Onnea etsimässä

Juhannuksen seutuun on ollut tapana tehdä erilaisia onnentaikoja; on katsottu kaivoon, näkyisikö siellä muutakin kuin samentunutta vettä, on kerätty seitsemää sorttia niittykukkia – huom. jalostettuja ei kelpuuteta – jos niitä vielä on onnekkaasti löytynyt lupiinien, kurtturuusujen ja japanintatarten vallattua kaikki pientaret ja ojanpielet, ja hyväksi lopuksi on sekoiteltu erilaisia sörsseleitä, joita hörppimällä on toivottu onnen tulevan tuossa tuokiossa, vaikka ketään ei näy mailla halmeilla. Kaikessa lähtökohtana on se, että varaudutaan jo ennalta pettymykseen, niin ei satu niin paljon.

Mutta entäs jos alettaisiin uskoa, että onni olisikin aika paljon kiinni ihan omasta asenteesta ja elämään suhtautumisesta? Jos onni on kokonaisuudessaan se noin sata prosenttia, niin meidän jokaisen ihka omissa hyppysissä on tutkimusten perusteella 40 % siitä eli siis melkein puolet, sanotaan Antti S. Mattilan ja Pekka Aarnisalon kirjoittamassa Onnentaidot – Kohti hyvää elämää -kirjassa ja siinä jatketaan myös, että jos katsoo tätä maailmanmenoa enimmältään plus-merkkisesti, se saattaa lisätä elinvuosia jopa kymmenen vuoden verran.

No, jos ei ole ennen oikein tiennyt, miten onnellisuutta voi treenata, niin tässä mainitussa teoksessa on toistakymmentä erilaista harjoitusta, joiden avulla voi pyrkiä lisäämään omaa onnellisuuttaan, optimismiaan ja kiitollisuuttaan elämän antimia kohtaan. Tämä kirja kuuluu Onni-kirjasarjaan, josta löytyy useita elämänlaadun parantamiseen liittyviä teoksia.

Se tulee kyllä myös mieleen, että minkähän takia siinä yhdessä runossa sitten kehotetaan onnen löytänyttä, että ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön, kell’ aarre on, se aarteen peittäköön…?”

  Eino Leino: Laulu onnesta:, Kell’ onni on…

Antti S. Mattila - Pekka Aarnisalo: Onnentaidot - Kohti hyvää elämää

Nonmarittajat keräilypyörteessä

No nyt tuli täydellinen synninpäästö kaikille kirppisluutailijoille ja etsiskelijöille sodanjälkeisten kahvi- ja purkkapakettikuvien hamstraajista eri aikojen muiden harvinaisuuksien tai ei harvinaisuuksien keräilijöihin ulottuen. Kun ottaa käteen Niklas Åken kirjan Nonmarittajat keräilypyörteessä, joka antaa pientä kyytiä kaikenlaiselle konmarittamiselle, on aivan kuin kotia tulisi.

Kirjassa neuvotaan Non-Mari -metodi, joka takaa, että haalitun tavaran määrä sen vähenemisen sijaan vain lisääntyy. Sen lisäksi, että neuvotaan keräilyssä, teos opastaa myös erilaisten kokoelmien muodostamisessa ja niiden sijoittamisessa ja ohjeistetaan myös ryhdikkäänä kestämään muiden osalta itseen kohdistuvaa ihmettelyä ja jopa karsimaankin jotain tavaraa, jos on sellaisen surun paikka.

Lopussa kerrotaan kaikkia keräilijöitä koskeva suuri salaisuus, joka tässä nyt paljastettakoon; asialleen vihkiytyneet keräilijät saattavat kyllä kuumeisesti toivoa itselleen täydellisen kattauksen keräilemiään tavaroita, mutta heistä olisi kamalaa, mikäli sellainen joskus toteutuisi. Siitähän saattaisi seurata se, että pitäisi lopettaa koko keräily. No, siihenkin on kirjan mukaan olemassa lohdullinen ratkaisu; voisi vain alkaa kerätä jotain uutta sarjaa tai kokoelmaa.

Taiteen takahuoneessa

Kai Kortelaisen ja Jipun eli Meri-Tuuli Elorinteen (s. 1985) yhdessä koostama teos Jippu – kun perhonen lakkaa hengittämästä kuvaa minä-kertojan äänellä laulaja ja lauluntekijä Jipun elämän moninaisia vaiheita lapsuudesta tähän päivään saakka.

