Itsenäisyyspäivä 06.12.

Maa kunnasten ja laaksojen, / mi on tuo kaunoinen?

Tuo hohtees' kesäpäivien,  / tuo loistees' pohjan tulien,

tää talven, suven ihana,  / mi ompi soma maa?

Siell' tuhansissa järvissä  / yön tähdet kimmeltää

ja kanteleitten pauhina  / siell' kaikuu ympär kallioi

ja kultanummen hongat soi: / se ompi Suomenmaa.

En milloinkaan mä unohtas  / sun lempeet' taivastas',

en tulta heljän aurinkos', / en kirkast' kuuta kuusistos"

en kaskiesi sauvua / päin pilviin nousevaa.

Oil monta näissä laaksoissa  / tok' aikaa ankaraa,

kun yöseen halla hyyrteinen  / vei vainiomme viljasen;

mut toivon aamu, toivon työ  / taas poisti halla-yön.

Viel' monta näissä laaksoissa / on käynyt kauhua,

kun sota surman, kuolon toi / ja tanner miesten verta joi;

mut sankarien kunnian / sai Suomi loistavan.

Nyt ihanainen, kallis maa / on meidän ainiaan;

tuoss' aaltoileva peltomme, / tuoss' viherjäinen niittumme,

tuoss' metsiemme jylhä yö / ja meriemme vyö!

Tuon lehtimetsän kaikunaa / mi autuus kuullella,

kun valjetessa aamuisen / siell' pauhaa torvi paimenen,

tai koska laulain laaksossa / käy impi iltana!

Mi autuus helmaas' nukkua, / sä uniemme maa,

sä kehtomme, sä hautamme, / sä aina uusi toivomme,

oi Suomenniemi kaunoinen, / sä iankaikkaikkinen.

                                                                 Aleksis Kivi: Suomenmaa

Kauppaa ja kulttuuria

Annettiinpa pahalle ja bling-blingille pikkusormi ja mentiin laulamaan joulua porukalla Kampin kauppakeskukseen, sinne, minne itseään kunnioittavat joulunrakastajat varovat visusti menevänsä näinä päivinä. Ja mikä yllätys, ei se paha vienytkään koko kättä, kun oli niin hauskaa, ainoastaan sen pikkusormen, ja laulukin lahjottiin glögillä ja joulutortulla.

Samalla tultiin välitarkastaneeksi myös Helsingin entisen linja-autoaseman takana ja funkkis-Lasipalatsin välissä ja alla tekeillä oleva Amos Anderssonin taidemuseon laajennus, paikka, jota innolla jo odotetaan. On siinä kyllä aika hyvällä paikalla taidemuseo, jotta jos ei porukat sinne tulevaisuudessa löydä, niin on kyllä näössä pientä viilaamista. Amoksesta voi tallustella suoraan Kiasmaan, nykytaiteen museoon, joka on entisen pääpostin vieressä. Pääpostin - joksi sitä vanha kansa edelleen kutsuu -  isossa salissa on usein mielenkiintoisia valokuvanäyttelyitä ja takakulmalla sijaitsee kirjasto. Jos sekään ei vielä riitä intohimoiselle taiteen ystävälle, voi poiketa HAMiin, Helsingin kaupungin taidemuseoon, joka on entisessä Tennispalatsin talossa parinsadan metrin päässä Amoksesta. Kulttuuri on siis ominut kaikki nämä ”entiset sitä ja tätä” –rakennukset! Hienoa! Mikähän lie se seuraava uusi ja kulttuuria tukeva rakennus, joka on ”entinen” niillä samoilla kulmilla!?

Taidepläjäyksen jälkeen voikin mennä hiljentymään Kampin kuuluisaan puiseen kappeliin, joka on rakennettu ihan sitä tarkoitusta varten, mutta ahdettu tosi pieneen kulmaan Narinkkatorille keskelle ostosparatiiseja. Ehkä se saattaakin sen vuoksi olla tarpeellista tarpeellisempi juuri siinä paikassa!

Pikettyä pikaisesti

Ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty (1971 - ) on tutkinut 20 maan tulo- ja varallisuuseroja 15 vuoden ajan ja julkaissut niistä tutkimustuloksia kirjassaan Pääoma 2000-luvulla (Le capital au XXIe siècle).  Kirja kuluu tällä hetkellä varmasti tuusan nuuskaksi asiasta kiinnostuneiden hyppysissä, mutta niin on paksu ja vieraannuttava, että piti keksiä oikotie onneen voidakseen tutustua Pikettyn ajatuksiin. Siispä kiirehdittiin pikakaistalla aiheeseen; luettiinkin Jesper Roineen kirjoittama helpompilukuinen Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla, Kooste ja pohjoismainen näkökulma. Jesper Roine kollegansa kanssa on toimittanut Pikettyn kirjaan ruotsalaista kansantaloutta koskevat tiedot. Kirjan on suomentanut Maarit Tillman.

Roine jakaa kirjansa kolmeen osaan; ensin taustatiedot tutkimustyöstä, sitten tiivistelmä Pikettyn kirjasta, ja kolmantena tarkastellaan kirjan ansioista ja puutteista käytyä keskustelua.

