torttusia.
Sua lähde kaunis, katselen / likellä vettäsi, / kun pilven varjot vaeltavat / kuvastimessasi.
Kas, tuoll' on pilvi loistava, / ihana, kaunoinen. / Jo lähti pois pakenemaan / - hyvästi varjoinen.
Mä näitä nähden aattelen / mun omaa sieluain. / Niin moni pilvi kultainen / noin senkin jätti vain.
kuva: Kirjatimpuri
Johtamisen seitsemän arvoa
Timpurin känsäiseen kouraan tarttui jälleen työelämää koskeva teos, sen haasteet kun akuuttina leijailevat koko ajan tietoisuuden harmaassa näkökentässä. Petri Niskasen Business Bushido – Johtamisen seitsemän arvoa lähtee siitä, että jokainen meistä on johtaja, jos ei muuten, niin ainakin omassa elämässään siten, että ”johtaa elämäänsä ja määrittää sille suuntaa tekemiensä ratkaisujen kautta”. Joskus tietysti johtajan tilalla tässä tapauksessa saattaa olla harhaanjohtaja (toim. huom.).
Niskanen siteeraa teoksessaan Japanin historiassa yli 1 000 vuotta vanhan samuraiden yhteiskuntaluokan arvoja, joita on seitsemän. Ne ovat rehellisyys ja oikeudenmukaisuus, säädyllinen käytös, rohkeus, kunnia, myötätunto, vilpittömyys ja uskollisuus ja velvollisuudentunto. Jokainen näistä arvoista on saanut oman lukunsa ja aina kyseisen luvun lopussa esitetään lukijalle sarja omantunnon kysymyksiä.
Niskanen käy nämä arvot kohta kohdalta lävitse ja katsoo, että nykyiset yritysmaailman ’soturit’ voisivat kunnioittaa samanlaisia arvoja kuin samuraitkin. Erotuksena kuitenkin on se, että samuraikulttuuri on sisältänyt paljon myös nykyisin vaikeasti hyväksyttäviä asioita eikä elämä ole enää niin yksinkertaista kuin heidän kulttuurissaan. Se, että samuraikulttuuri oli niin mustavalkoinen, joukkovoimaa arvostava ja yksilöä väheksyvä, aiheutti aikoinaan myös tämän kulttuurin hiipumisen.
Jos halutaan päästä eteenpäin, tarvitaan kykyä tehdä kompromisseja ja nähdä harmaan eri sävyjä. Jokaisella yksilöllä on oikeus epäonnistua ja tehdä vääriä ratkaisuja. Oswald Avery sanoo: ”Aina kun kaadut, nouki jotain mukaan noustessasi.”
Niskasen mukaan työelämässäkin ainoa pysyvä asia on muutos, ja sen hyväksymiseen hän lukijaansakin pyrkii johdattelemaan. Kuten Charles Darwin on sanonut: ”Parhaiten ei selviydy hengissä vahvin tai älykkäin laji, vaan se, joka kykenee vastaanottamaan parhaiten muutoksen.”
Tyko Sallinen HAMissa
Sallin – en
Katsastettiin taas kerran Tyko Sallisen (1879 – 1955) omalaatuisia, värikkäitä ja ekspressiivisiä maalauksia HAMissa, Helsingin kaupungin taidemuseossa Tennispalatsissa. Esillä on 50 teosta; maisemia, kansankuvauksia ja muotokuvia, erityisesti ensimmäisestä vaimosta ja muusasta Helmi Vartiaisesta. Maalaukset ovat enimmiltään peräisin 1910-luvulta, jolle taitelijan oleellisin tuotanto perustuu. Näyttely on avoinna 27.01. – 27.08.2017.
Tyko Sallisen ristiriitaisesta persoonasta on kuultu paljon hurjiakin tarinoita jälkikäteen. Yhtä kaikki hänen tuotantonsa puhuttelee voimakkaasti yhä edelleen. Kukapa ei tunnistaisi vaikkapa teoksia Hihhulit ja Jytkyt, jotka modernismin alun ajalta suomalaisessa taidemaailmassa ovat muodostuneet jo käsitteiksi.
HAMin näyttelyjuliste
Kaikki mitä rakastimme
Käytiinpä vaihteeksi tutustumassa leffatarjontaan. Filmiksi osui Nicole Garcian ohjaama ja osin käsikirjoittamakin elokuva Kaikki mitä rakastimme (Mal de Pierres), jonka pääosassa on Ranskan lahja elokuvataiteelle, Marion Cotillard. Elokuva pohjana on Milena Agusin romaani.
Leffan tapahtumat käynnistyvät 1950-luvulla Ranskan maaseudulla, jossa tunteillaan täysillä elävä Gabrielle (Marion Cotillard) sekoilee onnettoman ja yksipuolisen rakastumisen pauloissa. Gabriellen perhe naittaa - ajalleen kyllä omituisen, mutta ei hullun - tyttärensä siirtotyöläiselle, Josélle (ällistyttävän hyvä Àlex Brendemuhl), jota Gabrielle ei rakasta. Josélla ei ole mitään menetettävää ja hän suostuu avioliittoon, vaikka se merkitsee hänelle suurta henkistä kärsimystä Gabriellen kylmyyden vuoksi.