Petri Tuunaisen kirjoittama teos Armi Aavikko (1958–2002), joka kertoo vuoden 1977 Miss Suomesta ja laulajasta Armi Aavikosta, valaisee Armi Aavikon myös monivaiheista elämää lähipiirin ja työtovereiden kertomana. Kumpaakin edellä mainittua teosta rikastuttavat päähenkilöidensä kirjoittamat runot, joista voi molempien osalta huomata myös kirjallista lahjakkuutta.

Yhteistä näille taitelijoille – joista toinen onnekkaasti elää ja toista voidaan enää vain muistella – on musikaalinen lahjakkuus, herkkyys ja viehättävyys, joka tällaisena yhdistelmänä voisi ennustaa elämässä suurta suosiota. Heille yhteistä on ollut myös hyvin nuorena tullut menestys ja sen mukanaan tuoma huomio ja toisaalta viihdemaailman kovuus, joiden sietämiseen on tarvinnut keinoja, jotka ovatkin sitten muuttuneet rengistä isännäksi ja tuoneet elämän tielle vaikeuksia.

Vastuksista hengissä selvinnyt ja kirjan perusteella menneen kanssa asiat selvittänyt minä-kertoja Jippu toteaa kirjan viimeisellä sivulla:”Kun olin vuodattanut sieluni tynnyrin tyhjäksi minua kuunnelleelle arvokkaalta näyttävää puista kävelykeppiä käyttäneelle psykiatrille, tohtori keskeytti minut, tarttui ikiaikaiselta näyttäneeseen keppiinsä ja avasi viimein suunsa: ‘Taiteilija. Annan sinulle diagnoosiksi taiteilija.’”

Tarinankertoja Anni Swan

Anni Swan (1875–1958) syntyi lappeenrantalaiseen Gustav ja Emilia Swanin perheeseen, jossa oli kaikkiaan yhdeksän tytärtä. Isän kannustuksen ansiosta kaikki perheen tyttäret kykenivät hankkimaan vaikeuksista huolimatta itselleen ammatit, neljä heistä myös avioitui. Avioliittojen myötä suku laajeni Mannisen, Järnefeltin ja Sibeliuksen sukujen suuntaan, joten aika pienet taisivat olla kulturellit piirit siihen aikaan.

Swanin ura on siitä mielenkiintoinen, että hänellä oli mahdollisuus elämänsä aikana toimia sekä perheenäitinä että myös työelämässä opettajana ja kirjailijana, joka 1900-luvun alun naiselle oli aika harvinainen yhdistelmä. Anni Swanin mies oli runoilija ja suomentaja Otto Manninen (1872–1950), joka tuki vaimonsa työntekoa. 

Anni Swanin satujen mystiikka ja nuorisokirjasarja ovat ainakin monelle varttuneemmalle lukijalle lapsuudesta tuttuja: Iris-rukka, Tottisalmen perillinen, Ulla ja Mark, Ollin oppivuodet, Sara ja Sarri, Pikkupappilassa, jne. Swan toimitti myös lastenlehtiä ja toimi suomentajana.

Tämä kaikki ja paljon muuta mielenkiintoista ajankuvausta sisältää Riitta Konttisen (s. 1946) kirjoittama elämäkerta Tarinankertoja – Anni Swanin elämä.

Kansan taiteilija

Sait multa horsman, se rentun ruusu on vuodelta 1987 eli Rentun ruusun tarttuvaa melodiaa ja sanoitusta osaa moni luritella ulkomuistista ajatellessaan hämeenlinnalaista muusikkoa Antti Hammarbergiä (1943-1991) alias Irwin Goodmania. Joku saattaa muistaa myös tarkoituksellisesti honottavalla äänellä lauletun laulun En kerro kuinka jouduin naimisiin vuodelta 1965, puhumattakaan biisistä vuodelta 1967, joka alkaa sanoilla Siellä on kirppuja, luteita, täitä, seassa lapsia pellavapäitä eli silloin ollaan paikassa nimeltä Ryysyranta, josta nyt ihan lonkalta päätellään, että se on saanut vahvoja vaikutteita Ilmari Kiannon (1874-1970) romaanista Ryysyrannan Jooseppi, joka taas kertoo kainuulaisesta mökkiläisestä ja hänen perheestään ja elämästään korpien kätköissä.

