Sodan särkemä arki

Ville Kivimäen ja Anssi Männistön juuri ilmestynyt kirja Sodan särkemä arki on vaikuttava sekä kirjallinen että kuvallinen teos suomalaisten vuosina 1939 - 1945 kokemista sota-ajoista ja antaa paljon kouriintuntuvaa ja mielenkiintoista tietoa sodan ajan tapahtumista sekä rintamalla että kotirintamalla.  Teos jakaantuu viiteen osaan: rintama, koti, väkivalta, muisti ja sodan arjen tallentajat.

Sotaa kokemattoman lukijan kannalta uutta on esimerkiksi sellainen tieto, että etulinjan kiväärimieheksi joutui varmimmin vähiten koulutusta saanut mies ja toisaalta; sen ajan harvalukuiset koulutetut kansakunnan toivot joutuivat sinne esimiestehtäviin. Erikoistaitoja omaavat saattoivat välttää etulinjan jonkin erityistaitonsa ansiosta. Maantieteellisesti sotaan joutui enemmän Itä- ja Pohjois-Suomen maanviljelijöiden ja työläisten poikia kuin muista Suomen osista. 

Etulinja oli ”muutaman kilometrin syvyinen vyöhyke, jolle oli sulloutunut molemmin puolin ei-kenenkään-maata satojatuhansia nuoria miehiä.”  Teoksessa kerrotaan, että ”sodan raskain taakka osui kaikkein nuorimpiin aikuisikäluokkiin - alle 30-vuotiaisiin - joista koottiin etulinjan jalkaväki-, konekivääri- ja jääkärikomppaniat.” - Siihen päättyi nuoruus, on kuultu monen sotaveteraanin suusta.

Kirjan kuvat, jotka ovat peräisin SA -kuva-arkiston kokoelmista, on valittu huolella ja kertovat ajasta järkyttävällä tavalla vielä sanoja enemmän; urheudesta, epätoivosta, pelosta, hämmennyksestä ja selviytymisestä, kuka mitenkin. Näin 99-vuotiaan Suomi-neidon juhlan taas lähestyessä kirjaa voi suositella meille kaikille, jotka saatamme ajatella Suomen itsenäisyyttä ja vapautta lähes itsestään selvyytenä, joskus jopa unohtaen, ketkä sen meille hankkivat ja millä hinnalla. Eikä sovi unohtaa, että särkyi se arki myös vastapuolen sotilaiden elämässä. Ja silti, katsoipa uutisia nykyisinkin milloin tahansa, sota on aina läsnä jossain päin maailmaa tuottamassa suurta henkistä ja aineellista kärsimystä ja tuhoa.

Kirjan graafisen suunnittelijan Martti Ruokosen työ ansaitsee erikoismaininnan.

Leipäjonoa Helsingissä, kuva: F. Wasenius

Leipäjonoa Helsingissä, kuva: F. Wasenius

Kuva: Holger Harrivirta

Kuva: Holger Harrivirta

Sotavankeja, kuva: Martti Aaltonen

Sotavankeja, kuva: Martti Aaltonen

Ikäeroa: 60-vuotias ja 12-vuotias sotilas, kuva: Viljo Pietinen

Ikäeroa: 60-vuotias ja 12-vuotias sotilas, kuva: Viljo Pietinen

Tytöt

Kaliforniasta kotoisin olevan Emma Clinen (1989 - ) esikoisromaani Tytöt (The Girls, 1916) kertoo teini-iässä olevien tai sen juuri ja juuri ohittaneiden tyttöjen sisäisestä maailmasta ja aitojen ihmissuhteiden merkittävyydestä siinä iässä. Millaisia ihmisiä nuori tapaa, millaisia vaikutteita nuoret saavat elämäänsä ja miten ratkaiseva merkitys niillä on yksilön elämään. Miten torjua nuoren ihmisen syvää yksinäisyyttä, jonka tämä saattaa pinnallisessa kaikenvoivuudessaan jopa salata?

Fiktion taustavaikuttajana on tosiasioihin perustuva, vuonna 1969 Yhdysvalloissa oudossa yhteisössä tapahtunut joukkomurha, joka herätti kauhua ympäri maailmaa. Yhteisön napamies koukutti seuraansa nuoria, kokemattomia tyttöjä, jotka sitten vaelsivat idolinsa mukana paimentolaisten tavoin paikasta toiseen. Edes keskiluokkainen perhe ei välttämättä pelastanut tyttöä joutumasta miehen vaikutuksen alaiseksi, saattoi jopa tavanomaisuudessaan vauhdittaa yhteisön piiriin liittymistä.

Tuoreita metaforia ja uskottavaa sisäistä puhetta viljelee tämä kiinnostava nuori kirjoittaja. Ansiokas suomennos on Kaijamari Sivillin.

 

Sumua ja usvaa

Käytiin tutustumassa itsesensuurikomedia-otsikolla mainostettuun Kansallisteatterin uuteen Sumu-kantaesitykseen, jonka oli kirjoittanut ja ohjannut Juha Jokela. Jokela (1970 - ) tunnetaan useista merkittävistä näytelmäkäsikirjoituksista (mm. Mobile Horror, Fundamentalisti, Esitystalous, Patriarkka, Esitystalous 2), joten odotukset olivat näin ollen korkealla ennakkonäytökseen mennessä. Tupahan oli täynnä, joten moni muukin ajatteli samoin.

Juoni lyhyesti on se, että vuoden 2014 alussa kolmen miehen - kaksi tutkijaa ja myyntimies - yritys lähtee valloittamaan maailmanmarkkinoita ja kohteeksi otetaan Venäjä.  Miten tulla liike-elämässä toimeen suuren itänaapurin ja sitä kohtaan tunnettujen ennakkoluulojen kanssa, kun kauppaakin pitäisi käydä, on näytelmän suuri kysymys. Luottamus asioiden järjestymiseen on koetuksella koko ajan Venäjällä tapahtuvien suurten muutosten vuoksi. Näiden kolmen miehen motiivitkin ovat ristiriidassa keskenään, joten erilaisia hankauksia syntyy kaiken aikaa.

