Liitostaan eronnut, eläkeikää lähentelevä, hoitoalalla itsekin työskentelevä Helka joutuu kovan paikan eteen kaukana maalla asuvien vanhempiensa ikääntymisen vuoksi. Äidillä on todettu muistisairaus ja omaishoitajana toimiva vanha isä alkaa olla voimiensa äärirajoilla. Näistä Helkankin näkökulmasta haastavista ajoista kertoo Riitta Heimosen esikoisromaani Äkkiä on ilta.
Helka huomaa itsessään uupumuksen yrittäessään sinnitellä jaksamisensa kanssa ja toteaa:
”Kun vanha väsyy ja sairastuu, hän alkaa vuotaa. Sitä ei ole helppo katsella. Pienet kitkerät vuodot tulevat ensin, avaavat tietä isommalle virralle, jos sellainen on tullakseen. / Äidillä tuli. / Äidin taudissa aivojen rappeuma näyttää olevan ainoa etenevä asia. Se poisti esteet, ja hän on totisesti tullut nähdyksi. Hän huutaa vaille jäämistään, jonka ymmärsi vasta vuosikymmenten päästä, kun keho kertoi kivuillaan, ja suu avautui huutoon.”
Teos siteeraa useassa kohdin Anni Swanin satua Tyttö ja kuolema, josta kumpuaa kaikupohjaa aikuiseksi tulleen lapsen syyllisyydentunteille vanhempiaan kohtaan. Kun vanhemmat puolestaan haurastuvat ja muuttuvat lapsiksi jälleen, kuinka sallittuja ovat silloin aikuisessa lapsessa heräävät monisyiset, usein kielteisetkin tunteet heitä kohtaan?
