Ystävyys on ainoa asia, mikä elämässä on ilmaista, sanotaan. Kaikella muulla on hintansa. Onko asia näin, tekee mieli kysyä, kun lukee Johanna Forssin (s. 1979) esikoisromaania Pidot, joka käsittelee ystävyyden ohella myös taiteen tekemisen haasteita ja utopioita sekä sitä ympäröiviä, mahdollisuuksiakin avaavia verkostoja. Teos kuvailee myös niitä vaaroja, joita helpolta vaikuttava elämä tuo tullessaan ja toisaalta haasteita, joita vastaan haasteita kokeva ihminen joutuu kamppailemaan.
Perheellistynyt, rivityötä tekevä Maria menee kutsuttuna tuttavansa Mariannen ökyjuhliin pääkaupungin kantakaupungissa sijaitsevaan juhlatilaan. Naiset ovat viettäneet lapsuus- ja nuoruusvuotensa pikkukaupungissa ja olleet siellä ystäviä taustoistaan huolimatta. Ystävyyteen on liittynyt lähes symbioottinen sulautuminen toisen maailmaan.
Marian koti on ollut vauras ja akateeminen ydinperhe, Marianne taas on ollut henkisesti epävakaan yksinhuoltajan lapsi, joka on joutunut huolehtimaan äidin hengissä pysymisestä. Tytöille on kehkeytynyt yhteinen ja yhdistävä harrastus, valokuvaus Marian saatua vanhemmiltaan lahjaksi hyvän kameran. Kyky käyttää kameraa on ollut molempien vahvuus.
Eräänä iltana Maria pyytää ystäväänsä kuvaamaan kameralla saamansa idean: ”Kuvat olivat hänen. Hän kertoi, mitä halusi kuvissa näkyvän. Hän tarkisti valotuksen. Hän asetti itsensä kuvaan. Marianne kuvasi häntä niin kuin hän oli piirtänyt. Taitavasti, nopeasti, varmasti.”
Sitä Maria ei tule kertoneeksi Mariannelle, että niillä kuvilla hän hakee opiskelemaan valokuvausta taideakatemiaan. Hän pääsee sisään ja lähtee opiskelemaan. Mariannekin onnistuu myöhemmin elämässään äitinsä perinnön turvin, muuttaa Helsinkiin, löytää mahdollisuuksia ja menestyy piireissä.
Entisen ystävänsä juhlissa Maria kokee itsensä melko ulkopuoliseksi, vaikka tunteekin joitakin sinne tulleita ihmisiä ennestään. Kateus, joka Mariannea on aiemmin kalvanut, siirtyykin Marian kannettavaksi. Vasta myöhään pikkutunneilla ökyjuhlissa seuraa yllätys, jota Maria ei ollut odottanut.