Komediasta ei Kirjatimpurin mielestä kyllä ollut ollenkaan kyse, niin ankean läheltä tarina parin viime vuoden todellisuutta Venäjällä liippasi. Osin luutuneillekin ennakkoluuloille ja toisaalta tapahtuneille tosiasioille, joista mediassakin koko ajan puhutaan, on näemmä melko tuskallista nauraa. Mielenkiintoista uudelleenasemointia suhteessa Venäjään kyllä ilmeni, joten ehkä joskus meilläkin osataan suhtautua naapuriin kuin kehen tahansa hyvää kumppaniin, arvostaen, mutta omaa asemaa ja kansojen moraalista vastuuta vähättelemättä. Valtava taustatyö oli tehty näin vaativaa tekstiä ajatellen. Kaipaamaan jäi syvempää tunnetason kosketusta, jota teatterista aina kuitenkin lähtee salaisesti hakemaan.

Näyttelijät olivat Kansallisteatterin parhaimmistoa, Kari Ketosen ja Elena Spirinan debyytit toivat erityisesti sähköä kaikkiin kohtauksiin. Timo Tuominen, Jani Karvinen, Katariina Kaitue, Jukka-Pekka Palo ja Ria Kataja olivat tasaisen varmoja omassa roolityössään. On hienoa seurata, miten osaava näyttelijä työssään pystyy luottamaan myös toisen osaamiseen. Tällainen näytelmän yhteinen kannatteleminen välittyy aina myös katsomoon.

Alma! ja muita naisia

Otettiinpahan iltalukemiseksi ja uneen uuvuttajaksi Hanna Weseliuksen (1972 - ) esikoisromaani Alma!, jota noin näppituntumalla ja etukäteen arveltiin fiktioksi säveltäjä Gustaf Mahlerin (1860 - 1911) vaimon Alman (1879 - 1964) elämästä.  Ei onnistunut uneen uuvuttaminen. On jotensakin huvittavaa, että kun ennakkoasentein lähtee jotain teosta lukemaan, on päässä jo jokin skeema, millä tarinassa todennäköisesti edetään. Kun skeema ei sitten pidäkään paikkaansa, on aivan hämmennyksen tilassa, tyyliin että; merimies – mikä laiva, mikä maa, mikä valuutta?

Romaani kertoo säveltäjä Alma Mahlerista, muusikon vaimosta, mutta samalla se kertoo myös eri aikakausina, eri puolilla maailmaa ja erilaisissa elämäntilanteissa olevien naisten elämänkohtaloista ja niistä monista alistamisen muodoista, joilla maailma on ennen ja vielä nytkin naiskehoa ja -mieltä hallinnut. Alma todennäköisesti loi elämästään ainakin osin omansa näköisen niillä resursseilla, mitä hänellä oli - ja hänellähän sentään jotain oli - , mutta miten onkaan Nigeriassa siepattujen tyttöjen laita tai Lampedusan saarelle rantautuneiden pakolaisten, joita tulee verranneeksi tässä romaanissa naisen valtaan omasta kehostaan? Missä ovat näiden ihmisten todelliset vaihtoehdot? Hyvällä tahdollakin joutuu oikein hakemaan yhtäläisyyksiä näiden romaaniin valittujen henkilöhahmojen välillä ja myös syitä siihen, miksi heidät on otettu mukaan. Olisiko ollut osuvampia vaihtoehtoja olemassa vertailtaessa Almaa ja tämän päivän naisia?

Helsingin Sanomissa oli juttua teoksen kirjoittajasta Hanna Weseliuksesta (HS 03.09.2016). Se oli kyllä asiaa avartava haastattelu, auttoi hieman ymmärtämään romaanin asetelmallisuutta ja toisaalta herätti myös lisää kysymyksiä naisen asemasta. Ovatko tosiaan jo menneet vielä ohi ajat, jolloin naiset vapaaehtoisesti ovat alkaneet pienentää itseään suhteessa miehiin, ja minkä takia? Hyötyäkseen siitä jotain? Arkuudesta ja pelosta, että eivät tule hyväksytyksi, jos menestyvät? Muiden naisten kateuden takia? Lasten takia? Miehiä kohtaan tuntemansa myötätunnon vuoksi? Rakkauden? Ja vielä kysymys: miten he loppupeleissä ovat siinä sitten onnistuneet? Miksi edelleen iso osa niin kutsutuista menestyvistä naisista on sinkkuja tai eronneita ja miksi useimmilla menestyvillä miehillä sen sijaan on taustatukenaan rakastava ja myötäelävä perhe?

 

Omenalyriikkaa

Maailma on omena, / ja omena on kuin maailma, / pallon kuparinpullea. / Hei Afrikka ja Aasia, / Kalahari, Kaukaasia! / Ja omppua / saa haukata, / mutta maailmaa ei voi puraista. / Sillä jos siitä valtakunnan puree, / niin asukkaat kamalasti suree, / ja presidentti itkee / ja ministerit mököttää… /

Ja jokaisella on omena, / ja omena on kuin maailma, / pallo kuperanpullea. / Ja omenamaailman pinnalla / on tilaa kaikilla lapsilla. / On siiliä, seraffia, / on kissoja, on kiraffia, / ja pupuja kettuja karhuja puhveleita / ja pieniä tyttöjä, / sinisiä karhuja, / kaikki popsii piparia…                                                                Kaarina Helakisa

                                                                                                                               Jos olet syntynyt syksyn kuussa, / niin killut ja keikut omenapuussa. /
Poskillasi on ompun puna, / tuotapa katselen lumottuna. / Mitä sinä sanot, jos luoksesi laukkaan / ja punaista poskea haukkaan?                

