Oi maamme, Suomi, synnyinmaa, Soi sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, Ei vettä rantaa rakkaampaa, Kuin kotimaa tää pohjainen, Maa kallis isien.
On maamme köyhä, siksi jää, Jos kultaa kaivannet. Sen vieras kyllä hylkäjää, Mut meille kallein maa on tää, Sen salot, saaret, manteret Ne meist’ on kultaiset.
Ovatpa meille rakkahat Koskemme kuohuineen, Ikuisten honkain huminat, Täht’yömme, kesät kirkkahat, kaikk’ kuvineen ja lauluineen mi painui sydämeen.
Täss’ auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat. Kun päivä piili pilvihin tai loisti onnen paistehin, täss’ Suomen kansan vaikeimmat he vaivat kokivat.
Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken? Kun sota laaksoissamme soi, ja halla näläntuskan toi, ken mitttasi sen hurmehen ja kärsimykset sen?
Täss’ on sen veri virrannut hyväksi meidänkin, täss’ iloaan on nauttinut ja tässä huoltaan huokaillut se kansa, jolle muinahin kuormamme pantihin.
Tääll’ olo meill’ on verraton ja kaikki suotuisaa; vaikk’ onni mikä tulkohon, maa, isänmaa se meillä on. Mi maailmass’ on armaampaa ja mikä kalliimpaa?
Ja tässä, täss’ on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme ojentaa ja vettä, rantaa osoittaa ja sanoa: kas tuoss’ on se, maa armas isäimme!
Jos loistoon meitä saatettais vaikk’ kultapilvihin, miss’ itkien ei huoattais, vaan tähtein riemun sielu sais, ois tähän köyhään kotihin halumme kuitenkin.
Totuuden, runon kotimaa, maa tuhatjärvinen, miss’ elämämme suojan saa, sa muistojen, sa toivon maa, ain’ ollos, onnees tyytyen, vapaa ja iloinen.
Sun kukoistukses kuorestaan Kerrankin puhkeaa; Viel’ lempemme saa hehkullaan Sun toivos, riemus nousemaan, Ja kerran laulus, synnyinmaa, Korkeemman kaiun saa.
J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat: Maamme, 1906, suomennos Paavo Cajander