Irwinin mehevien laulujen sanoittajana tunnetaan hänen ystävänsä, myös Hämeenlinnasta kotoisin ollut Veikko Vexi Salmi (1944-2020) alias Emil von Retee. Kun iskevä teksti ja tarttuva sävellys osuivat yhteen juuri elettävän yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa, oli menestystä ilman muuta odotettavissa, ja menestyksen myötä alkoivat ilmetä myös sen varjopuolet.

Jos tuli menestystä, niin ankeitakin aikoja riitti koko uran ajan; niistä ja Irwinin huimasta, mutta lyhyeksi jääneestä elämästä kertovat tässä Kimmo Miettisen kirjassa Irwin Goodman - kansan taiteilija monet Irwinin tunteneet. Teoksen perusteella piirtyy kuva herkästä ja sydämellisestä muusikosta ja taiteilijasta, jonka taskuihin tavanomaisuus ja raha eivät suostuneet tekemään vakituista asumusta, vaikka käväisivätkin silloin tällöin morjenstamassa. Lisätietoa kirjaan on saatu myös useista muista Irwinistä kertovista teoksista ja verkkolähteistä.

 

Ranky Tanky Savoyssa

Johan oli menoa ja meininkiä Savoy-teatterissa, kun piiiiiiiiitkän tauon jälkeen päästiin nauttimaan elävästä musiikista, ja minkälaisen pumpun esittämänä! Jenkkilän itärannikolta Etelä-Carolinasta kotoisin oleva Ranky Tanky, joka on joutunut perumaan Suomen konserttinsa koronan takia jo tätä ennen kaksi kertaa, pisti parastaan ja esitti gullah-kulttuuriin perustuvaa musiikkiaan viiden virtuoosin voimin. Muusikot olivat: Charlton Singleton trumpetti ja laulu, Quentin Baxter rummut ja perkussio, Kevin Hamilton basso ja Clay Ross, kitara ja laulu, laulusolistina upeaääninen Quiana Parler.

Gullah-kultturista kerrotaan, että se on orjien jo 1700-luvulta peräisin olevaa omakielistään musiikkia afrikkalaisin ja karibialaisin vaikuttein ja siitä taas ovat saaneet vaikutteita esimerkiksi gospel, soul ja blues. Vuonna 2019 Ranky Tanky voitti Yhdysvalloissa Best Regional Roots Album -sarjassa arvostetun musiikkialan palkinnon Grammyn. Tämä konsertti oli muusikoiden ensimmäinen Suomessa, ja nyt kun tie tänne on löytynyt, toivottavasti nähdään useammankin kerran.

Multasormet syyhyämään

Jos ei ollut sormi suussa eikä peukalo keskellä kämmentä edellisen kirjan remontintekijöillä, niin näin kevään korvalla herää puuhastelemaan sellainenkin ihmispopulaatio, jolla on erikoiset kämmenet ja niissä sormet, joita kutsutaan multasormiksi. Mihin nämä veijarit sormillaan koskettavat, se muuttuu ensin mullaksi ja sen jälkeen erilaisiksi kukiksi, puiksi, vihanneksiksi, yrteiksi ja ties vaikka miksi, tietenkin luonnon suosiollisella avustuksella.

Niinpä yritetäänkin pysyä menossa mukana ja hivuttaudutaan tutkimaan tätä ajankohtaista ja suosiota saanutta garden writing -genreä ja aloitetaan jo kirjoitetusta oppaasta. Ruotsalaisen Eva Rönnblomin teos Puutarhan vuodenajat – kevät, kesä, syksy, talvi vaikuttaa ehdalta perusteokselta, joka antaa nimensä mukaisesti tietoa sekä eri vuodenaikojen toiminnoista puutarhassa että sisäkasvienkin kanssa. Teoksen on suomentanut ja täkäläisiin oloihin soveltanut Pirkko Kahila. Kirjan kuvituskin on kirjoittajan tekemä ja sisältää yli tuhat piirroskuvaa, joiden avulla aloittelevallakin hortonomilla on mahdollisuus onnistua. Opukseen voi merkitä muistiin onnistumisten ohella epäonnistumisetkin - joita tulee, kokeneella on tietoa - seuraavaa kasvukautta silmällä pitäen ja kasvaa vuosi vuodelta viisaammaksi viherpiipertäjäksi.