Elina Karjalainen

                                                       Omenan kuoressa on reikä. / Jos siihen painaa korvansa kiinni / ja kuuntelee tarkasti, / voi veden ja tuulen ääniltä erottaa / astioiden helinää. // Toukka tiskaa.

Risto Rasa

Fintiaanit

Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän Fintiaanien mailla on teos, joka pitää sisällään sekä tietoa ja tosiasioita että tarinoita ja uskomuksia ja lisäksi valokuvia suurten järvien alueella asuvien fintiaanien menneisyydestä, kulttuurista ja elämästä.

Fintiaanit ovat näille alueille 1880 – 1920 –luvuilla aikoinaan muuttaneiden suomalaissiirtolaisten ja siellä ennestään asuneen alkuperäiskansan, intiaanien, jälkeläisiä. Kirjan kertoman mukaan suomalaiset tulivat sinne uudisraivaajiksi, mutta heitä ennen alueelle olivat ehtineet jo ruotsalaiset, tanskalaiset ja saksalaiset. Tästä johtuen suomalaiset saivat toiseksi huonoimmat maat, jos kohta alkuperäisväestölle, metsäintiaaneille, jäivät vielä huonommat.

Suomalaisilla ja intiaaneilla oli kuitenkin samanlainen suhtautuminen metsään ja kumpikin kansanosa oli elänyt aina karuissa oloissa, joten sekin yhdisti. Intiaaneilla ja suomalaisilla oli yhteinen vaihdantatalous-bisneksensä, koska rahaa ei kummallakaan ollut. Intiaanit myös arvostivat suomipoikien kansanlääkintää, käsityöperinnettä ja viljelytaitoja huonoillakin mailla.

Alkuperäiskansojen kohtelun törkeys on teoksen mukaan ollut vertaansa vailla; aikuisia intiaaneja ja heidän perheitään jahdattiin, heidän hiuksensa leikattiin – soturi-intiaanin elinvoima oli uskomuksen mukaan hiuksissa – omaa kieltä ei saanut puhua, lapset riistettiin vanhemmiltaan sisäoppilaitoksiin, eivätkä he saaneet pitää yhteyttä kotiin ja niin edelleen. Vaikka olot eivät vieläkään ole ruusuiset - asutaan reservaateissa - nykyisin asiat ovat kuitenkin menossa oikeaan suuntaan. Alkuperäiskansat, kuten myös fintiaanit, ovat alkaneet tuoda esiin juuriaan ja arvostaa niitä, jopa niin, että jotkut junan tuomat ja viemät yrittävät väärin perustein kuulua näihin etnisiin vähemmistöihin.

 

Elektra

Ei näytä tuovan kauna, viha ja koston ajatukset enempää kuin niiden toteutuminenkaan helpotusta ihmisen elämään, jos on uskominen Sofokleen (n.496 – 406 eaa.) kirjoittamaa tragediaa Elektra. Ystävän myötämielisellä avustuksella päästiin kuulemaan kenraaliharjoitus kyseisestä tragediasta tehdystä huikeasta oopperamusiikista. Sen sävelsi Richard Strauss (1864 - 1949), libreton kirjoitti Hugo von Hofmannsthal (1874 – 1929) ja alkuperäinen ohjaus on Patrice Chéreaun (1944 - 2013), uusintaohjaus Vincent Huguetin.  Suomen Kansallisopperan orkesteria johti Esa-Pekka Salonen,  jota ja tätä koko oopperaa on ylistetty eri puolilla Eurooppaa ja rapakonkin takana.

Miehityksessä esiintyy kovan luokan laulajia huikean roolin tehneestä Elektran esittäjästä Evelyn Herlitziuksesta  – miten voikaan olla niin pienellä immeisellä niin mahottoman kantava ääni! -  ja hänen sisartaan Krysotemisiä esittävästä Elisabet Stridistä aina äitimuoriin Klytaemnestraan (Waltraud Meier), joka tässä tarinassa piti päästää päiviltä, samoin kuin hänen kelmi rakastajansakin Aigistos (Mika Pohjonen). Orestes, Elektran veli (Tommi Hakala) edusti myös Aigistoksen ohella niitä joitakin harvoja miehiä, joita lavalla nähtiin. Tämä oli naislaulajien heiniä, ja kaikki heistä viimeistä palvelijaa myöten ansaitsivat paikkansa ja palkkansa.

Elektran juoni lyhyesti on se, että Elektra, kuninkaan tytär, aikoo surmata äitinsä ja tämän rakastajan, jotka ovat surmanneet Elektran isän, jota tytär on suuresti rakastanut. Onko tässä siis Oidipus-kompleksi toisinpäin? Elektra yrittää saada kostojuoneen mukaan sisartaan Krysotemisiä siinä onnistumatta ja sekoilee linnan pihalla suurimman osan aikaa. Äitimuori on huonouninen ja näkee painajaisia, ja yrittää saada selville, millä uhrauksilla ja kenen verellä hänen painajaisensa katoaisivat. Aikanaan äiti on tapattanut miehensä sen vuoksi, että tämä uhrasi yhden heidän tyttäristään pelastautuakseen porukoineen Troijan sodasta. Jostain kuitenkin ilmestyy kuolleeksi luultu veli Orestes, joka hoitelee homman Elektran puolesta. Sitten Orestes häipyy vähin äänin. Jäljelle jää vain tyhjyys ja tappio, ei tule riemutanssia eikä juhlapitoja. Koston toteutuminen ei tuonutkaan helpotusta.

Esitys nähdään oopperassa vain viisi kertaa ja näyttää siltä, että kaikkien  esitysten liput ovat jo menneet kuin kuumille kiville. Kansallisoopperan Alminsalin lämpiössä voi vielä 9.9. yhdessä miettiä, millaisia merkityksiä nykyaikainen psykoanalyysi tälle näytelmälle antaa.