José tekee kaikkensa avioliittonsa eteen ja kustantaa vaimolleen myös lapsettomuushoitoja kalliissa parantolassa. Siellä Gabrielle tapaa elämänsä rakkauden Andrén (Louis Garrel), sodassa olleen sairaalloisen miehen. Hän haluaa elää rakkautensa täydeksi, ja José katsoo sivusta tätä ajanjaksoa Gabriellen elämässä, kuten aina ennenkin. Loppuratkaisua ei voi kertoa, muuten menisi maku tarinasta. Elokuvan maisemat ovat mahtavia ja musiikki tarkoin valittua.
Harvasanaisen Josén mieleenpainuva repliikki ”Halusin, että eläisit”, jää soimaan korviin pitkäksi aikaa leffan jälkeenkin. Kuka rakasti ja ketä? Kyllä tämä pätkä laittoi miettimään elämän perusasioita.
Miina Sillanpää
Miina Sillanpää – Edelläkävijä, Aura Korppi-Tommolan teos, valottaa Miina Sillanpään elämää köyhästä torpan tytöstä merkittäväksi suomalaisen tasa-arvon puolestapuhujaksi.
Sillanpää (1866 – 1952) syntyi Jokioisissa köyhään yhdeksänlapsiseen torppariperheeseen, josta lapset lähtivät vieraalle töihin heti kun vellikupin reunan yli näkivät. Kansakouluja alettiin perustaa vasta vuodesta 1867 lähtien, joten Miinakin kävi vain kiertokoulua muutaman viikon. Kiertokouluaikaan opettaja kiersi kylältä kylälle antaen opetusta vain joinakin päivinä kylän lapsille.
Miina aloitti työuransa 12-vuotiaana forssalaisessa tehtaassa, 15 tuntia päivällä, 8 tuntia yöllä. Yötyöläiset saivat käydä tehtaan koulua päivällä, joten siellä Miina pääsi kouluun. Myöhemmin Miinan tehdastyöura muuttui palvelijan ammatiksi.
Sillanpäästä tuli poliittinen henkilö hänen omien kokemustensa kasvattamana. Hän puhui erityisesti lasten ihmisoikeuksien puolesta, mutta kiinnitti lisäksi monin tavoin huomiota palvelijoiden yhteiskunnalliseen asemaan ja myös siihen, miten isäntäperheiden miehet saattoivat käyttää palvelijoita hyväkseen, ja jos sattui vahinko, heidät hylättiin oman onnensa nojaan. Työläisnaisten aseman puolestapuhujana hän teki vuonna 1929 esityksen vähävaraisten äitien avustamisesta ja se johti 1937 äitiysavustukseen ja sitä myöden äitiysavustuspakkauksen tuloon. Hän teki aloitteen Naistenklinikan perustamisesta vuonna 1932, että työläisnaisetkin pääsisivät sairaalaan synnyttämään. Kotiapulaislakia vuodelta 1949 on ryhdytty nimittämään Lex Miinaksi, koska hän oli tehnyt lain eteen työtä jo paljon sitä ennen.
Maltillisena demokraattisena kansanedustajana ja ministerinäkin hän oli mukana luomassa erilaisia parannuksia työväestön oloihin, kuten palvelijoiden työaikalaki ja lastensuojelulaki, joka tuli voimaan 1936. Hän toimi myös Helsingin kaupunginvaltuustossa ja lastensuojelu- ja kotitalouslautakunnassa.
Näkyvin tulos Miina Sillanpään perinnöstä on Helsingin ensikoti ja Ensi- ja turvakotien liitto. Tämä liitto oli yksi Linnanmäen huvipuiston perustajista vuonna 1952. Helsingin ensikoti avattiin kesällä 1942 ja sinne tuli heti niin valtava ryntäys, että kaikkia halukkaita ei saatu mahtumaan taloon. Myös Lepopirtin - nykyinen Siuntion kylpylä - perustaminen vähävaraisille kotiapulaisille virkistykseksi kuuluu Sillanpään pitkään meriittilistaan. Aikamoinen ura on ollut tällä naisella, jolla ei ollut kansakoulun päästötodistusta, mutta joka osasi kyllä lukea ja kirjoittaa. Ja olla erittäin sitkeä oman asiansa puolesta.
Aimo Tukiaisen 1968 veistämä Miina Sillanpään patsas on Helsingissä Tokoin rannassa. Miina Sillanpään säätiö perustettiin vuonna 1965.
Sisar talossani
Otetaan yksi Espanjan Costa Bravan rannikolla sijaitseva hurmaava pikkukylä Cadaqués, tai mikä muu kylä tahansa jossain eksoottisessa paikassa, muutetaan sinne pidemmäksi toviksi kirjoittamaan, tutustutaan kaupunkiin, sen nähtävyyksiin, erityispiireisiin ja alkuperäisiin asukkaisiin. Käydään veneilemässä, kuten rantamaisemissa kuuluu tehdä, kuunnellaan Katalonian alueen eksoottista musiikkia ja tutustutaan taiteeseen, kaupungissahan on myös Salvador Dalin kotimuseo. Lisätään tämän rakenteen sisään kahden, kolmen henkilön keskinäinen välienselvittely, joka juontaa juurensa kaukaisilta lapsuuden ajoilta. Lisätään tarinaan vielä tragedia, tai kaksi - kolmekin mahtuu, ja sopiva määrä rakkautta ja ongelmia rakkauden saavuttamisessa. Myös ajan päättyminen sopii hyvin juonelliseksi iskuksi kesken vaivalla saadun harmonian. Siinäpä hyvä resepti menestyskirjan tekemiselle, ja nyt se jaetaan tässä ihan ilmaiseksi.
