Olli-Pekka Jauhiaisen (s. 1982) esikoisromaanissa Sukupuut puhutaan konkreettisesta metsäomaisuudesta, jonka aiemmin itäisestä pikkukaupungista lapsuuskodistaan Helsinkiin muuttanut kertoja on saamassa hallintaansa vanhemmiltaan. Mutta puhutaan paljon muustakin.
Tarinan tapahtuma-aika on viikonloppu, jonka aikana hieman vastahakoisesti perintöönsä suhtautuva mies matkustaa kotiseudulleen isänsä toivomuksesta. Isä on halunnut, että poika tulee kunnolla tutustumaan hänelle suunniteltuun perintöosaan.
Perille tultuaan kertoja huomaa kodissa tehdyistä remonteista huolimatta, että kodin ja vanhan yhteisön ilmapiiri on edelleen sama, mikä se oli hänen muutettuaan sieltä. Metsä ei miestä erityisemmin ollut innostanut, sehän oli ollut isän erityisen hellän huolenpidon kohde, ei hänen. Äiti oli, kuten ennenkin. Yhteys perinnöistä ja menestyksestä vaille jääneeseen vanhaan kaveriinkin oli ollut katkolla. Vai oliko sittenkin yhteistä, sellaista, jota toisen omistussuhteet eivät voisi rikkoa?
Jotain pientä muuttuu kertojan mielentilassa viikonlopun aikana. ”Täytyy löytää kaarnan pinnanmuodot, vaatteet sotkeva humus, kynsien alle työntyvä savi, neulasten terävät kärjet, tuulen helistämien lehvien tuoma rauha, puron rannassa kukkiva kullero, oravanmarjan lehdet.”