"Maailma on sana"

Samuli Paronen (1917 – 1974)  Maailma on sana, 1974

 ”Me pelkistämme, karsimme, karsinoimme, aitaamme, pullotamme, suljemme, nimeämme ja hyllytämme elämän. Kysy mitä vain, mitä on.”

 ”Ihmisten ei enää tarvitse elää, vain olla tehokkaita, latautua ja purkautua. Ei siinä olekaan sijaa elämälle.”

 ”Ei se onnistu ihmisille, mikä muurahaisille.”

 ”Missä hyvinvointi mekanisoituu, siellä pahoinvointi ruumistuu.”

 ”Hyvinvointimme perustuu pahoinvointiin. Jos perusta puretaan, romahtaa kaikki.”

 ”On helpompi kriminalisoida sairaus tahi terveys kuin ruveta niiden tähden muuttamaan valtaohjelmia.”

 ”Terve kohta sairaassa on kuin sairas kohta terveessä: se on kipeä.”

 ”Raha ei tuo täällä onnea rahattomille.”

 ”Yhä useampien on tehtävä yhä tehokkaammin töitä voidakseen ostaa oikeuden tehdä jotain muuta.”

 ”Yhä useammat kokevat elämänsä mielettömäksi, ellei heillä  ole kylliksi varaa ajan mielettömyyksiin.”

 ”Se, ettemme hyväksy kohtuuttomuuksia, ei merkitse sitä, että tyytyisimme kohtuuteen.”

 ”Mitäpä täällä rahaton voisi kuin luvatonta.”

 ”Armostaeläjän pyyntö on syyte.”

 ”Tässä kilvassa jäämme itse mieluummin ilman kuin jaamme liiastamme niille, joilla ei ole.”

 ”Asiantuntijan lausunnon mukaan on köyhyys terveellistä. Lääkäri oli sanonut hänelle, etteivät köyhät käy vastaanotoilla niin usein kuin varakkaat.”

 ”Vaikeinta ei täällä ole käskeminen tahi käskyjen täyttäminen, vaan ihmisenä eläminen.”

 ”- Tää maailma on niin paha, sanoi kunnon ihminen vastustaen kaikin voimin sen muuttamista.”

 ”- Hän löysi vihdoin itsensä, ne sanoivat miehestä, joka vasta verraten iäkkäänä lakkasi kehittymästä.”

 ”Suurin osa suomalaisia elää tasa-arvon alapuolella vastustaen sitä.”

 ”Kylätuomioistuimissa rikoslaji on aina sama: kyläkuvasta poikkeaminen.”

 ”Joukossamme liikkuu kyllä heikkoja, joita voimme rangaista, mutta vähän vahvoja, joilla on voimaa kieltäytyä siitä.”

 ”Vartija on aina vankilansa vanki, vanki ei aina.”

 ”Valta turmelee myös ne, joilla valtaa ei ensinkään ole.”

 ”Viihteen kysyntä kasvaa, kun kasvaa tarve olla ajattelematta sitä, mitä tajutaan.”

 "On aina helpompi poistaa kipuja kuin tauteja.”

 ”Ellei ymmärrys siirry päästä käsiin, ei se toimi.”

 ”Mahdollisuutemme ovat virheissämme ja epätäydellisyydessämme.”

 ”Maailma on kohtuullinen. Ainoa oikeus, minkä se ihmiselle antaa, on oikeus tehdä kohtuullisesti virheitä.”

 ”Matkassa on aina se kohta, josta eteenpäin se kuluttaa itsensä loppuun.”

 ”Kun on paikalla, kun tajuntavalli murtuu, saattaa nähdä jotain, jos on nopea.”

 ”Ja huomenna meillä on vieläkin enemmän hyviä välineitä. Huomenna tarvitaan vielä enemmän hyvää tahtoa kuin tänään.”

 ”Katselen maisemaa, se tulee minuun, eikä mikään ole pois tulevilta, kun lähden.”

Ron Mueck ja Tampere

Ei menty nyssellä vaan junalla - hyvä kyyti! -  Tampereelle nääs tutkailemaan Sara Hildénin taidemuseossa parhaillaan auki olevaa Ron Mueckin (1958 - )  näyttelyä. Mueck tunnetaan kansainvälisesti kuvanveistäjänä, joka tekee ensin savesta justiinsa oikean näköisiä ihmisfiguureita – kohdettaan pienempiä tai suurempia - , jotka sitten erilaisten tekniikoiden jälkeen saavat lopullisen joko lasikuidusta tai silikonista tehdyn muotonsa. Työn viimeistely on Mueckille erityisen tärkeää. Mueck oli aiemmin työskennellyt saksalaissyntyisten vanhempiensa omistamassa lelu- ja teatterinukkeja valmistavassa perheyrityksessä, ja sieltä hän oli saanut alkuoppinsa näihin tekniikoihin. Muodollinen taidekoulutus Mueckiltä puuttuu, mutta eipä näytä haittaavan. Mueckin ajatuksena on se, että hän kertoo avoimesti kaikille työtapansa, jotka taiteen tekemisessä usein halutaan salata.  Työvaiheita on kuvattu myös esillä olevassa valokuvasarjassa. Näyttelyssä voi samalla katsoa myös Gautier Deblonden filmin Still Life: Ron Mueck at Work. Näyttely on avoinna 16.10.2016 saakka.

Itse kaupungilla kävellessään ei voi kuin todeta, että tamperelaiset voivat syystä olla ylpeitä keskustansa avaruudesta, siisteydestä ja kesäisestä kukkaloistosta. Aurinkokin tuntuu paistavan tykimmin kuin muualla. Kiitokset menevät kyseisille kaupunki- ja vihersuunnittelijoille, työn toteuttajille ja puhtaanapidon ammattilaisille. Kannattaa siis mennä sinne ihastelemaan ja jopa nappailemaan myös hyviä ideoita. Ovatkohan hämäläiset vain muita suomalaisia siistimpiä ihmisiä, tai eivät ehdi sotkea, kun jo porukalla siivotaan?