Pikettyn teoksessa pohditaan markkinatalouden luontaista vaikutusta tulo- ja varallisuuseroihin eri ihmisryhmien välillä; vahvistaako se niitä vai kaventaa. Maalaisjärjellä aitan rappusilta ajateltuna vastaus on melko selvillä. Tämä kirja osoittaa myös tilastollisesti jo mutu- ja näppituntumalla tiedossa olevan tosiasian. Pohjoismaiden kehitys vuoden 1980 jälkeen on ollut samansuuntainen; tuloerot ovat kasvaneet ja pääomatuloista on tullut entistä tärkeämpi osa vaurastumisessa. Tosin – kuten kaikilla teorioilla - myös tällä on kritiikkinsä, ja siihenkin kannattaa tutustua.

Kuvatuista tosiasioita kertominen ei ole kuitenkaan kateellisten panettelua; kyse on myös yhteiskuntarauhasta ja yleisestä hyvinvoinnista. Jos kehitys jatkuu samanlaisena, saattavat rikkaat joutua rakentamaan entistä korkeampia aitoja omistustensa ympärille. - Rahalla voi ostaa kyllä kelpo koiran, mutta ei sen hännän heilutusta, sanoisi vanha kansa. - Huoleton hevoseton poika, vanha kansa jatkaisi. - Viimeisessä palttoossa ei ole taskuja, vanha kansa toteaisi lopuksi.

Joulunajan aloitusta Johanneksen kirkossa

Käytiinpä 1. adventin kunniaksi kuuntelemassa Helsingin Sanomien sponsoroimaa joulukonserttia Johanneksen kirkossa. Jo ulkona jonotettiin piiiiitkässä letkassa ja sisällä huomattiin, että tupahan tuli ääriään myöten täyteen, vaikka tämä oli vasta ensimmäinen konsertti. Eivät ole vanhat jouluperinteet ja -laulut mihnään kadonneet, porukallakin saatiin laulaa. Esiintymässä olivat oopperalaulaja Johanna Rusanen ja poikakuoro Cantores Minores. Urkurin nimi jäi tuntemattomaksi, mutta hänen jylhää soittoaan oli kyllä aihetta ihastella.

A. E. Melanderin suunnittelema Johanneksen kirkko – tuttu myös edesmenneestä Kotikatu-draamasarjasta – on uusgoottilainen, sisältäkin koristeellinen kirkko, joka on rakennettu vuosina 1888 – 1891. Se on Suomen suurin kivikirkko; sisään mahtuu 2600 ihmistä. Alttaritauluna on Eero Järnefeltin maalaama Taivaallinen näky. Huikeana soivissa, saksalaisen urkutehdas E.F. Walckerin rakentamissa uruissa on 66 äänikertaa, jotka jakautuvat kolmelle sormiolle ja jalkiolle. On siis pientä puuhaa sekä käsille että jaloille; siitä vaan soittelemaan!                                                    (lähde: www.wikipedia.fi)

Johanneksen kirkko

Takaisin Karjalaan Tarvaspään kautta

Akseli Gallen-Kallelan museossa Espoon Tarvaspäässä on parhaillaan (10.09.2016 – 15.01.2017) Caj Bremerin valokuvanäyttely, joka kertoo Bremerin ja toimittaja Sakari Määttäsen viidestä matkasta Neuvosto-Karjalan suljetuille alueille 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Jo karelianistit 1800-luvun lopuilla kolusivat näitä samoja nurkkakuntia, joten tutuilla jäljillä ollaan. Näyttely käsittää 65 autenttista ja konstailematonta valokuvaa ja Bremerin haastatteluvideon.

Myös itse Gallen-Kallelan museo on aina yhtä mielenkiintoinen hulmakkaine ateljeetiloineen, yläkerran kylpyhuoneineen ja loputtomine portaineen. Tornihan pitäisi olla Suomen joka mökissä niin kuin tännekin Akseli itselleen työtilaksi sen suunnitteli ja teki. Tornista voisi aina tiirailla naapurien tekosia ja siinä ohessa vilkaista myös muuttuvaa maisemaa.  Akselin työrauhakin oli taattu; kukapa olisi jaksanut jatkuvasti rampata jyrkkiä kiviportaita ylös ja alas, kun ei ollut edes kaidetta -  eikä ole vieläkään!

Täälläkin maisema on muutoksessa; toisella puolella taloa jyrisee Turuntie ja toisella puolella velloo jäähyhmän kourissa Laajalahti. 1859 rakennettu Villa Linudd samassa pihapiirissä on vähän kuin toiselta planeetalta verrattuna moderniin vuonna 1913 valmistuneeseen Tarvaspäähän, mutta silti; hyvin sopivat huvilat samaan pihaan.

Tarvaspään museo

Vienan-Karjalan ja Laatokan-Karjalan runokyliä

Bremer, Caj: Kylän naisia

Villa Linudd

Bremer, Caj: Perunatalkoissa

Bremer, Caj: Perunatalkoissa

Lukkoremppaa

Kun avain ulko-oven lukkoon poikki raksahtaa, / niin tulijalla silloin jokin päässä naksahtaa, / niin että aivolohkot toisiaan / ne alkaa mukiloida tosissaan.