 “Jos haluat olla onnellinen yhden päivän, juo itsesi humalaan. Jos haluat olla onnellinen kolme päivää, mene naimisiin. Jos haluat olla onnellinen koko elämäsi ajan, ryhdy puutarhuriksi. ”

kiinalainen sananlasku

Rempataan, kun osataan!

On päässytkin pitkäksi aikaa unohtumaan se, että tässä blogissahan on tarkoitus kirjoittaa sekä kulttuurista että remontoinnista, molemmista siis. Joten palatkaamme juurillemme ja ottakaamme vasaran kovettamaan kouraamme tällä kertaa Henna-Kaisa Sivosen toimittama ja hänen ja Johanna Karttusen valokuvaama Remppamimmit – maalaa, kunnosta, rappaa, flippaa, joka kertoo, kuten nimestäkin käy ilmi, paristakymmenestä timpurointiin ja remppahommiin innostuneesta naisesta, jolla ei ole sormi suussa eikä peukalo keskellä kämmentä, muista sormista puhumattakaan.

Kirja sisältää seuraavia alaotsikoita: pintaremontit, kuten maalaus ja tapetointi, remppaunelmat, vaikkapa kotiremppaa suunnittelevalle, huonekalut ja puutyöt, kuten verhoilu ja kunnostus, järeät projektit, kuten talon rakentaminen ja erilaiset rakennetyöt ja vielä hyväksi lopuksi ohjeita mökkiremppaan ja vanhojen, jo melkein kellillään olevien talojen pelastamiseen.

Vaikka onkin helppoa katsella rakennusprojekteista kuvia ennen ja jälkeen remontin, pitänee kuitenkin ajoissa ennakoida, että kaikenlainen korjaaminen ja rakentaminen vaativat sitä pitkää piuhaa, jota ei voi ostaa rakennusliikkeestä kilo- tai metritavarana samoin kuin muita tarvikkeita. Vanhaa kunnostaessaan kaukaa viisas timpuri muistaa aina myös, että korjaaminen ei koskaan lopu kesken, ikuisuusprojekteista puhutaan, eikä suotta. Onnea siitäkin huolimatta kaikelle puuhaan ryhtyville. Työ tekijäänsä neuvoo, sanoo vanha kansa ja tietää, kuten senkin, että ahkeruus kovankin onnen voittaa.

Talvisia reseptejä kollektiivista

Louise Glückistä (s. 1943) on ollut pamlailua jo aiemminkin (KT 16.07.2021), hän kun otti ja meni voittamaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 2020 ja sen lisäksi roppakaupalla muita isoja kulttuuripalkintoja. Tämän uusimman suomennetun kokoelman runoja, nimeltään Talvisia reseptejä kollektiivista (Winter Recipes from the Collective) , voisi ajatella mietteiksi tai proosarunoiksi, jotka päättyvät johonkin arvoitukseen tai mysteeriin. Jokainen lause tuntuu olevan äärimmäisen tarkkaan mietitty ennen sen kirjoittamista, ja sen vuoksi tämän kokoelman lukeminen on aikaa ja ajatuksia kysyvää puuhaa. Lohdutukseksi voidaan sanoa, että ajan tuhlaaminen kannattaa. Kokoelman runot on suomentanut Anni Sumari.

”Minuun iski sairaus / jonka alkuperä jäi ikuisesti selvittämättä / vaikka tuli aina vain vaikeammaksi / esittää normaaliutta, vastata terveyden / tai elämänilon koviin vaatimuksiin - / Asteittain halusin yhä enemmän vain kaltaisteni seuraa; / etsin heidät käsiini miten parhaiten pystyin / mikä ei ollut helppoa / koska he kaikki olivat valepuvussa tai piilossa…”

Louise Glück: ote runosta Muisto, kokoelmasta Talvisia reseptejä kollektiivista

Taivaanrannan taa

Taivaanrannan taa (Cloud Cuckoo Land), Anthony Doerrin (s. 1973) uusin suomennettu teos, on kirjan kansilehden mukaan ”omistettu menneille, nykyisille ja tuleville kirjastonhoitajille”. Kirjan on suomentanut Seppo Raudaskoski. Doerrin edellisestä, Hanna Tarkan suomentamasta romaanista Kaikki se valo jota emme näe, on kirjoitettu tässä blogissa (KT 17.08.2015).