On vuosien mittaan usein ihmetelty, kuinka Linda Olsson onnistuu aina uudelleen luomaan koukuttavan miljöön ja tarinan, kuten tässäkin Sisar talossani –kirjassa, johon tarttuessaan ei oikein malta päästää opusta käsistään, ennen kuin tietää, miten maa makaa viimeisellä sivulla. Vaikka itse asiassa tietääkin jo, että lopulta päähenkilölle käy jotenkin hyvin. Kateeksikin tuppaa käymään, ei niinkään sisällön, vaan lähinnä Olssonin kirjojen myyntimenestyksen vuoksi. Mutta kirjoittaapa itse samanlainen takuuvarma bestseller, niin johan on huuli mutturalla ongelman edessä, kun ei se olekaan niin helppoa ja yksinkertaista. Tällainen ihmissuhteita kevyehkösti käsittelevä kirja kuluu varmasti lukijoiden kourissa, ja ainakin pokkarin muodossa matkalukemisena on juuri sopiva härpäke muiden tavaroiden joukkoon. Kirjan on suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi.
Voi hyvin, myös töissä!
Henki ja ruumis työelämän paineissa
Armaan Suomen velloessa – monettako vuotta! - laman lettoisessa suomaastossa lääkkeeksi työntekijöille on tarjottu työajan pidennyksiä, palkkojen leikkauksia ja joukkoirtisanomisia, kaikki me-hengessä. Pelastetaan Suomi, vaikka työpaikka kerrallaan. Mutta jos se onkin menetetty työpaikka, se on ikävä asia sekä yritykselle, yksilölle että kansantaloudelle. Olisiko olemassa mahdollisuus siihen, että työpaikka ei menisikään alta eikä työpaikka sairastuttaisi tekijäänsä, vaan keksittäisiin uusia ratkaisuja siihen, että ihminen voisi pitää työpaikkansa ja jopa tuottaa sille uutta lisäarvoa sairastumatta? Työmies on palkkansa ansainnut, sanoo vanha kansa. Työ tekijäänsä neuvoo, vanha kansa sanoo myös ja tietää.
Isoisän aikaan tehtiin pääasiassa ruumiillista työtä sanan varsinaisessa merkityksessä. Aamuvarhain tehtaaseen, pellolle tai navettaan, välillä huttua suoleen, taas töihin, pieni ettone päivällä, sitten taas puurtamaan ja yöllä kolmen – neljän tunnin lepo ja taas touhuun käsiksi. Työ rasitti ainakin fyysistä kuntoa, psyykkiseen kuntoon ei siihen aikaan tainnut olla mittareita. Työn kuormittavuutta nukuttiin yön aikaan pois laidasta tai päästä vedettävässä ja aamulla oltiin taas tikkana puuhun menossa patruunan käskyn mukaan. Apua jakavasta luukusta sairauden tai työttömyyden tullen ei osattu edes uneksia; jos sairastui tai ei saanut työtä, se oli melkein sillä saletti ellei joku armelias auttanut. Yleinen keski-ikä jäi silloin melko alhaiseksi, kun fysiikka ei kestänyt. Entäpä nyt? Kestääkö psyyke?
Marja-Liisa Mankan ja Marjut Mankan teos Työhyvinvointi – parempaa johtamista ja arjen tekoja paneutuu työhyvinvoinnin kehittämiseen erityisesti johdon, esimiesten ja työntekijöiden yhteistyönä ja antaa konkreettisia työkaluja tähän pyrkimykseen. Jos lataamo olisikin oikeasti siellä työpaikalla eikä vasta sairaalassa?
Kirjassa pohditaan seuraavia asioita: työhyvinvoinnin käsite ja sen kasvava arvostus, millainen on hyvinvoiva organisaatio ja hyvä työ, työntekijän hyvinvointi, johtamisen merkitys työyhteisössä ja lopuksi arviointitapoja ja tietolähteitä. Kirjan lopussa tarjotaan työkaluja hyvinvoinnin edistämiseen.
Jaana Parviainen, Taina Kinnunen ja Ilmari Kortelainen ovat toimittaneet kirjan Ruumiillisuus ja työelämä – Työruumis jälkiteollisessa taloudessa, joka ensimmäisenä suomenkielisenä kirjana keskittyy työruumiin tutkimukseen. Se pohtii, millaisia seurauksia palvelutalouteen siirtymisellä on ollut työelämälle; organisaatioille, työntekijöille, johdolle. Otsikoiden alla käsitellään seuraavia aiheita: työruumis palvelutaloudessa yleisesti, ruumiillinen pääoma, ammatillinen ruumiillisuus ja työhönsä uponneet ruumiit.
Tässä teoksessa ruumiillinen subjekti tarkoittaa sitä ”orgaanista, biologista ja fysiologista kokonaisuutta, joka toimii tahdostamme riippumatta. Keho on se osa kokemuksellista ruumista, jossa tunnistetaan aistimukset ja tuntemukset, ja jota voidaan harjoittaa taitavaksi. Kehon toiminnallinen dynamiikka ei noudata mielen tahtoa, jolloin kehosta tulee jotain ”kolmatta”, joka on ruumiin ja mielen välillä. Kehontekniikoita hyödyntämällä pystytään ohjaamaan ja hallitsemaan kehoa”, kuten tehdään vaikkapa työstä toipumisen edistämisessä tai vaativassa opetustyössä.