Miehen ryhti

Petri Vartiaisen esikoisteos Miehen ryhti kertoo Ari-nimisen äidinkielenopettajan suulla perusopetuksen yläkoulun maailmasta, jossa ehtymätöntä energiaa täynnä olevat nuoret elävät oman viiteryhmänsä luomaa, erityistä aikaa. Siihen sisään päästäkseen aikuisen täytyy omata aivan erityisenlaista herkkyyttä, luontevaa jämäkkyyttä ja joustavuutta ja siitä huolimatta tahtoo jäädä altavastaajaksi. Saavuttaakseen tämänikäisten ihmisten luottamuksen täytyy olla myös rehellinen ja omata vahva itsetunto, koska juuri sitä koetellakseen nuori itse itseään aikuiseen peilaa tyyliin; ethän hylkää, vaikka yritän haastaa sinut jokaisella mahdollisella tavalla, olen haavoittuvainen, luon vain omaa nahkaani.

Koulumaailma on pienoisyhteiskunta, josta löytyy voittajia, häviäjiä ja keskitien kulkijoita, niin myös alistujia, kiusaajia ja sovinnontekijöitä. Itsekin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana toimiva Vartiainen haluaa kertoa fiktion avulla, mikä merkitys nuorelle on se, että hänellä on edes yksi aikuinen, joka välittää. Jos sellaista ei ole kotona, niin toivottavasti koulussa on se joku opettaja, joka huomaa nuoren tarpeet. Romaanin rivien välistä voi myös aistia kritiikkiä nykypäivän koululle asetettuja, joskus kohtuuttomiakin odotuksia kohtaan. Moni ennen lähinnä kotien kasvatustehtäviin kuulunut asia kun on siirtynyt vaivihkaa koulun tehtäväksi.

Opettajan appi Taisto on jo eläköitynyt, vanhan kansan opettaja, ja hänen metodeihinsa kirjan nuorempi opettaja peilaa omia tapojaan lähestyä oppilaita. Vanhat metodit ovat olleet ja menneet, jotkut niistä ovat olleet ehkä hyviksi havaittuja, jotkut huonoja, mutta maailman muuttuminen ja joka tuutista tuleva tiedon tulva on muuttanut yhteiskuntaa peruuttamattomasti, ja se vaatii opettajaltakin jatkuvaa sopeutumista uusiin tilanteisiin.

Teoksen toisella tasolla opettaja yrittää elää omaa perhe-elämäänsä, joka tässä tarinassa on melko turvallinen ja seesteinen.  Perheen merkitys korostuu työn haasteista irti pääsemisessä. Tosin Veera-vaimon valitukset siitä, että mies huolehtii enemmän murrosikäisistä oppilaistaan kuin omista lapsistaan, lisäävät kyllä paineita, mutta suhde vaimoon on muuten kunnossa. Opettajainhuoneessa on myös välituntisin kokoontuva nurkkaparlamentti, jossa puhalletaan pahimmat ulos ennen kuin ne purkautuvat vääriin kohteisiin.

Hauskasti mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä kirjoittaa tämä Kuusamon mies. Kirja todistaa, että opettajan työ on vaativaa ja vastuullista - silloinkin, kun ei jaksa - , mutta huumoria irtoaa melkein tyhjästä ja jos ei muusta niin ainakin ammattiliiton toiminnasta ja pakollisista koulutuksista. Onnen hetkiäkin työstä löytyy, ja ne palkitsevat vaivat. Helposti tuntuu löytyvän myös kirjallisuudesta tai elämästä kuvaus luokan ja opettajainhuoneen ankeimpaankin hetkeen.

”Ehkä kohtaamme oppilaiden kanssa vasta jonain tyhjänä keväisenä aamuna, kun revimme hitaasti suikaleita samasta nenäliinasta ja hoemme ”jaksaa, ei jaksa…”

Kuorolaulun puolesta marssilla

Niin taas kajahtivat komeasti Kuorojen kierroksen alkusoinnut Senaatintorilla torstai-iltana, vaikka sää ei erityisesti hellinytkään laulajia. Ei sentään satanut, niin että voidaan sanoa, että oli ihan normaali elokuun päivä.  Suomen laulusta Finlandia-hymnin kautta edettiin iloisempiin tunnelmiin ja lopuksi tietysti laulettiin yhteislauluna yleisön kanssa kaikkien taitama Kalliolle kukkulalle. Kuoronjohtajana Marjukka Riihimäki on rento ja verraton. Kuorojen kierros aloittaa Helsingin Juhlaviikkojen Art Goes Kapakka – hulinan, kun kuorot yhteisen esiintymisen jälkeen rantautuvat kaupungin ravintoloihin ja kapakoihin esiintymään. Siispä vaan: Laula, matkalainen korpimaan!

Julieta

Pedro Almodóvarin elokuvat on aina nähtävä, on sen verran kuuluisa tämä ”Madridin pantteriksikin” (HS 12.08.2016) mainittu espanjalainen ohjaaja. Uusin Julieta on tarina äidistä ja tyttärestä,  heidän yhteisen elämänsä katkeamisesta ajan aallokoissa ja niistä syistä, jotka siihen johtivat. Elokuva pohjautuu huiman kanadalaisen Nobel-novellisti Alice Munron kolmeen novelliin teoksessa Karkulainen: Kertomuksia (Runaway).

