Sinä hymyilet salaperäisesti / haalistuneessa valokuvassa hyllyn reunalla / ja nyt minä näen / sen hymyn läpi / sinun elämääsi.
Kymmenet vuodet taaksepäin / nelivuotiaan pikkutytön harmaan mökin pihalla, / varisevan pihlajan juurella / itkemässä kuollutta isää. /
Minä näen sinut syksyisellä koulutiellä / köyhäinapuna annettu / monta numeroa liian iso talvitakki päällä, / käpysateessa, / toisten pilkattavana.
Jokainen ryppy sinun kasvoissasi / on sata sivua vääryyden historiaa / ja kyynelistä jotka olet vaieten niellyt / täyttyisi valtameri.
Minä rakensin välillemme aidan, / sateet ovat sen lahottaneet. / minä rakensin välillemme muurin, / aurinko ja tuulet / ovat tehneet siitä selvää.
Minä puhuin sinulle vääryyksistä, / joita et muka ymmärtänyt; / sinä olit ne elänyt. / Ja minä puhuin riistosta, / josta olin lukenut; / sinä olit ne kokenut.
Niin vähän oli osanasi / onnen hetkiä / ja niin paljon sinussa oli voimaa, / niin vähän sinä sait / myötätuntoa / ja niin paljon sinussa oli sitkeyttä;
kun puuro oli kuumaa, / sinä olit puhallus, / kun ruoto tarttui kurkkuun, / sinä olit piimä,
kun kädet olivat kylmät, / sinä olit lapaset, / kun joku veti päihin, / sinä olit laastari.
Minä pakenin sinua ja kuljin / sinua kohti, / juoksin lujaa, sinä tulit aina vastaan.
Koskaan en kadottanut sinua / ja piti kulkea pitkä tie, / vasta kun pääsin sinusta irti, / saatoin tulla luoksesi takaisin.
Jukka Itkonen, Kirje äidille, runokokoelmasta Laulu laulusta, 1994
kuva: Kirjatimpuri