Talon naurishautahan mennet / oli kuomat kurki ja kettu. / Mitäs, kasvismurkina terveellinen / kun eteen oli valmistettu!
Sanoi kettu: ”Lihaa – kun sitä ei saa - /mun terveytein ei kärsi.” / Ja kurki myönsi totuuden / ja naurista syödä järsi.
Mut kuinkas kävi: tuli kuoppahan / mies kuokkavierahaksi. / Suut auki kesken aterian / jäi noloina kuomaa kaksi.
Hyvät neuvot siin’ oli kallihit. / Oli menty kuin mentykin loukkuun. / ”Yks tuuma on luja”, sanoi kurki vaan / ja silmää iski ja koukkuun
kuin saanut ois sydänhalvauksen / heti heittihe kuolleheksi. / Ja kettukin taammas hivuuntui, / kun kurjen juonen keksi.
Peli piti: kävi kurkea kaulukseen / mies sanoin: ”Sain kurjen tuosta.” / Tämä vilkutti henkitoreissaan / vielä ketulle: ”Nyt ala juosta!”
Ja kettuko siin’ olis aikaillut! / Hui, hai, se jo juosta painaa! / Mies rynkäsi jälessä, hangelle / sen heittäin kurkivainaan.
Mut vainaja heräskin henkihin! / Pois veljet vilistivät. / ”Yks tuuma on luja”, huus kurki vaan / ja molemmat livistivät.
Mitä tämäkin tarina opettaa? Sitä vaan: mitä yksin toimin / ei aikaan saa ees viisaskaan, / se saadaan yhteisvoimin.
Lauri Pohjanpää, Metsän satuja: Yhteisvoimin