Ennen kaikkea kyse on kuitenkin ihmisen ruumiin ja ruumiillisuuden eri osatekijöiden kasvavasta merkityksestä ja hyödyntämisestä tämän päivän työelämässä. On kyse siitä, mitä ihminen kokonaisuudessaan sietää ja kestää. Molemmissa teoksissa on kyse kaiketi jaksamisesta ja siitä, että tätä ihmeellistä kompleksista apparaattia nimeltä ”minä” ei myöskään käytetä väärin työelämän vaatimusten paineissa.
Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus?
Niinkö se meni? Vai toisinpäin? Emeritusprofessori Antti Eskola (1934 - ) on tarttunut tiukkaan aiheeseen nimeltä 'vanhuus'. Tiukkaan siksi, että hän itse tunnistaa itsensä jo vanhaksi ja kirjoittaa siitä, mitä on olla vanha. Onkin haastavaa kirjoittaa totuudellista analyysiä juuri siitä elämänvaiheesta, jota sillä hetkellä elää. Vähän niin kuin nuori kirjoittaisi aiheesta nuoruus tai keski-ikäinen omasta elämästään. Eskola onnistuu vaikeassa aiheessaan; hän kirjoittaa siitä sekä syvällisesti että hauskasti.
Eskola puhuu kirjassaan Vanhuus objektin menettämisen merkityksestä ihmiselle. Tämä tulee kyseeseen esimerkiksi silloin, kun taiteilijan työ on valmis. Pohja työn tekemiselle putoaa pois ja kaikki tuntuu merkityksettömältä, kunnes alkaa jälleen uuden projektin suunnittelu. Samankaltainen tilanne on, kun ihminen jää pois työelämästä. Kohde eli työ on antanut ihmisen toiminnalle merkityksen, ja kun se jää pois, saattaa pahimmillaan uhata masennus. Sen vuoksi monet jarruttelevatkin työstä pois jäämistä. Siihen lääkkeenä Eskola tarjoaa jatkuvaa muuta työntekoa jonkin uuden ja inspiroivan asian parissa. Tuleen ei saa jäädä makaamaan, sanotaan Linnan Tuntemattomassakin.
Eskolaa myös kiukuttaa puhe 'hyvästä vanhenemisesta'. Silloin hän omien sanojensa mukaan poistaa pistoolistaan varmistimen, siis noin kuvaannollisesti. 'Ikivihreät' ja 'tervaskannot' saavat häneltä huutia puhumattakaan 'pitkän iän salaisuuden' avaamisesta kaikelle kansalle. Tutkija Marja Jylhä on aiemmin Gerontologia-lehdessä kirjoittanut, että ”onnistuneen vanhenemisen asettaminen normiksi vanhenevalle ihmiselle itselleen on omiaan tuottamaan paljon onnetonta vanhuutta”.
Väsymys tuntuu kuitenkin olevan yleistä vanhenemisen yhteydessä. Mutta onko se uneliaisuutta, voimattomuutta, uupumista vai nääntymistä? Tärkeätä tässäkin on huomata väsymyksen laatu ja kestoaika. Toisaalta väsymys tekee vaarattomaksi; eipähän ole enää pelote kenellekään. Vanhetessakin haasteita tulee vielä vastaan, kun pitää tutkiskella osaamisen, kykenemisen, täytymisen, voimisen, haluamisen ja tuntemisen dynamiikkaa, vanhaa ihmistä toimijana kartoittaneen professori Jyrki Jyrkämän tutkimusten mukaan.
Ajokorttia uusiessaan Eskola joutui ikänsä vuoksi lääkärin testiin. Viimeisenä piti kirjoittaa kokonainen lause annettuun tilaan. Vanhana testipsykologina Eskola kirjoitti lauseen: ”Mahtaakohan tämä testi ennustaa ajokykyä kovinkaan hyvin?” Ajokortti uusittiin.
Zoltán Popovits Amoksessa
Nyt alkaa olla jo kiire, jos aikoo ehtiä Amos Andersonin taidemuseossa parhaillaan olevaan, kuvanveistäjä Zoltán Popovitsin (1940 - ) retrospektiiviseen näyttelyyn. Se on avoinna enää 09.01.2017 saakka. Näyttelyn teokset ovat vuosilta 1966 – 2016.
Unkarilainen, pitkään Suomessa aiemmin asunut Popovits käyttää monipuolisia materiaaleja ja tekee sekä pieniä että isokokoisia teoksia. On savea, posliinia, terästä, mutta ennen kaikkea erilaisia puulajeja, kuten kirsikka-, pähkinä- ja eebenpuuta. Toistuva teema on ihmiskasvot, joita Popovits käyttää usein teoksissaan. Esitteen mukaan taiteilija ei haluaisi selitellä töitään, vaan toivoisi, että jokainen näyttelyssä kävijä kokisi teokset omasta henkilökohtaisesta kaikupohjastaan käsin. Kirjallisuudessahan tätä kutsuttaisiin nimellä intertekstuaalisuus, eli että taideteos syntyy teoksen, muiden teosten ja kokijan välisessä vuorovaikutuksessa. Monenlaisia mielteitä näyttelyssä heräsikin ja lisää ajattelun aihetta tarjosi nähtävillä oleva video, jossa Popovits kertoo työskentelystään ja materiaaleistaan.