Elokuvan alkuvaiheessa esiintyvä mystinen eläin viittaa pohjoiseen mytologiaan ja vaikuttaa päähenkilön elämään ratkaisevalla tavalla. Rakkaus, sen haavoittavuus ja siitä toipuminen ovat leffan keskeisiä aiheita. Teemana suru ja syyllisyys, niiden kokeminen ja siirtyminen sukupolvelta toiselle on tuttuakin tutumpi eikä sellaisenaan hätkähdytä. Miten sisällä vellovat tunteet osoitetaan elokuvassa, on kuitenkin aina kiinnostava asia, ja silloin vastuu siirtyy näyttelijöiden ja ohjaajan kykyjen varaan.

Tässä elokuvassa erityisesti pääosien näyttelijät onnistuvat sisäisen maailman konkretisoimisessa niin, että katsoja elää intensiivisesti mukana tarinassa. Emma Suarés esittää Julieta vanhempana, nuorempi Julieta on Adriana Ugarte. Voimakkaat punaisen ja mustan sävyt seuraavat juonen kulkua; elokuvan kuvaaja Jean-Claude Larrieu on todella onnistunut työssään. Musiikki on Alberto Iglesiasin käsialaa.

Tie vie eteenpäin

Kopattiin kouraan monessa mukana olleen, muiden muassa Helsingin Sanomien päätoimittajana ja Sanomien toimittajakoulun johtajana toimineen Reetta Meriläisen muistelmateos Tytön tie.

Tämän tytön tie on vienyt polvijärveläisessä evakkoperheessä lapsuutensa viettäneen tytön sinne, tänne ja tuonne, siis ympäri maailmaa. Tie on vienyt myös tapaamaan hyvin erilaisia ihmisiä erilaisista yhteiskuntaluokista, myös ’paremmista piireistä’, joihin lapsuuden yhteisössä suhtauduttiin jopa hieman vieroksuvasti. Etenkin ’kirkonkylän sosieteettia’ arasteltiin.

Pitkälti lapsuus- ja nuoruusmuistoihin nojaava teos kertoo 1950- ja 1960-luvuista, jotka Meriläisen elämässä olivat melko perusturvallisia. Tosin vanhempien työn vuoksi jouduttiin muuttamaan usein paikkakuntaa ja se merkitsi aina uusien ystävien hankkimisen opettelua. Tarkasti muistiin painettu ajankuva välittyy sujuvasanaisen kertojansa suulla.

Elämäntyö Helsingin Sanomissa alkoi 1971 ja päättyi samassa paikassa 2011 eläkkeelle jäämiseen.  Elämä ei kuitenkaan pääty eläkkeelle jäämiseen, sanoo Meriläinen.  Vuosikymmenistään työelämässä Meriläinen kertoo vähemmän kuin lapsuusvuosistaan, ja ikään kuin hieman ulkopuolisena tarkkaillen. Johtuneeko se siitä, että hän itse joutui nyt luovimaan sosieteetin keskellä kuitenkaan taustansa vuoksi täysin samaistumatta siihen? Vai olisiko odotettavissa uusi teos, joka käsittelee työelämän vuosikymmeniä tarkemmin?

Kiinnostava on kirjan takakannessakin oleva kysymys, vastasiko elämä paremmissa piireissä lopulta lapsuuden kuvitelmia, noudattiko kirjoittajan lapsuuden opetuksena saatu sydämen sivistyksen merkitys tulo-, luokka-, sukupuoli- tai ikärajoja. Avoimuuteen ja ennakkoluulottomuuteen Meriläinen teoksen lopuksi suomalaisia edelleen kannustaa, ja se lienee kelpo haaste meille itse kullekin.

Auto,

tuo kaiken kansan kulttuuriväline, on jäänyt näillä sivuilla täysin paitsioon, joka virhe pitää nyt korjata viipymättä.  Vanhan kansan viisauksia autoista ei oikein löydy ymmärrettävistä syistä, mutta uusi kansa on senkin edestä tallentanut sanaiseen arkkuunsa jos jonkinlaista autoihin ja automerkkeihin liittyvää lyyristä ilmaisua ja tanakkaa tarinaa ja osoittanut täten jo kalevalaisista ajoista peräisin olevaa kansallista daktyylistä ja trokeellista lahjakkuutta. Tässä viisauksista muutamia, osin jo kuluneita, mutta lisäähän löytyy tarvittaessa rajattomasti internetin kybermaailmasta.

 - Isä osti Morris Minin, siihen meni koko tili. Tiellä oli pieni kivi, siihen meni Morris Mini.

Simca tonni – korjaamon onni.

Tähän sammui johtotähti, kuski kävelemään lähti. Mersusta on puhe.

Osta Volga, tee velka. Volga loppuu ennen kuin velka.

Skoda: neljä pyörää ja looda. Isä ohjaa, äiti työntää, lapset pitää pohjaa.

Osta Ifa, auto paras. Sit ei vohki kukaan varas. Helppo työntää, kevyt lykkii, ojan penkall hauska kykkii.

Audi A – kyllä korjata saa.

Miten Ladan arvo kaksinkertaistuu? – Kun täyttää bensatankin.

Mikä syntyy, kun yhdistetään Fiat ja Skoda? – Fiasko.

- Osta Volvo voimanpesä, korjaa sitä koko kesä, talveksi myy pois.

Lada kiihtyy alamäessä ja kuski ylämäessä.

Fiat – petojen sukua, susi jo syntyessään.

Opel - ympyrä ja nuoli, ainainen huoli.

Toyota Corolla – ohi vaikka porolla.

Moschvitch – idän ihme, lännen kauhu, takaa nousee sankka sauhu.

Montako henkeä mahtuu Volkkariin? Vastaus: 15; kaksi eteen, kolme taakse, jokaisella on matti kukkarossa ja yrjö sylissä.

Mitä tarkoittaa auton neliveto? – Kaikki ikkunat ovat auki.

Mikä on laihialaisen autonomistajan lämmityslaite? – Hyppynaru hanskalokerossa.