Siitäkin huolimatta, että taivaanrannan taakse ei ehditty ollenkaan ennen sen kiireistä matkaa seuraavaan etappiin - joten itse sisällöstä ei tässä voi juuri sanoa juuta eikä jaata -  kirjoitetaan kirjasta nyt pari lausumaa ihan sen vuoksi, että sitä on niin kovasti luettavaksi suositeltu. Washington Post esimerkiksi on sanonut tästä teoksesta, että ”jos etsit loistavaa kirjaa, nyt voit lakata etsimästä”. Kirjassa yhdistyvät 1400-luvulla Konstantinopolissa eläneen orpotyttö Annan, nykypäivän Idahossa asuvan Seymourin ja kohti avaruutta matkustavan Konstancen tarinat, heitä yhdistävä kirja ja toive tarinoiden voimasta yli sukupolvien.

J. W. Snellmanin ja suomalaisuuden päivä 12.5.

 

Suomalainen on sellainen, joka vastaa kun ei kysytä,
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen, joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy,
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin, ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.

 

                                 Jorma Etto (1931-2016): Suomalainen kokoelmasta Ajastaikaa, 1964

Kuva: KT

Äitienpäivä 8.5.

Sinä hymyilet salaperäisesti / haalistuneessa valokuvassa hyllyn reunalla / ja nyt minä näen / sen hymyn läpi / sinun elämääsi.

Kymmenet vuodet taaksepäin / nelivuotiaan pikkutytön harmaan mökin pihalla, / varisevan pihlajan juurella / itkemässä kuollutta isää. /

Minä näen sinut syksyisellä koulutiellä / köyhäinapuna annettu / monta numeroa liian iso talvitakki päällä, / käpysateessa, / toisten pilkattavana.

Jokainen ryppy sinun kasvoissasi / on sata sivua vääryyden historiaa / ja kyynelistä jotka olet vaieten niellyt / täyttyisi valtameri.

Minä rakensin välillemme aidan, / sateet ovat sen lahottaneet. / minä rakensin välillemme muurin, / aurinko ja tuulet / ovat tehneet siitä selvää.

Minä puhuin sinulle vääryyksistä, / joita et muka ymmärtänyt; / sinä olit ne elänyt. / Ja minä puhuin riistosta, / josta olin lukenut; / sinä olit ne kokenut.

Niin vähän oli osanasi / onnen hetkiä / ja niin paljon sinussa oli voimaa, / niin vähän sinä sait / myötätuntoa / ja niin paljon sinussa oli sitkeyttä;

kun puuro oli kuumaa, / sinä olit puhallus, / kun ruoto tarttui kurkkuun, / sinä olit piimä,

kun kädet olivat kylmät, / sinä olit lapaset, / kun joku veti päihin, / sinä olit laastari.

Minä pakenin sinua ja kuljin / sinua kohti, / juoksin lujaa, sinä tulit aina vastaan.

Koskaan en kadottanut sinua / ja piti kulkea pitkä tie, / vasta kun pääsin sinusta irti, / saatoin tulla luoksesi takaisin.

  Jukka Itkonen, Kirje äidille, runokokoelmasta Laulu laulusta, 1994

kuva: Kirjatimpuri

no jotta että vaikka

Toipuminen ottaa aikansa - enemmän taikka vähemmän, vaikkapa sairaudesta tai tunne-elämän kokemuksista, riippumatta siitä, ovatko ne olleet ikävänpuoleisia vai myönteiseen kallistuvia, sehän tiedetään.

Tästä kokemuksesta ja lähinnä kahden eri ihmisen siihen suhtautumisesta kirjoittaa Anni Saastamoinen romaanissaan ja mutta entä sitten, joka on kirjoittajan kolmas julkaistu teos. Kaksi aiempaa ovat Depressiopäiväkirjat (2017) ja Sirkka (2019).

Laila on nainen, jonka läheinen ystävä on kuollut äkillisesti vuosia sitten. Laila tuntee tapahtuneesta edelleen kalvavaa syyllisyyttä, vaikka ei ole voinut tapahtuneelle mitään. Luigi on mies, joka punkkaa välitilassa väljähtyneessä parisuhteessaan ja herää vasta, kun puoliso tekee ratkaisevan päätöksen. Tyhjän päällä ollaan eikä pelastajia kuulu.

Yritystä on, sitten kun on aikansa rämpinyt siinä ryteikössä, jolle on annettu erilaisia tulkintoja. Realismin suossa polviaan myöten aina jumittanut vanha kansakin tietää, että asioista toipumiseen menee ainakin se pari vuotta, monella paljon enemmänkin. Se aika on sekoiltava oman todellisuutensa kanssa, sitten alkaa ehkä valoa pilkottaa pärevasun pohjalla, korostus sanalla ehkä (kirj. komm.).