Mut onneks vara-avain, vara-ovi vielä on, / ei tilanne oo ihan lohduton. / Voi yönsä nukkua ja aamulla / Lukitusturvan reippaan miehen tilata.

Yöksi oven kyllä kiinni saa, / jos nukkua vain uskaltaa, / kun taakkaremmin laittaa ripaan uksen / ja sen sitoo kiinni laitaan jonkin meluavan kapistuksen.

Se kapistus voi olla vaikka peltipakki, / ja se taataan: on aivan varma nakki, / jos vorot yöllä sisään tulla uskaltaa, / niin metakka on aivan kamalaa.

Mut aamun auetessa saapuu apua, / ei puutu apumiehen hauiksesta papua, / kun korjaa lukon käden kääntämässä. /  Niin voispa kaikki viat korjata myös tosielämässä!

Superkuu 15.11.2016

On moni meistäkin kuuhullu, / tai siksi ajan kanssa tullu.

Kuu fanejansa palvottaa, / se palvojiaan valvottaa.

Se verkkaan yössä mataa, / tuttuakin tutumpaa rataa.

Mut onko järkee yöllä kahden - kolmen aikaan, /

taas valvoo, langeta sen öiseen taikaan?

On moni meistäkin kuuhullu, / tai siksi ajan kanssa tullu.

Kuulento houkuttaa. / Kuun outo lumo koukuttaa.

Jos kuussa olis juustoa, / tai uudenlaista puustoa?

No, riippumatta lainkaan ilmakehän säästä, /

on Superkuu taas täällä 34 vuoden päästä!

                                     (vrt. Paolo (1931 - ) ja Vittorio (1929 - ) Tavianin elokuva Kuuhullu)

Museossa muumioitumassa - tai sitten ei

Sederholmin talo Helsingin Senaatintorin laidalla on kantakaupungin vanhin rakennus vuodelta 1757. Sillä on ollut useita eri omistajia ja käyttötarkoituksia. Siinä on sijainnut ainakin tupakkatehdas, tyttökoulu, leipomo, erilaisia ravintoloita ja raastuvanoikeus. Nykyään se on Helsingin kaupunginmuseo, jossa on museotoimintaa kaikille ikäryhmille, varsinkin lapsiperheille. Museo on ilmainen, joten sinne voi piipahtaa vaikka lepuuttamaan jalkojaan, niin on tehty rennoksi ja reteeksi siellä oleskelu.

Erityisesti koulumuseo on mielenkiintoinen. Koululuokat voivat mennä sinne vierailemaan autenttiseen ympäristöön. Päälle puetaan vanhanmalliset kuteet, ja opetus henkii kuria ja nuhteettomuutta. Valokuvat kertovat nekin eri aikakausista.  Kuva kouluhammaslääkärin liukuhihnavastaanotolla apeana seisovista lapsista isiltä perityissä liian isoissa ja irvistävissä kengissä pysäyttää. Löytyy myös sisustuksia eri vuosikymmeniltä, vaikkapa 1950- ja 1970-lukujen mummolat.

Helsingin parhaat palat –osastolla voi tutustua panoraamakuvien avulla Helsingin eri vaiheisiin 1800-, 1910- ja 1930-luvuilla.  Sieltä löytyvät myös 1960-luvun baari pajatsoineen ja jukeboxeineen. Soitin tosin oli korjattavana, koska se on ollut niin suosittu. Jokunen esimerkki 1960-luvun rakentamishulluuden aikana poistetuista arvokkaista yksityiskohdistakin on täällä, esimerkkinä vaikkapa elokuvateatteri Maximin ulko-ovet.

                           (lähteet: Helsingin kaupunginmuseo, www.wikipedia.fi)

Leonard Cohen (1934 - 2016)

Hallelujah

Now I've heard there was a secret chord, / that David played, and it pleased the Lord, /
but you don't really care for music, do you? /
It goes like this the fourth, the fifth / the minor fall, the major lift, /
the baffled king composing Hallelujah. / Hallelujah, Hallelujah, Hallelujah, Hallelujah

Your faith was strong but you needed proof, / you saw her bathing on the roof, /
her beauty and the moonlight overthrew her. /
She tied you to a kitchen chair, / she broke your throne, and she cut your hair. /
And from your lips she drew the Hallelujah. / Hallelujah, Hallelujah, Hallelujah, Hallelujah

You say I took the name in vain. / I don't even know the name, /
but if I did, well really, what's it to you? /
There's a blaze of light in every word / It doesn't matter which you heard. /
The holy or the broken Hallelujah. / Hallelujah, Hallelujah, Hallelujah, Hallelujah

I did my best, it wasn't much / I couldn't feel, so I tried to touch. /
I've told the truth, I didn't come to fool you. /
And even though it all went wrong / I'll stand before the Lord of Song /
with nothing on my tongue but Hallelujah. / Hallelujah, Hallelujah, Hallelujah, Hallelujah

