Nimeni on Lucy Barton (My Name is Lucy Barton) on jenkkiläisen, juristin koulutuksen saaneen Elisabeth Stroutin (s.1956) romaani, joka kertoo Lucy Barton -nimisestä naisesta ja tämän elämästä. Suomentaja on Kristiina Rikman, jolla on jo ennestään pitkä meriittilista tunnettujen kirjailijoiden palkittuna kääntäjänä. Strout on kirjoittanut myös teoksen Olive Kitteridge, josta kirjailija jo aiemmin voitti arvostetun Pulitzer-palkinnon. Olive Kitteridge nähtiin Suomessa myös TV-elokuvana, jonka pääosassa oli nihkeän vaikuttava näyttelijä Frances McDormand (KT 27.06.2016).
Kirjan kertoja Lucy Barton on joutunut 1980-luvulla newyorkilaiseen sairaalaan moneksi viikoksi vaivojensa vuoksi. Mies ja lapset, kaksi pientä tytärtä, pääsevät katsomaan häntä vain harvoin, mutta yllättäen vuoteen jalkopäähän ilmestyykin toiselta puolen maata Lucyn äiti, jota Lucy on tavannut hyvin harvoin sen jälkeen, kun hän lähti kotoaan. Sairaalassa ollessaan äiti kertoilee tyttärelleen lapsuuskylän henkilöistä, mutta samalla hän tulee kertoneeksi myös heidän omasta elämästään, jonka raskaat vaiheet Lucy näkee nyt uudelleen, aikuisen silmin. Tyttären ja äidin välillä on menneisyydestä kumpuavia jännitteitä, mutta myös läheisyyttä, jonka yhteydessä on mahdollista saada menneistä tapahtumista toisenlaisia, korvaavia kokemuksia.
Lucyn lapsuusperhe asui syrjäisellä maaseudulla muiden kyläläisten vieroksumana, koska he olivat omituisia, köyhiä ja asuivat isosedän talon viereisessä autotallissa, kunnes setä kuoli ja he pystyivät muuttamaan sedän taloon. Lucyllä oli isoveli ja isosisko, jotka jäivät kotiseudulleen Lucyn lähtiessä sieltä pois. Yli kolmekymppinen isoveli on nykyisellään hieman toisenlainen; hän asuu edelleen vanhempiensa kanssa, ei käy töissä, mutta hän on usein naapurin navetassa ja ”viettää yön aina sen eläimen luona, joka seuraavana päivänä teurastetaan”. Lähes saman ikäinen sisarkin asuu lähistöllä miehensä ja viiden lapsensa kanssa. Lucy löytää varhain koulunsa kirjaston ja pakenee kylmyyttä ja niukkaa lapsuuttaan tarinoiden maailmaan. Hän onnistuu pääsemään ahkeruutensa avulla collegeen ja sen jälkeen maailmalle. Hän käy kirjoituskursseja ja yrittää muistaa, mitä kurssin opettaja on heille painottanut:
”Teillä on vain yksi tarina”, hän oli sanonut. “Te kirjoitatte tarinaanne monin tavoin. Älkää koskaan epäilkö tarinaanne, teillä on vain se yksi.”
”Jos tarinassasi on heikko kohta, käy kiinni rohkeasti, ota se hampaisiisi ja ravista, ennen kuin lukija huomaa. Sillä tavoin osoitat arvovaltasi…”
Kirjailijana Strout on opetellut katsomaan ihmisiä tarkasti ja sillä silmällä, että pystyy kuvaamaan uskottavasti erityisesti kaiken sen, mitä hänen tarinoidensa ihmiset jättävät kertomatta. Se oli myös Olive Kitteridgen vahvuus; se, mitä ei ääneen sanota, pullistuu kuin väkisin rivien välistä lukijan tietoisuuteen.