Mikäs on laihialaisen turvavyö? – Kravatti oven välissä.

Toyota? – Toi ota, kun et muuta saa.

Kaks mummoo meni mustikkaan...

… toinen ei mahtunu. Näin kertoo uuden kansan tarina. Vanhan kansan mustikkatietous taas saadaan selville arvoituksia ratkomalla.

Mikä se on? - Sininen lammas, heinäinen kytkyt? / - Musta härkä mulleroinen? / – Aamulla valkea, keskellä päivää punainen, iltasella musta? / – Musta uissi kultaisessa kytkyessä; ennen uissi uupuu, ennen kuin kytkyt katkeaa? / Just joo.

Suorastaan nerokas kansanviisaus kertoo, mikä aika kesästä on käsillä: - Kum mustikka kypsyy, ni yö mustuu. Tai talven säistä ennustetaan hyvää marjasatoa: - Kun sataa lunta laskiaissa, se tietää mettän makiaista. Kaikille tuttu taas on sananlasku: – Oma maa mustikka, muu maa mustikka,  aina vain mustikka, kun mustikan terveysvaikutukset alkavat olla selvillä muillekin kuin satavuotiaille tervaskanto-äijille ja -ämmille. Siispä vain suu mustaksi ja mustikkaan, mahtuipa tai ei!

Levoton mieli

Levoton mieli (An Unquiet Mind) on vakavasta maanis-depressiivisyydestä kärsivän, kliinisen psykologian tohtori Kay Redfield Jamisonin muistelmateos, jossa hän kuvailee kouriintuntuvasti, millaista on elää tällaisen ominaisuuden kanssa koko elämänsä ja tehdä myös työtä sen eteen, että sekä lääketiede että suuri yleisö ymmärtäisivät, millaisesta mielen myllertämisestä on kyse. Kirjan suomennos on Mirja Rutasen.

Samalla kun kirjoittaa arasta ja syvästi henkilökohtaiseksi kokemastaan aiheesta kirjoittaja pelkää, että paljastaessaan suurelle yleisölle ja etenkin tiedeyhteisölle häntä vaivaavan taudin, hän saattaa menettää arvovaltansa, asemansa ja työpaikkansa. Pelko kertoo myös siitä, miten suuria ennakkoluuloja edelleen tunnetaan mieleen liittyviä sairauksia kohtaan, vaikka ne asiallisen tiedon lisääntyessä onneksi ovat kaiken aikaa vähenemässä. Nämä kirjoittajan tuntemat pelot eivät kirjan julkaisemisen jälkeen kuitenkaan toteudu, päinvastoin hän saa tukea ja arvostusta rehellisyydestään erityisesti tiedeyhteisöltään, mutta myös suurelta yleisöltä, laajalta ystäväpiiriltä ja perheeltään.

Psykiatri Kivi Lydecken totesi aikoinaan oivaltavasti, että ”terve on sellainen sairas, jota ei ole tutkittu tarpeeksi”. Ehkä tällainen toteamus voisi olla myös paikallaan silloin, kun oman horjuvan turvallisuudentunteen vuoksi yritetään lokeroida kanssaihmisiä, jos ei muuten, niin edes heidän tautiensa perusteella. Jokainen yksilö kun on niin paljon muutakin kuin mahdollinen diagnoosinsa. Sopisikohan, että oltaisiin vain ihmisiä erilaisten haasteiden, mahdollisuuksien, epäonnistumisten ja onnistumisten, elämän, pyörteissä?

Oodi orapihlaja-aidalle

On aita orapihlajan / kuin synnin piikit lihan / ja varsinkin, kun ympäröi / se ihan koko pihan. / Kun sitä leikkaamaan / noin vihdoin uskaltautuu / niin siinä viimeistään / taas järki räytyy, hautuu.

Ei pysty siihen koneet / ei pysty homelite. / Se pitää leikata / vain lihasvoimin ite. / Ja jalkaan laittaa saappaat, / ne ennestäänkin risat, / ja paita panssarista / ja kouriin asti hihat.

Ja vettä kuusi litraa / niin jaksaa taistoon mennä. / Ei irtoo huumoria, / ei huulet siinä lennä. / Piikit pistää käsiin, / kun pannaan aitaa pinoon. / Vain ilme happamoituu / ja katse menee vinoon.

Mikään ei kestä kauan / ja vihdoin koittaa hetki / kun loppuu aidanpahus / ja alkaa uusi retki. / Pian auto pakataan, / tie kaatikselle johtaa / ja siellä piikkikasa / karmean lopun kohtaa.

Mut eipä turhaa huolta, / syksyllä vielä jälleen / työ sama odottaa. / Se menee silleen. / Valmiiksi elämää ei saa, / mut ei oo tarviskaan. / Saa kasvun suurta ihmettä / iloiten odottaa!!!

 

Yö Ruuskasen torpassa

Vai on muka kaikki riimit jo riimitelty lyriikassa! Tuotahan ei uskota! (Lue: HS 13.07.2016)

On Tuavetti Ruuskasen torppaannii / jo hiipinnä kesänen yö. / Ja raaha on tullunna sinnekkii, / kun om piättynnä päevän työ. / Yö levvii nii ylj kaeken, / ja päeväset iänet jo vaeken. / Vuan toukka se hiljoo tikittäen syöp / tuas tietäsä seinässä hirteen, / ja seinällä kello se tahtia lyöp / niiv verkkasta sirkav virteen, / tuon tuostai kun sirinäm piästää se / tuolta nurkasta uunin takkoo, / unev virttä kul laala se perreelle, / joka ympäri pirttiä makkoo.