Hallelujah

Jo Daavid soitti soinnun tän / loi joku sanat sävelmän. / Et musiikista välitä, vai mitä. / Et senttii meistä suurista,  / et mollista, et duurista / ja silti laulat sitä, halleluja! /  Halleluja, Halleluja, Halleluja, Halleluja

Sä uskot, tahdot enemmän. / Näät hänen yksin kylpevän, / jäät kauneuteensa kiinni, olet sokee. /
Hän vaaroihin sut kuljettaa, / hän mieles kääntää, sekoittaa, / ja huulensa vain hokee, halleluja. / Halleluja, Halleluja, Halleluja, Halleluja

Kun eksyn tänne pimeään, / mä huudan hänen nimeään./Sen turhaan vaikka lauloin, laulan yhä. /
Se kuitenkin on sana vain. / Sen merkitys on savu ain. / On turha taikka pyhä, halleluja. /
Halleluja, Halleluja, Halleluja, Halleluja

Tein parhaani, siis vähän tein. / Tän lauluni mä hälle vein, / ja totuuden mä kerroin, vain sen verran. /
Ja lauloin riimin ontuvin / eessä laulumestarin ,/ ja lauloin vielä kerran, halleluja. /
Halleluja, Halleluja, Halleluja, Halleluja

                                                      Suomennos: Hector                                                               

Onna no inai otokotachi

Miehiä ilman naisia on Haruki Murakamin (1949 - ) uusin suomennettu teos, suomentajana Juha Mylläri. Kirja on tarinakokoelma tältä kuululta kirjailijalta, johon ei, yrityksistä huolimatta, oikein tunnu saavan kunnon otetta. Pitäisikö puhua maagisesta realismista, jossa kuvitteellisiin tositapahtumiin liittyy vielä ikään kuin seitsemäs aisti?

Drive My Car on novelli miehestä, joka palkkaa itselleen naiskuljettajan vaimonsa kuoleman jälkeen. Yesterday kertoo kahdesta kaverista, jotka työskentelevät samassa työpaikassa, mutta eroavat toisistaan suuresti ajattelunsa kannalta. Itsenäinen elin kertoo kirurgista, joka yllättäen rakastuu ja joutuu räytymään rakkaudessaan. Seherazade on saanut nimensä Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kertojasta. Kotiavustaja käy hoitamassa miestä, joka ei pääse kodistaan ulos. Nainen kertoo miehelle mielikuvituksellisia tarinoita, joihin mies jää koukkuun. Kinossa päähenkilö on eronnut mies, joka vasta monien eri vaiheiden jälkeen uskaltaa tunnustaa oman haavoittuvuutensa. Rakastunut Samsa kuvaa muutosta, joka ihmisessä tapahtuu syvän tunnekokemuksen jälkeen ja Miehiä ilman naisia - novelli vetää yhteen kokoelman teeman.

Murakami on paitsi kirjailija, myös tietokirjailija,  luennoitsija, juoksija, jopa ultrajuoksija, ja aiemmin myös baarinpitäjä. Hänen teoksensa Norwegian Wood on ollut pohjana Tran Anh Hungin ohjaamalle samannimiselle elokuvalle. Tunnettuja teoksia ovat myös Suuri lammasseikkailu, Mistä puhun kun puhun juoksemisesta, Kafka rannalla ja 1Q84. Kirjoja on käännetty noin 40 kielelle, joten lukijakuntaa löytyy. Kirjallisuuden Nobeliakin Murakamille on veikkailtu tiuhaan tahtiin, mutta muusikko ja lauluntekijä Bob Dylanhan sen nyt tänä vuonna vei. Lisätietoja Murakamista löytyy pilvin pimein netistä. Miten ennustettavan hyvin tuo vanha sanonta muuten sopiikaan tämän päivän pilvipalveluihin!

Kirjallisuusterapiaa

Käytiin illan pimetessä lauantaiehtooksi juhlistamassa 35-vuotiaan Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen taivalta Suomessa. Yhdistyksen alkuperäinen idea tuli jenkeistä ja se oli perustamisvuonna 1981 Euroopan ensimmäinen laatuaan.  Sillä on ollut merkittävä tehtävä levittää koulutusta ja tietoa kirjallisuuden ja erityisesti runouden voimasta mielenterveyden edistäjänä ja jopa palauttajana. 

Ilta oli lyriikkaa tulvillaan, ja paikalla oli iso joukko runouden ystäviä;  kuultiin myös nobelistinakin tunnetun puolalaisen runoilijan, Wislawa Szymborskan (1923 – 2012), runoja. Kuin juhlakakun koristeena oli tarjolla Kaj Chydeniuksen ja Monna Kamun hieno konsertti, jossa kuultiin Kaj Chydeniuksen säveltämiä lauluja, monet niistä teoksesta Parantava runo. Kyseisen kirjan olivat 1980-luvun alussa koonneet alan pioneerit, runoterapiaryhmiä ohjanneet psykiatristen laitoskirjastojen kirjastonhoitajat Aino Immeli, Outi Melén ja Leena Sippola. Vuosijuhlan juhlapaikkana oli musiikkiteatteri Bar Kapsäkki Helsingin Hämeentiellä.