Oman elämänsä sankari
Katsottiinpa taas luppoillan kunniaksi vanhempi, laadukas elokuva, nimittäin ruotsalaisen Lasse Hallströmin vuonna 1999 ohjaama Oman elämänsä sankari (The Cider House Rules). Kriitikot valitsivat leffan vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta, siis tuhannesta, parhaasta elokuvasta, eikä ollenkaan suotta. Filmi pohjautuu John Irwingin samannimiseen romaaniin, ja hän on käsikirjoittanut myös elokuvan. Pääosissa esiintyvät Tobey Maguire, Michael Caine, Charlize Theron ja Paul Rudd, joista Caine sai myös miessivuosan Oscar-palkinnon Irwingin pokatessa käsikirjoitus-Oscarin.
Homer Wells (Maguire) on kirjan päähenkilö, joka elää elämäänsä tohtori Wilbur Larchin (Caine) isännöimässä orpokodissa jossain taivaanrannan takana, syrjäisessä paikassa, jonne ei päivä paista, ei kuu kumota. Larch on jo kaksi kertaa joutunut pelastamaan Homerin hänet adoptoineilta pariskunnilta takaisin orpokotiin ja pitää tätä jo lähes omana poikanaan. Hän opettaa nuorelle Homerille käytännössä oman ammattinsa salat toivoen nuorta miestä työnsä jatkajaksi. Orpolapsia taloon siunaantuu omastakin takaa, koska Larch tekee talossa myös laissa kiellettyjä abortteja ja pitää tätä työtä pulaan joutuneiden armeliaisuutena ja laupeudentyönä.
Taloon luikertelee kuitenkin käärme Candy Kendallin (Theron) ja Wally Worthingtonin (Rudd) hahmoissa, kun nämä tulevat orpokotiin asioimaan salaisissa merkeissä. Homerin valtaa kaukokaipuu ja hän päättää lähteä heidän mukanaan katsastamaan maailmaa; hän jättää orpokodin Larchin ja muiden asukkaiden järkytykseksi. Hän ajautuu Wallyn isän maatilalle ja itsensä elättääkseen pestautuu taloon poimimaan omenoita.
Myös herra Rose porukoineen tulee sinne aina satokauden alkaessa. Tällä työntekijäryhmällä on omat sääntönsä, joiden mukaan he elävät. Rosen ryhmälle sattuu ikävä tapaus ja Homer joutuu maatilalla tositoimiin, joista seuraa uusia, käänteentekeviä tapahtumia. Eipä kerrotakaan, miten tarina päättyy, jos joku ei ole vielä kirjaa lukenut tai katsonut tätä leffaa. Hyvän mielen tarina, kaiken kaikkiaan, ja sen myötä voi tehdä vaikka lupauksensa uuden vuoden kunniaksi ja kasvaa pikkuhiljaa itse oman pienen, mutta arvokkaan elämänsä sankariksi.
Uusi vuosi 2017
Uure vuore ohjei:
Ot käpy pois kenkäst.
Kaar vesi pois saappaast.
Nost ämpär silmiltäs.
Jua kuppis tyhjäks.
Ol ilone, ol valone, ol pulune.
Älä lait kät sirkkeli.
Älä purot kirvest kintuil.
Älä unohr kotti avaimi.
Älä karot annetui syrämei.
Heli Laaksonen
31.12.
Karnevaali
Muhi vanukkaassa Vanuatun ananasta / ja booli oli teestä ja bananasta, / oli kookoskakkua Kongosta / ja borneolaisesta bongosta / Saku-setä takoi tosi tautista menoa - / se tasajalkatanssijono meni / etukenoa / kun koko talo hillui ja juhli ja joi / sitä Somalian soppaa / ja mutsi musisoi / sillä Fidzin viululla villillä / ja papukaija piippasi pillillä / ja ukulelet ulisi / ja poppaukot pulisi / ja noitui ettei poliisit / vaan pidättämään tulisi / kun Saku-setä takoi että tekotukka pyöri / ja mummun kaislahamosesta katkes napanyöri / ja Keniasta kontannut Ernesti-eno / kiljui: ”Tää on gutaa tää malilainen meno!” / Joko Burkinan murkinaa valmistuu / kokokypsäksi kiehuu norsunluu? / Että kipaiseppa kaffetta Kuubasta, / mehän tuuppaamme tangoa tuubasta!
Tuli bengalitikkuja Daccasta / ja vaikka parvekkeella olikin pakkasta / ne juhlatulet näkyivät Kalkuttaan / eikä naapurit alkaneet nalkuttaa / kun koko talo tanssi ja juhli ja joi / Guinean piimää ja piehtaroi / sillä tähdistä tehdyllä matolla / joka / taivaana kimalteli katolla…
Ja Sansi-baari aukesi ja Macaota myytiin, / Nauru-saari seilasi / ja kaikki pääsi kyytiin / kun Tonga-Tane congan pintaa / naputti ja pieksi / ja jäykkä jäinen olo / suli hulahula-hieksi / ja kimonot ne hikosi / ja fetsissä likosi / se Saku-sedän tukaton turnipsipää / kun bongo pani bailuihin hytkentää
Ja se talo ihan siisti ja urbaani / oli tänä yönä / kirjava turbaani / ja se musisointi kaikui / Kalkuttaan / eikä akatkaan alkaneet nalkuttaa / kun jalkapeli petti sitten, / kaikki väki nukkui - / Konalassa katto-jeti / yössä yksin kukkui…
”Kotini on Konala / ja hima Himalaja. / Jonkun koti kanala / ja jonkun lumimaja / mutta tärkeintä on / että tähtiä nään - / niillä Nepalissa / täyttävät tyynyjään…”
Ilpo Tiihonen
Päiväni Margueritten kanssa
Tämä ranskalainen elokuva ((La Tête en Friche) vuodelta 2010 on jouluhumun jälkeiseen, pimeään vuodenaikaan mitä oivallisinta katsottavaa, se kun valaisee mielen ja tekee olon iloiseksi ja optimistiseksi niin kuin joulukin. Filmin on ohjannut Jean Becker ja se perustuu Marie-Sabine Rogerin samannimiseen romaaniin. Pääosissa esiintyvät Gérard Depardieu (1948 - ) ja Gisèle Casadesus (1914 - ).
