”se on onnellinen perhe, joka saa kokea kärsimykset yhdessä, sillä onnen kestää yksinkin, keveän ja kauniin jaksaa juuri ja juuri itse kantaa, mutta kivun lyijyntiheydelle tarvitaan useampi, sitä kantamaan tarvitaan kaikki maailman käsiparit, ja juuri siksi oman perheensä voi rakentaa millä tavoin vain, ei se yhteisyys ole verestä kiinni vaan niistä käsistä, siitä kantamisesta…”
Salli Kari (s. 1986) kertoo mieltä ravisuttavassa romaanissaan Saili keltaisessa rintamamiestalossa asuneesta, mutta sitten hajoavasta ´ydinjäteperheestä´ antaen äänen erityisesti lapselle, Sailille, mutta myös äidille: ”
… ailin on piilotettava tytöltä pimeimmät komerot, kaikki ihmisyyden sopet eivät äitiyteen sovi, ja juuri tällä pidättelyn ja piilottelun voimalla aili pitää itseään koossa, vierellään pieni tyttö maailman suurimmalla katseella…”
Ja isälle, joka lähti:
”… Ilias katsoi satamaa, jossa oli tosi paljon ihmisiä ja ne kaikki nousivat laivaan. Ilias mietti, että miksei ollut tullut ajatelleeksi aikaisemmin lähteä, kun ainahan oli oikeastaan ollut selvää, että hän oli seikkailija eikä mikään perheenisä, joka letittää koulukuvaa varten tyttären tukkaa.”
Lapsuuden ja villin nuoruuden jälkeen Saililla on tietoa, joka hänen sisäänsä on kaipauksella ja kivulla rakentunut: ”Sellaista ihmistä ei tarvitse niin intensiivisesti rakastaa, joka on aina läsnä. Mutta sellaista joka on poissa, on jatkuvasti rakkaudella kannateltava, samalla tavoin kuin tarina on kerrottava uudelleen ja uudelleen tai se lakkaa olemasta.”
Tuhtia luettavaa.