Kekristä keyriin

”Kekri se lisäis karjan kasvun / Hiisi metsäläisist soi voiton /  Wedenemä vei kalat verkkoon / Nyrkkes oravat annoit metsäst…” kertoili Mikael Agricola vuonna 1551 painetussa Psalttarin suomennoksen alkupuheessa karjaa ja hedelmällisyyttä edistävästä Kekristä ja muista mytologian henkiolennoista.

Vanha kansa muistaa kekrin, nykyisen Pyhäinpäivän, elonkorjuujuhlana, jota vietettiin sadonkorjuun jälkeen ja jonka ajankohta vaihteli riippuen siitä, miten syystyöt oli saatu tehdyksi. Kekri vastasi ennen vanhaan joulun juhlaa ja monet kekrin tavoista löytyvät edelleenkin joulun ja uudenvuoden perinteistä. Erityisesti syöminen, juominen ja ilonpito kuuluivat tähän juhlaan. Myös vainajien odotettiin saapuvan pitopöytään; heille varattiin aikaa rauhassa ruuasta nauttimiseen.

Nykyisen jenkeistä kantautuneen halloweenin taustalla on kelttien esikristillinen juhla. Keltit taas yrittivät pelotella vainajansa pois erilaisilla naamioilla, josta lienee tullut tämä nykyinen tapa hullutella karmivalla koristelulla ja kurpitsanaamioilla.

Suomessa Pyhäinpäivää on 1800-luvulta lähtien vietetty erityisesti vainajien muistopäivänä, jolloin haudoille viedään kynttilöitä ja muistellaan menneitä sukupolvia. Vuodesta 1955 juhlaa on vietetty aina marraskuun 1. lauantaina.

                                 (Lähde mm.: Seljavaara, Anu, Kärjä, Päivi, toim. Juhlat alkakoot!)

Puiden salattu elämä

Puidenhalauksen hömppäkurssin muiden opintojen ohella joskus muinoin hieman sarkastisesti suorittaneena tartuttiin empien Peter Wohllebenin kirjauutuuteen Puiden salattu elämä - Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä, jonka on suomentanut Pirkko Roinila.  Parikymmentä vuotta metsänhoitajana toiminut ja sittemmin omaa metsänhoitoaluettaan Saksassa hoitava ja tutkiva kirjoittaja kertoo puista ihan maalaisjärkeen käyvällä tavalla ja siten, että hömppäkurssikaan ei enää tunnu häpeälliseltä, päinvastoin.

Puilla on Wohllebenin mukaan sekä haju- että makuaisti ja ne välittävät tietoa vaikkapa hyönteisistä, kuivuudesta tai muista vaaroista toisilleen sekä ilman että juuristonsa avulla. Kuulumisia vaihdetaan myös muiden metsän lajien kesken. Puut toimivat myös vesipumppuina rannikolta sisämaahan päin sateiden ansiosta. Tämä prosessi pysähtyy, jos rannikot puut kaadetaan. Ihan järkeenkäypää.

Puiden hitaan kasvus niiden varhaisvaiheessa sanotaan olevan edellytys sille, että puusta tulee pitkäikäinen. Kun emokasvi vie kaiken valon, lapsukaisten on usein pakko nöyrtyä olemaan sen suojassa ja kasvattamaan sisuaan myöhempää tarvetta varten. Puille nälän sammuttaminen on helppoa, mutta janosta saattaakin tulla ongelma. Veden tankkaaminen tapahtuukin usein talvisaikaan, koska puilla on lepoaika ja sadetta saadaan runsaasti.

Puut ovat liittoutuneet monien kasvien, sienten ja lintujen kanssa, ja kaikki nämä ryhmät saavat tästä oman hyötynsä, joskin jotkut sienet ovat myös puiden viholaisia. Puiden ihoa eli kuorta voi kirjoittajan mukaan verrata ihmisen ihoon; samalla tavalla sekin vanhenee ja haurastuu; ilman ihoa käy puillekin kalpaten.

Kirjoittaja kyselee, onko puu kuollut sen jälkeen, kun se kaadetaan. Jäljellehän jää yleensä kuitenkin kanto, josta alkaa nousta uusia vesoja. Vesoista kasvaa metsiä, mutta ovatko ne nuoria puita vai tuhansien vuosien ikäisiä vanhuksia uusissa kuteissa? Entäpä sitten maaperässä puiden juuristoissa elävät ötökät, joita on miljoonittain? Mitäpä me niiden elämästä tiedämme?

Koska puiden sukupolvenvaihdos kestää kauan, niistä tulee usein pitkäikäisiä, kolme – neljä ihmissukupolvea, jopa enemmänkin. Tärkeä pitkän iän edellytys kirjoittajan mukaan on se, että metsien sosiaalista rakennetta ei mennä härnäämään; tällöin metsä säätelee itse itseään. Miten tämä on sitten yhdistettävissä nykyiseen tehometsänhoitoon, onkin kiinnostava kysymys.