Ranskalaisessa pikkukaupungissa, asuntovaunussa äitinsä vuokratalon pihassa asuva, satunnaisilla töillä itsensä elättävä ja puistossa lounassämpylänsä ahmiva, luonteeltaan kiltti Germain Chazes tapaa siellä sattumalta iäkkään, kirjaa lukevan rouvan Margueritten ja ryhtyy tämän kanssa juttusille. Heidän välilleen syntyy ystävyys, kun vanha rouva alkaa lukea miehelle otteita kirjoistaan; Albert Camus'ta, Romain Garya ja Louis Sepulvedaa. He tapaavat puistossa päivittäin kirjallisuuden merkeissä.
Germainilla on ollut jo kouluaikana sekä painossaan että lukemisessa ongelmia, joita on pahentanut opettajan ja hänen myötään muiden oppilaiden pilkallinen suhtautuminen. Lisäksi hän on iloluontoisen yksihuoltajaäidin Jacquelinen (huikea Claire Maurier) yhden illan vahinko, ja saa kuulla siitä jatkuvasti äidiltään. Äiti alkaa osoittaa vanhuuden ja sekavuuden merkkejä, ja Germain joutuu huolehtimaan hänestä koko ajan huolimatta äidin ivallisesta suhtautumisesta.
Vahvuutena Germainilla on mainio auditiivinen kuulo, jonka Marguerittekin huomaa. Mies muistaa kaiken, mitä Margueritte hänelle lukee. Kun Germain kuulee ystävänsä lukevan äidinrakkaudesta tai yksinäisyydestä, hän pystyy sanoittamaan omiakin tuntemuksiaan.
Elokuva tarjoaa iloa ja lohdutusta siinäkin mielessä, että se tahtoo osoittaa, että aikuisiänkin ihmissuhteiden avulla on vielä mahdollista saada korvaavia kokemuksia lapsuuden puutteista ja menetyksistä ja niihin liittyvistä osattomuuden ja katkeruuden tuntemuksista.
Jouluaatto 24.12.2016
Luojan virsi
Maaria pyhäinen Neitsyt,/ vaimo valkeaverinen,
meni metsän rantuelle, / näki oksalta omenan,
näki puulta pähkinäisen: / ylähähkö maasta syödä,
alahahko puuhun nousta.
Otti kartun kankahalta, / pudotti omenan puusta,
sorti maahan pähkinäisen. / Poimi suuhun pähkinäisen,
loi omenan huulillensa, / huuliltansa kielellensä,
kieleltä keruksillensä.
Tuosta tyytyi, tuosta täytyi.
Maaria pyhäinen Neitsyt, / vaimo valkeaverinen,
astuvi talo talolta, / vasta kultainen kädessä,
hopeainen kainalossa.
Meni yhtehen talohon, / oli akka ikkunassa,
kysytteli akkaselta:
"Hoi sa akka, vanha vaimo, / onko tässä yösijaista,
yösijaista, maamajaista, / missä maata mannun naisen,
naisen raskahan levätä?"
Akka vasten vastaeli: / "Ei oo meillä yösijaista,
yösijaista, maamajaista. / Mene tallihin mäelle,
tallihin takimmaisehen, / oron suuren seimen luokse."
Maaria pyhäinen Neitsyt, / vaimo valkeaverinen
meni tallihin mäelle, / tallihin takimmaisehen;
sai hän sieltä yösijaisen, / yösijaisen, maamajaisen.
Synnytteli poikastansa / tallihin hevosen luokse,
kakaroille jääkkähille, / oljille lumekkahille,
heinille apilahille, / apilahan kukkasille.
Jouluna Jumala syntyi, / paras poika pakkasella.
Maaria oli emo Jumalan.
Kaarle Krohn, Suomen muinaisrunoja I
Marjatta, matala neiti
Marjatta, matala neiti, / pyhä piika pikkarainen,
kylpi kylyn kyllältänsä, / vatsan löylyn vallaltansa.
Teki tuonne pienen poian, / latoi lapsensa vakaisen
heinille hevosen luoksi, / sorajouhen soimen päähän.
Pesi pienen poikuensa, / kääri kääreliinahansa;
otti pojan polvillensa, / laittoi lapsen helmahansa.
Piiletteli poiuttansa, / kasvatteli kaunoistansa,
kullaista omenuttansa, / hopeista sauvoansa.
Sylissänsä syöttelevi, / käsissänsä kääntelevi.
