Harry Salmenniemen (s. 1983) romaani Valohammas kertoo lapsiperheen arjesta sellaisena kuin sitä eletään; ihanana, tavallisena ja ajoittain myös raskaana. Kirjan kertoja käy dialogia lastensa ja kumppaninsa kanssa, yrittää seurata siinä sivussa myös maailmalta vyöryvää uutisvirtaa ja tuntee jo pelkoakin siitä kaikesta, mihin ei voi vaikuttaa lasten tulevaisuudessa. Hän käy dialogia myös itsensä kanssa, ja on onnellinen, ymmällään ja ihmeissään tästä yksinkertaisesta ja täydestä elämästä, jota hän parhaillaan elää. Ja lapsista, jotka pitävät hänet väkisin maan pinnalla ja selväjärkisenä. Ihan työtöitäkin olisi välillä tehtävä, ja niitä voi käsitellä parhaiten hirtehishuumorin keinoin:
”Kirjailijan ammatti on masentava. Ulkoapäin se näyttää typerältä taistelulta maailmaa vastaan. Sisältä käsin se on jatkuvaa luovuttamista. Olen kuin poteroon kaivautunut. Elän maakuopassa viisivuotisen apurahan turvin. Minusta näkyy vain lapion kärki, kun yritän kaivaa juuri tietynlaista kuoppaa.”
Kuin kumpupilvenä kaiken yllä kertojan sanojen takaa pulppuaa vilpitön ilo, huumori ja tunne siitä, että elämä on parasta ja täyttä juuri tällä hetkellä:
”Mikään ei ole niin tärkeää kuin minun saapumiseni, ja se on käsittämätöntä. / Lapset rakastavat minua liikaa. / Se aiheuttaa huimausta. / Sellaista kiitollisuutta, joka ei mahdu mihinkään.”