Olemmekohan me kaupungistuneet, metsää omistamattomat entiset metsäläiset unohtaneet juuremme? Wohlleben kehottaa tallustelemaan puiden keskelle, jos haluaa rentoutua ja hengittää hyvää ilmaa.  Jos jokin asia arkipäivässä siis ”menee ihan metsään”, se taitaakin olla ihan hyvä juttu!

Modiglianin lumoissa

Ateneumissa avautui juuri italialaisen taiteilijan Amedeo Modiglianin (1884 – 1920) retrospektiivinen näyttely, joka on esillä helmikuun 2017 alkuun saakka; aikaa sen tsekkaamiseen on siis vielä hyvin jäljellä. Esillä on 83 maalausta - lähinnä muotokuvia - , veistosta ja paperipohjaista työtä, joten se on mittava ja maltaita maksanut satsaus. Taidekeräilijä Roger Dutilleul’n aikoinaan hankkimat Modiglianin teokset muodostavat näyttelyn rungon; kuvat keräilijästä taidetta täyteen sullotussa kodissaan ovat myös kiinnostavia.  

Pariisin Montparnasse tunnetaan laajalti 1900-luvun alun taitelijaelämän keskuksena.  Siellä Modiglianikin vietti aikaa, teki työtään ja inspiroitui taitelijaystäviensä seurassa.  Näyttelyyn tutustuessa tuntuukin välillä siltä, että kaikki sen ajan merkittävät taitelijat ovat jollain tapaa tunteneet toisensa. Kuuluisia nimiä vilisee; Pablo Picassoa, Anna Ahmatovaa, Diego Riveraa ja sitä rataa.

Amatöörinäkin tunnistaa Modiglianin työt niiden muotokielen ansiosta; mallien kasvot, kaulat ja kädet ovat pitkät ja kasvot usein myös hyvin selkeät.  Silmät ovat mantelinmuotoiset, kuten myös Ateneumiin vuonna 1955 hankittu, Modiglianin parhaaseen luomiskauteen kuuluva Taidemaalari Léopold Survagen muotokuva (1918) osoittaa. Tästä maalauksesta kerrotaan sellaista tarinaa, että Survage kysyi tekijältä, miksi hänen toinen silmänsä näyttää sokealta. Tähän Modigliani vastasi: ”Koska yhdellä silmällä katsot maailmaan, ja toisella katsot itseesi.”

Viimeisin rakastettu, toista lastaan odottanut taideopiskelija Jeanne Hébuterne teki itsemurhan kuultuaan Modiglianin menehtyneen. Heiltä jäi hieman yli vuoden vanha tytär, jonka lähisukulaiset adoptoivat.

                                                                                               (Lähde: www.ateneum.fi)

Ateneumin taidemuseo

Amedeo Modigliani: Taidemaalari Léopold Survagen muotokuva, Ateneumin taidemuseo

Mitä tapahtuu tämän jälkeen?

Ranskalaisen Mia Hansen-Løven ohjaama ja käsikirjoittama elokuva Tämän jälkeen kertoo Nathaliesta, keski-ikäisestä, perheellisestä filosofian opettajasta (Isabelle Huppert), jonka elämässä sattuu useita menetyksiä lyhyen ajan kuluessa. Opettajamies löytää uuden rakkauden,  hankala äiti piinaa odotuksillaan, lapset, poika ja tytär, ovat lentämässä pesästä ja opettajan julkaisutuotantokin alkaa olla aikansa elänyttä, nuoremmat ajavat vääjäämättä ohi.  Mitä opettajalle itselleen jää käteen tällaisen muutosten vyöryn jälkeen, vai jääkö mitään muuta kuin orastavat haaveet nuoresta rakastajasta ja äidiltä perinnöksi saatu omapäinen Pandora-kissa?

Elokuva kertoo yksilön elämän yllätyksellisistä tilanteista, ranskalaisen hillitysti, mutta pinnan alla kaiken aikaa poreillen. Antoisaa filosofista keskustelua käydään sekä luokkahuoneissa että sen ulkopuolella ja mietitään kuumeisesti, miten kaukaa tai läheltä tämä keskustelu liippaa todellisuutta, kun arki lyö päin näköä.

Leffa voitti Berliinin elokuvajuhlilla 2016 palkinnon parhaasta ohjauksesta, mutta kyllä kuvauskin on laatuluokkaa. Siitä on pitänyt huolen kuvaaja Denis Lenoir.

Rappioromantiikan ripauksia

Tallinnassa on vanhankaupungin ohessa vielä jäljellä menneen ajan nostalgiaa, jota yritetään kyllä entisillä tehdaskulmilla kiivaasti raivata uuden tieltä. Tosin siellä ymmärretään, että kannattaa säilyttää vanhat kuoret, niin että sentäs näkee, että muunkinlaista on joskus ollut. Vanha kansa sanoo, että ’ moni on kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä’. Tallinnassa tämä sananlasku on käännetty nurinniskoin: ’ moni on kakku sisältä kaunis, vaan on silkkoa ulkoa’, niin on tehty paljon uutta vanhojen seinien sisään. Paljon on onneksi vielä tekemättäkin, niin että rappioromantiikan saalistaja voi vielä viihtyä nukkavieruissa tunnelmissa.