Siitä meiän Marjatalle / kasvoi poika kaunokainen.
Ei tietä nimeä tuolle, / millä mainita nimellä.
Emo kutsui kukkaseksi, / vieras vennon joutioksi.
Etsittihin ristijätä, / katsottihin kastajata.
Tuli ukko ristimähän, / Virokannas kastamahan.
Ukko risti ripsahutti, / kasti lapsen kapsahutti
Karjalan kuninkahaksi, / kaiken vallan vartijaksi.
Siitä suuttui Väinämöinen, / jopa suuttui ja häpesi.
Itse läksi astumahan / rannalle merelliselle.
Tuossa loihe laulamahan, / lauloi kerran viimeisensä:
lauloi vaskisen venehen, / kuparisen umpipurren.
Itse istuvi perähän, / läksi selvälle selälle.
Kalevala 50. Runo: 329 – 346, 425 – 434, 475 - 488
Neitsyt Marian kehtolaulu
Lauloi iltaan himmeään / köyhä neitsyt Maariainen,
koditonna maailmaan / syntyi poika ainokainen.
Paikkaa ainutta ei lain, / missä piltti unta saisi.
Puuttuu vaipat, kehtokin, / jossa armas nukahtaisi.
Kuulkaa mua, oi ihmiset / tuskan tutut, armaiseni!
Sydämenne avatkaa, / suoja suokaa lapselleni!
Juuret syvään viiltäkää / itkujenne pajupuista,
kätkyt niistä punokaa, / murheistanne salatuista.
Vielä heinät toivojen / tuokaa lapsen pielustaksi.
Kädet tuokaa ristityt / katokseksi ihanaksi.
Vasta silloin pääsis hän / lämpöön kauan pyytämäänsä,
salaisuuksiin sydänten / huoahtain hän painais päänsä.
Lauloi iltaan himmeään / köyhä neitsyt Maariainen,
koditonna maailmaan / syntyi poika ainokainen.
Oiva Paloheimo (1910 - 1973)
Maria, Herran piikanen
Maria, Herran piikanen, / Kyrie eleison.
Käy halki ruusupensaikon, / mi vailla lehvää kukkaa on.
Jeesus ja Maria.
Maria, Herran piikanen, / Kyrie eleison.
Ketä kantaa alla sydämen, / pyhää Vapahtajaa ihmisten.
Jeesus ja Maria.
Maria, Herran piikanen, / Kyrie eleison.
Näin metsän halki kulkeissaan / saa kaikki ruusut puhkeemaan.
Jeesus ja Maria.
Itävaltalainen kansanlaulu, suom. Anna-Maija Raittila
Tonttuillaan
Nyt Tuomaan-päivänä, 21.12. puhutaan tontuista ja mikäpä muu teos siihen sopisi paremmin kuin hollantilaisten Wil Huygenin muistiin merkitsemä ja Rien Poortvlietin hurmaavasti kuvittama Suuri tonttukirja. Kirja sisältää paljon värikuvia, satoja piirroksia, karttoja, kaavakuvia ja piirrettyjä kuvia tontuista, kohdehenkilö kun usein on erittäin piiloutuvaista sorttia. Kirjan suomennos on Panu Pekkasen.
Huygen ja Poortvliet olivat parinkymmenen vuoden ajan tarkkailleet ympäristössään olevia tonttuja ja realisoineet tutkimuksensa lopulta kirjan muotoon. Teos kertoo, että tontut ovat yleensä noin 15 cm pitkiä (ilman hiippalakkia!) ja niiden jalkaterät sojottavat hieman sisäänpäin kulkemisen helpottamiseksi. Ne ovat aina hyvää pataa metsän eläinten kanssa ja auttavat niitä. Uskottavan tonttutietouden lisäksi kirja opastaa myös kunnioittamaan ja arvostamaan luonnon monimuotoisuutta.
Tonttuja on moneen lähtöön; on metsätonttu, joka on yleisin tyyppi, joulutonttu, särkkätonttu, joka majailee hiekkasärkillä, puutarhatonttu (usein se näyttää olevan aika liikkumaton ja paikallaan!), tallitonttu, kotitonttu, ja - kirjatimpurin lisäys - lisäksi vielä usein lajike, joka katsoo aamuisin peilistä; se saattaa olla sittenkin se kaikkein tavallisin laji. Tonttujen fingliskamuotoja ovat saunatonttu ja riihitonttu, jotka nimensä mukaisesti, ainakin aiemmin, ovat majailleet ulkorakennuksissa. Nykyisin voisi kuvitella, että saunatonttu kököttää edelleen saunan lauteiden alla ja riihitonttu on rahdannut maallisen majansa viljasiiloon. Siperian tonttu edustaa kirjan mukaan vieraampaa vaikutusta ja sen luonne on hieman arvaamaton, joten hänet jätämme rauhaan sanomalla, että ”kyllä Siperia opettaa”.
Tonttu elää parhaimmillaan noin 400 vuoden ikäiseksi. Sitten se alkaa kangistua ja muuttua vaellushaluiseksi. Se lähtee vaeltelemaan kadoten näköpiiristä ja voimme kuvitella sen hyräilevän mennessään Lee Marvinin englanniksi ja Tapio Rautavaaran ja Kari Tapion myöhemmin suomeksi esittämää vanhaa biisiä ”I was born under a wandering star…”
”Wand`rin`Star”
Toiset on luotuja kulkemaan, / toiset on liikkeellä luonnostaan.