”On luotettava siihen, että aurinko nousee. Samaan tapaan kuin on luotettava siihenkin, että autoilijan noudattavat liikennesääntöjä, sydäntalven jää kantaa askeleen alla saareen kulkevalla jäätiellä, jonka alla suhisee talvinen meri. Jos kaikkeen lakkaa luottamasta, ei uskalla mitään.”

Luontoretkelle Viroon

Suomalainen Mikko Virta on asunut Virossa yli 15 vuotta ja kirjoittanut 30 luontokohdetta esittelevän opaskirjan Luontoretkelle Viroon. Virta on ihastunut virolaiseen luontoon, josta hänen kertomansa mukaan löytyy jokaisen retkeläisen makuun jotakin; tarjolla on luontopolkuja, saaristoa, vaellusreittejä, lintutorneja, kansallispuistoja ja erilaisia elämyksiä. Esimerkiksi rannikon vaellusreitillä voi reippailla Tallinnasta Latvian rajalle ja sieltä vielä Liettuaankin; rantoja pitkin voi retkeläinen kulkea Virossa ilman esteitä. Myös junalla ja bussilla liikkuminen sujuu juohevasti lyhyiden välimatkojen ansiosta. Jos haluaa suunnata yhteen Viron kolkkaan kerrallaan, tarjolla olevat vaihtoehdot on esitelty ilmansuuntien mukaan; Länsi-, Etelä-, Itä- ja Pohjois-Viro eri kohteineen. Kirjan karttapiirrokset auttavat hahmottamaan kyseisen kohteena olevan alueen.

 Kirja sisältää myös yleisiä kiinnostavia faktoja, vaikkapa sen, että Viron maapinta-alasta on suojeltu 19 prosenttia, soita on suhteessa maan pinta-alaan toiseksi eniten maailmassa, Viron kansallispuu on tammi, kansalliskukka ruiskaunokki, kansallislintu haarapääsky, kansallisperhonen ritariperhonen ja kansalliseläin susi. Virolainen kansanlääkintä yrttien ja rohdoskasvien avulla on tunnettua ja myös tunnustettua. Teoksesta löytyy myös tietoa kulttuurin ja historiannälkäisille ja erilaisia käytännön vinkkejä esimerkiksi pyörien vuokraamiseen, majoitukseen ja ruokailuun. Kirjan kannen ja sisäsivujen upeat piirrokset on tehnyt Nestor Ljutjuk.

Vappu 1.5.

Tempus adest florinum (Tuulet leudot tuoksuaa), 1582

Tempus adest floridum, / surgunt namque flores, / vernales in omnibus / imitantur mores. /Hoc quod frigus laeserat, / reparent calores; / cernimus hoc fieri / per multos labores.

Tuulet leudot tuoksuaa, / sinilaineet läikkyy, / leivot laulaa riemujaan, / seesnä taivas väikkyy. / Kukat, jotka syksy kaas, / uusin umpuin aukee, / talven taistot unhottuu, / kaikki kahleet raukee.

 

                                                                 Piae Cantiones (1582): Tempus adest florinum, suom. K. V. Vesala

kuva: Kirjatimpuri

Downton Abbey on täällä taas!

Kartanoromantiikan ystäville on tiedossa onnenpäivät; Downton Abbey, Uusi aikakausi tulee elokuvateattereiden ensi-iltaan 4. toukokuuta. Tosin kiireisimmät voivat nähdä sen jo tästä päivästä lähtien. Leffassa eletään elokuva-alan murrosta, kun ääniraidat tekevät tuloaan siihenastisiin mykkärainoihin. Monenlaista muutakin meininkiä ja mahtavia maisemia on luvassa, mutta tyylikkään käytöksen ehdoton vaatimus, sympaattiset henkilöt ja pukuloisto ovat entisellään.

Tämän hyvänmielen elokuvan pääosissa esiintyvät Elisabeth McGovern, Hugh Bonneville, Maggie Smith, Michelle Dockery ja heidän lisäkseen Hugh Dancy, Laura Haddock, Nathalie Baye, Dominic West ja Jonathan Zaccaï. Leffan on ohjannut Julian Fellowes, joka on myös käsikirjoittanut koko aiemmin esitetyn sarjan.