Mutta ei auta, mennyt on Mustamäen tori lainsuojattomine kilpikonnineen ja feikkilaukkuineen, mennyt on Koplin tori vihtoineen ja villasukkineen; paikalla on valtaisa määrä rakennustarvikkeita, nostokurkia, kattorakennelmia, jos mitä, niin että saattaa vain aavistella, mitä mahdollisen tulevan Koplin toripaikat tulevat maksamaan myyjille. Ja missä ovat päärautatieaseman sisätorin ennen niin pursuilevat ruoka- ja krääsävitriinit?! Tilalla on kliininen asemahalli ja lippuautomaatit. Voi aikoja, voi tapoja!

Jäljellä ovat sentään muurit ja vanhankaupungin kadut, kutsuvat saunat,  kahvilakulttuuri – tosin hinnat ovat nousseet; Kumun taidemuseo, jossa on aina kiinnostavaa esillä, nytkin monet kiinnostavat näyttelyt pysyvien kokoelmien lisäksi; Lennusadam merimuseo, jossa parhaillaan kattaus viikingeistä; karmaiseva Patarein vankila, josta riittää ulkoseinien näkeminen ja sen ohi nopeasti käveleminen; mainiot ruokapaikat, kuten F-hoone, Rataskaev 16 ja Vanaema juures, jos vain muutamia niistä mainitaan. Uutta ja kiinnostavaa löytyy myös trendimesta Telliskivestä, jossa Viron nuoret ja menestyvät yrittäjätoivot panevat parastaan selviytyäkseen kovenevassa kilpailussa. Mikäpä on selviytyessä; Viro on kuuleman mukaan alkavalle yrittäjälle melko ystävällinen paikka.

Talsinkia – yhdistettyä Helsinkiä ja Tallinnaa – ja niitä yhdistävää tunnelia odotellessa ei voi muuta kuin todeta, että ainoa näitä kaupunkeja suuresti erottava asia tosiaan on Suomenlahti. Se kun tuppaa olemaan tuulinen, suorastaan myrskyinen, tähän aikaan vuodesta. Niin että tabletti – se pieni ja valkoinen – mukaan, kun lähtee eteläistä Talsinkia valloittamaan.

Laulun iloa nuotin vierestä - Florence

Florence on parhaillaan kinoissa pyörivä tositarina kuuluisasta ja rikkaasta amerikkalaisesta rouvashenkilöstä nimeltä Florence Foster Jenkins (1868 – 1944), joka teki elämänsä aikana varsin merkillisen ja unohtumattoman laulu-uran.  Niin ovat tehneet monet muutkin - Maria Callas et cetera – mutta ero Florenceen oli se, että muut ovat osanneet laulaa, mutta Florence ei. Silti hän lauloi klassista musiikkia Ammu-vainaan nuotilla korkeelta ja kovaa, niin että Retuperän WPK:n miehetkin olisivat kateellisia Florencen kyvylle vetää niin loistavasti nuotin vierestä. Florencea esittää vakuuttava Meryl Streep, joka siis oikeasti osaa laulaa, mutta näköjään myös upeasti ohi partituurin.

Florencen manageri ja nykyinen elämänkumppani, keskiverto näyttelijä St. Clair Bayfield (Hugh Grant) järjestää Florencen kutsut, esiintymiset ja rekvisiitat,  rientää konserttien hyväksi pää kolmantena jalkana ja pyrkii estämään arvonsa tuntevien kriitikoiden saapumisen Florencen konserttiin, jos ei muuten, niin kahisevan setelitukon avulla. Aikoinaan Florencea säesti pianisti Cosmé McMoon (elokuvassa mainio Simon Helberg), joka itse- ja myötähäpeän siivittämin tunnoin astuu aina laululavalle diivansa kera.

Stephen Frearsin ohjaama elokuva on hyvän mielen, ilon ja myötätunnon luoja, mutta on tarinassa surullisiakin aineksia.  Florencen elämä oli nuoresta lähtien ollut selviytymistä ensimmäiseltä aviomieheltä saadun veneerisen taudin kynsissä. Siihen aikaan näitä tauteja hoideltiin elohopealla ja arseenilla, jotka nykytiedon mukaan taitaisivat sopia paremmin rotanmyrkyiksi, jos niiksikään. Lapsettomuus ja sairaus herättivät niin suurta surua ja yksinäisyyttä, että ne eivät hälvenneet rahalla ja omaisuudella, mutta laulaminen varmaankin lievensi niitä.

Kerrotaan Florencen joskus todenneen, että “ihmiset voivat sanoa, että en osaa laulaa, mutta kukaan ei voi sanoa, että en laulanut.” No, niinpä. Florencen 1940-luvulla tekemiä äänityksiä voi vieläkin kuunnella iltojensa iloksi.