Yksi heistä lienen, enkä milloinkaan / voi samaa paikkaa sietää kuin ehkä viikon korkeintaan.
Toiset on luotuja kulkemaan. / Kurkunpäätä pistää tiestä noussut tuhka tuo,
eikä harva puusto suojaa auringolta suo. / Mistä matka minne, kuinka sen mä tietäisin. / Paista päivä hieman lempeämmin…
San. ja säv. Alan J. Lerner, Frederick Loewe, suomal. san. Juha Vainio
Sydämestä syvällisesti
Tartuttiinpa Ranskan tämänhetkisistä kirjailijoista suosituimpiin kuuluvan Maylis de Kerangalin (1967 -) äskettäin suomennettuun teokseen Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Réparer les vivants), jonka pohjalta on juuri valmistunut myös Katell Quillévérén ohjaama, Venetsian elokuvajuhlillakin tänä syksynä esitetty samanniminen elokuva (Réparer les vivants, Heal the Living). Ville Keynäs ja Anu Partanen ovat suomentaneet Quillévérén romaanin.
Tarina kertoo nuoresta surffaajasta, Simon Limbresistä, ja hänen sydämestään. Paluumatkallaan surffauskeikalta urheilija joutuu auto-onnettomuuteen ja sairaalassa hänet kokeiden jälkeen todetaan aivokuolleeksi, vaikka sydän vielä sykkiikin. Jo vuonna 1959 tutkijat Maurice Goulon ja Pierre Mollaret olivat laukaisseet kansainvälisessä neurologikonferenssissa uutispommin kertomalla, että lääketieteessä ”sydämen pysähtyminen ei enää merkitse kuolemaa, vaan se määräytyy aivotoiminnan lakkaamisesta. Toisin sanoen: jos en enää ajattele, minua ei enää ole.”
Kirjan tapahtumat kuvaavat onnettomuudesta lähtien niitä 24 tuntia, jotka vaikuttavat järkyttävällä tavalla monen ihmisen elämään. Lukija joutuu kokemaan Simonin vanhempien ja läheisten kaikki tunteet kauhusta ja epätoivosta surun kautta tapahtuman kieltämiseen ja ennen kuin niitäkään on ehditty lainkaan käsitellä, tulee eteen uusi järkyttävä asia; sairaalan kysymys, voiko Simonin terveitä sisäelimiä käyttää toisten ihmisten elämän pelastamiseen. Lupa pitää saada nopeasti, että elimet säilyvät siirtokuntoisina. Vanhemmat joutuvat surunsa syvimmillä hetkillä myös eettisten ja uskonnollisten kysymysten eteen, koska Simon itse ei ollut nuoren ikänsä vuoksi tehnyt luovuttamissopimusta.
Kirjailijalla on varmaan ollut lupa istua leikkaussalin lehterillä katsomassa kyseisiä elinsiirtoja, tapahtumien kuvaus on niin tarkkaa ja yksityiskohtaista. Lääkärien ja hoitohenkilökunnan etiikkaa, työn kuormittavuutta ja siinä jaksamista käsitellään kiinnostavasti. Asiaa pohditaan myös uutta elämää ja siirrännäistä kipeästi kaipaavan, mutta muuttuvaa tilannetta pelkäävän henkilön näkökulmasta.
Rankkaa ja tarpeellista luettavaa teos on. Ei suositella iltalukemiseksi, niin on painavaa asiaa; voi yöuni muuttua vain nukkumisen toiveuneksi.
Puulilla polskimassa
Helsingin Kauppatorin, varsinaisesti Katajanokan laiturin, viereen on noussut viime aikoina mitä erikoisimpia rakennelmia; on maailmanpyörää, erilaisia puulaatikkoviritelmiä (olisivatkohan työmaakoppeja?) ja kaiken huipennuksena maa- vai sanotaanko ulkouimala Allas Sea Pool. Uimalassa on sekä lämmin- että kylmävesiallas, joka on puhdistettua merivettä. Pitihän sitä ystävien myötävaikutuksella ja muutoinkin saunan suurena ystävänä mennä kokeilemaan, josko olisi mukava saunoa täälläkin, vanhoja Helsingin arvorakennuksia ja melkein rantaan ilmestynyttä, mutta juuri taannoin kuopattua haamuGuggenheimia vastapäätä. Sitäpaitsi, eipä ole ennen tullut uitua vedessä sijaisevassa vedessä.
Hyvät olivat löylyt, ei voi moittia, maisema mahtava, ja tilaakin oli, kun mentiin aikaisin aamulla. Aika ylellistä oli uida ulkona ja tähtitaivaan alla pimeässä, pakkasen kiristellessä poskipäitä ja kaupungin valojen kajossa. Jos vielä olisi uskaltautunut vieressä nököttävän maailmanpyörän, Finnair Skywheelin, kyytiin, olisi kokemus mennyt jo yli ymmärryksen niin kuin entinen täi. Hyvä oli, että mentiin ajoissa, nythän Allas Sea Pool onkin sulkeutunut koko kevääksi, kun sitä korjataan ja laajennetaan. Mutta varmaan heti keväällä - ehkäpä jo ennen Länsimetroa! - avautuu tuo keskustan hyinen polskintapaikka entistä ehommassa asussa.
Finnair Skywheel
Aamutuimaan uimaan...
Yllämainittu wedellälotrauspaikka kesävalossa.