Tuo on Tuavetti Ruuskanen ite, / joka vajjoon neljänneksen häin / tuosta levveestä sängystä täättää. / Ihan outoo nähä om, mite / mies, raskaasti siinä kum makkoo näen, / niin toesellaeselta näättää / tässä hämärässä kesäsen yön / kum päevällä touhussa työn. / Kyllä raskaasti mies siinä makkookii, / mut raskaatpa om myös päevät. / Jop on pettännä unj, / kum perskattii / niätse yöksi jo huuleej jäevät.

Ja se kaekki, mikä näkkyy Tuavetin takkoo, / se on tämän Tuavetti Ruuskasen akkoo. / Niin pyöreenä, punakkana makkoo se / kum puolukka keskellä mättään, / kun on oekeel levitännä levveelle, / piän alla kum pittää se kättään. / Ja nii om pyöree ja pullee povi, / että paejan sissään se kaekki ei sovi. / Eipä tuollaeseks ihal luullunna oes, / kun se on, kum peitteen om potkinna poes, / koko kommeutesa kun näättää / koko sängyhhäm miltei se täättää.

On, onpa siinä akkoo kerraksee / etomiehelle niinkun tuo Tuavi. / Sanos mies mikä tahhaasa verraksee. / Ei näpit siinä tyhjee ruavi, / kun tuollaesta akkoo hammuiloo, / eipä sylet siinä sillon tyhjinä oo, / Eipä oon, eipä toesen kerran. / Oes akaks siinä isonnii herran.

Vuan toeset sängyt ja penkit nuo / ja kätkyt ja pankom piälys tuo / ne on täännä sitä perreel lissee. / Parj pienintä niistä vielä tissiä syöp, / Vuam muutamat kesällä jo marjoja myöp, / ja isommat jo aattaa issee. / Onpa humahellu siinä jo siunaas Herran / tuan pikkusen torpan yllä, / kul lapsia tullu on tusinav verran – / ja vielä niitä tulloo kyllä.

Mut tekevä ja terhakka immeinen / on Kaesa ja om myös Tuavi. / Ka Kaesa o eukko! Ei näpissä sen / oon paenava tääskään suavi. / Ja Tuavi om mies, jolta luistaa työ, / joka puuhoo ja puskoo ja hommoo. / Ol lyhyveks jiänynnä monnii yö, / tuan mökin kun se korpeer raevas. / Vuan palakittu on myös vaevas. /

Ja on kaekki nyt tekkoo ommoo. / Muu kaekki paetsi akkoo ja vanahinta poekoo, / joka ovensuupenkillä loekoo.  / Se olj Kaesalla jo sen tullessa talloo, / mut muutei sillä lie ollunnai. /  Vua onpa tuota karttunna kylyväntä-alloo, / niin tyhjästä vaekka sitä alakoo sae. / Niim puuhata vuan kun jaksaa, / nii aeka se vaevat maksaa.

Näen Tuavetti Ruuskasen torpassa / yön hetket ne iäneti kulukoo. / Vaen toukka se hiljoo tikittäen syöp / tuas tietäsä seinässä hirteen, / ja seinällä kello se tahtia lyöp / niin verkkasta sirkav virteen. / Yö uamuks alakaa kallistua, / kukol laalu jo kuuluu ulukoo.

                                                                                                Kalle Väänänen: Sanarrieskoo

Piirros: Oki Räisänen

Piirros: Oki Räisänen

Ronnie Grandell: Itsemyötätunto

Sukelleettiinpa vaihteeksi ihmismielen kummallisia koukeroita käsittelevään opukseen ja tartuttiin psykologi Ronnie Grandellin uunituoreeseen kirjaan Itsemyötätunto, joka liittyy läheisesti myötätuntokeskeiseen psykoterapiaan. Tämä suuntaus pyrkii siihen, että lämpöä ja myötätuntoa itseään kohtaan osoittamalla pystyisi ongelmia kohdatessaan auttamaan itseään ja vähentämään ongelmista aiheutuvaa henkistä tuskaa. Mitä se sellainen ’itsemyötätunto’ sitten oikein on?

Grandellin mukaan itsemyötätunto koostuu kahdesta askeleesta: ”siitä, että kykenee huomaamaan kokemansa kärsimyksen eli asian tai tunteen, jota pyrkii välttelemään (askel 1), ja siitä, että haluaa ja kykenee lievittämään tätä kärsimystä eri keinoin (askel 2)". Amatööriasteella olevan keittiöpsykologinkin on helppo ymmärtää Grandellin kahta ihmisen mielentiloja koskevaa keskeistä käsitettä ’suojavalmius’ ja ’myötätuntovalmius’, ja niiden merkityseroa.

Kirjoittajan mukaan tällaista oman itsen ymmärtämistä tarvitaan juuri nyt, kun elämä on niin hektistä joka osa-alueellaan; töissä, kotona, perheessä, ihmissuhteissa, kaikkialla. Ohjeita  siihen oikeaan elämään tuntuu tulevan joka tuhannen tuutista, niin että lopulta päädytään jo elämän suorittamisen vaatimukseen, siis että koko ajan pitää ja täytyy. Jos ei tähän pysty, aletaankin helposti ajatella, että itsessä on jokin vika, kun ei kaikkeen yllä ja kykene.

Pikaoppaita onneen ei ole olemassa, sehän kantapään kautta tiedetään, niin että jonkinasteiseen kärsimykseen on aina suostuttava, jotta elämässä pääsisi henkisen kasvun tiellä eteenpäin. Tämä kirja neuvoo kuitenkin erilaisia tapoja suhtautua kärsimykseen niin, että siihen saa pientä välimatkaa ja niin, että se ei nujerra voimallaan itsetuntoa maan rakoon. Siinä mielessä erilaisilla auta itseäsi –oppailla on paikkansa tietokirjallisuudessa; vaikka ne eivät pyrikään kattavasti ratkaisemaan yksilön psyykkisiä ongelmia, ovat ne kuitenkin oljenkortena päivästä toiseen pääsemiseen niinä siipi maassa - raahautumisen aikoina.