Yön kirkas tähti; läppärileffaa pukkaa

Katsottiinpa Piano-elokuvasta (Piano, 1993) tutun Jane Campionin sekä käsikirjoittama että ohjaama elokuva Yön kirkas tähti (Bright Star, 2009), jossa pääosaa eli nuorta brittiläistä runoilija John Keatsia (1795 -  1821) esittää Ben Whishaw ja hänen suurta rakkauttaan Fanny Brawnea Abbie Cornish. Keatsin tukijan, runoilijaystävän ja elokuvan häirikön roolissa on Kerry Fox. Musiikin on säveltänyt Mark Bradshaw.

Tämän yltiöromanttisen leffan alkupuolella Keats yrittää huolehtia vakavasti sairaasta veljestään vaillinaisten kykyjensä mukaan. Nuoret rakastuvaiset, John ja Fanny, voivat tavata toisiaan varsin usein, koska he sattuvat asumaan samassa talossa. Heidän rakkautensa syvenee, mutta ei voi tulla mahdolliseksi, koska runoilija on niin köyhä, että hän ei kykene elättämään perhettä. Rakkaus on kuitenkin niin voimakas, että se voittaa lähes kaikki esteet, jopa tytön äidin vastustuksen. Sitten iskee kavala sairaus ja ratkaisee nuorten tulevan elämän.

Parasta - pahintakin! - elokuvassa ovat vitkaan kuluvat hetket romantiikan ajan John Keatsin runouden parissa. Tässä on leffa, jossa maltetaan, siis uskalletaan – pitkästymisenkin uhalla - hidastaa oikeissa paikoissa ja antaa kosketuksen syventyä. Sattuma on, että juuri tämä leffa osui matkaseuraksi pitkälle junamatkalle, koska muutoin, rehellisesti sanoen, sen katsominen olisi saattanut jäädä kesken ihan vain sen hitauden takia. Nyt kun ei ollut tilaisuutta tehdä mitään muuta, tuli seuratuksi koko viipyilevällä jälkimaulla varustettu tarina kaikkine nyansseineen. Hyvä niin. Vaikuttavaa ja upeaa ohjaustyötä.

John Keats: Viimeinen sonetti

Oi tähti! laisesi jos olisin - / en täysin: yksinäinen tähti on. / Iäti seuraat luomin avoimin, / erakko luonnon, vakaa, uneton, / kun papillista tointaan hoitaen / ihmisten rantaa vedet huuhtovat / tai lumen verhon saavat pehmoisen / yllensä kaikki nummet, kukkulat. / Ei siten – yhtä vankkumaton vain! / Armaani nuoreen rintaan nojaten / tuntien nousun, laskun vuorottain, / iäti levottoman autuuden, / povella aina huokuvalla tuolla, / niin elää – taikka menehtyen kuolla.

                                                                                  Aale Tynni: Tuhat laulujen vuotta

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä

Täss’ halavan himmeän alla  istun ja varpaita paleltaa.

Ei nuttua kunnollista, ja päätäin syysvihuri kuumottaa.

Jos Oksanen nyt näkis, hän varmaan säälisi Stenvallia,

Katuis’ kovia tuomioitaan ja kantais’ steissiltä lattekahvia.

Täll’ seudull’ ryske ja pauhina ankar tienoissa ympär käy,

kun stadia tiivistetään, ei niittua viherjäistä missään näy.

Mut kanervainen kangas, niittu hohtavainen yhä houkuttaa.

Kaukametsä ilmanrannall’ siell’ niin kutsuvasti odottaa.

Katsannoll' tyynell', kaukana pelvost istun ma aikani tässä,

Lopulta mullekin kai käy hyvin,  niin kuin usein käy elämässä.

Mun impeni valkea liina tuoll’ jo tuulessa liehahtaa.

Mä syliini kierron immen, saan helmaansa uinahtaa.

                                                   (kursivointien copyright Aleksis Kivi)

Langattomia yhteyksiä

Kun myrsky tienoota noin riepottaa,  / niin katso, TV-antennista osa putoaa.  / Noin poies tikkusiivin lentää osa poloinen, / ja loppu maassa sen on tyly, ruosteinen.  / Mut mitäs sitten? / Telsussa ei kuvaa näy. / No syksy tulee, ei se lainkaan käy / ett' ruutua ei pimeneviss’ syksyilloiss’ saattais’ tuijottaa.  / Sen vuoksi täytyy antsku korjauttaa. / Paikalle sellaiset tahtomiehet siis,  / että he veisaa siitä viis',  / ett’ katollekin mennä täytyy.  /  Katsojakin kauhuissansa räytyy,  / kun seuraa pelottavaa työtä asentajan. / He siellä seisoo korkeuksiss’ katonrajan,  / vain kengät pitää, valjaat turvan tuo, / niin että antskuT pian kuvan suo / ja huokaista voi helpotuksen vuoksi. / Pian kiitää kaikki kanavat ihan liiankin luoksi / ja työntää sisään pirttiin kaikkee sekalaista / monistakin maista. / On jotkut jutut huonoo, jotkut vielä huonompaa, /  mut itseään voi sillä aina lohduttaa, / ett' telsussa on nappi, jolla panna poikki.

Ennen

Jälkeen