Your Custom Text Here
Pyry, pyry, pyry, hei! / Mistä tulit sinä tänne?
Tuntureilta Lapin maan, / ja olen ystävänne,
vaikk’ onkin rintain lunta vaan.
Pyry, pyry, pyry hei! / Miksi tuiskus ovat julmat?
Kiire mulla ompi niin, / kun maat ja metsäkulmat
mun täytyy peittää nietoksiin.
Pyry, pyry, pyry, hei! / Konsa lähdet maasta tästä?
Kevätajan leuto sää, / kun saapuu etelästä,
mua kutsuu pohjan aava jää.
sävel ja sanat Martti Hela (1890-1965): Pyry
Eipä ole mikään ihme, että kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkän taiteilemat lehmät ja vasikat ovat niin täydellisen aidon ja elävän näköisiä. Jo kolmen vanhana Miina vietti aikaansa vasikkakarsinassa, jonne hänen äitinsä kiikutti villin pikkutytön ehtiäkseen tehdä vähän muitakin töitänsä. Tämän jutun ja erittäin paljon muutakin voi lukea Lamppu Laamasen kirjoittamasta muistelmateoksesta Äkkijyrkkä – Jumala ja erotiikka.
Miina Äkkijyrkkä, alkuperäiseltä nimeltään Riitta Loiva, syntyi pohjoissavolaiseen körttiläisperheeseen vuonna 1949, samana vuonna, kun suomenkarjayhdistykset lakkautettiin. Äkkijyrkkä pitääkin körttiläisyyttä parhaana asiana lapsuusympäristönsä antimista, koska omien sanojensa mukaan ”ihminen vailla hengellisyyttä joutuu hyvin usein pulaan, ei ymmärrä asioita, on avuton, on vajavainen ja kaikin tavoin erehtyväinen”.
Miinan isä oli taiteilijasielu, hempeämielinen kanttori, ja äiti oli tomera karjakko, joka hoiti kylän navettoihin liittyvät asiat ja eläinten hoidon tarpeen niin vaatiessa. Koti opetti Miinan ja hänen neljä sisarustaan kovaan kuriin ja rankkaan työntekoon, johon tottuminen auttoi myöhemminkin työskentelyssä sekä raskaiden taidemateriaalien että myös karjanhoidon kanssa. Äkkijyrkän elämä ei ole kirjan perusteella tainnut olla niitä tavanomaisimpia ja kirja antaakin hyvä kuvan siitä, millaista voimaa, sisua ja vapaudenkaipuuta on tarvittu maaseudun lahjakkuusreservistä kuvataiteilijaksi ja tunnettuihin taiteilijapiireihin ponnistamiseen Suomen kokoisessa maassa.
Taiteen tekemisen kovista edellytyksistä ja vaatimuksista Äkkijyrkkä sanoo: ”Superego ei nouse itsestään, sitä pitää nostattaa ja sitten mennään hulluuden puolelle ja sieltä ei välttämättä enää ole tulemista tavallisten ihmisten puolelle. Semmosten rajatilojen kanssa joutuu työskentelemään, niitä tarvii herkkyydekseen ja niitä on ihan pakko pitää yllä koska muuten ei synny yhtään mitään.”
Äkkijyrkkä tunnetaan, paitsi lehmä- ja vasikkaveistoksistaan, myös suomenkarjan suojelijana. Teoksen lopussa on Roni Kantolan kokoama liite Kyytöt ja Miina Äkkijyrkkä, jossa kootaan yhteen Äkkijyrkän eri vuosikymmeninä tekemä työ itäsuomalaisen nautakarjan eli kyyttöjen suojelemiseksi.
Elä onnellisemmin – Käytännön opas onnellisuuteen, menestykseen ja hyvinvointiin vaikuttaa teokselta, joka pitää lukea heti ensimmäiseksi kirjaksi vuoden alussa, niin että voi sitten jälkikäteen miettiä, minkälaisia lupauksia vuoden aikana tuli vääjäämättä rikkoneeksi. Kirjan kirjoittaja Emma Seppälä työskentelee jenkkiläisessä yliopistossa erikoisalanaan onnellisuuden psykologia. Seppälän kirjan on suomentanut Sanna Lönnfors.
Kirjan kannessa luvataan sen perustuvan uusimpaan tutkimukseen onnellisuudesta. Sen sisältöotsikot vaikuttavat mielenkiintoisilta: Lakkaa jahtaamasta tulevaisuutta, Vähennä kierroksia, Säännöstele energiaasi, Saa enemmän aikaan tekemättä mitään, Nauti onnellisesta parisuhteesta … itsesi kanssa ja Ystävällisyyden tärkeys. No jos ihan rehellisyyden nimissä sanotaan, niin eivät nämä otsikot ja niiden sisällöt ihan rakettitiedettä ole, jos vertaa niitä muihin aiemmin ilmestyneisiin, onnellisuusohjeita välittäviin kirjoihin. Mutta toisaalta; tällaisia oppaita sinnikkäästi ajasta toiseen selaamalla voi lopputulos kuitenkin olla positiivinen, jos yksilö joskus ymmärtää, että omaa päätään samaan seinään verille hakkaamisen sijaan voi elämässään tehdä joitakin – joskin pienen pieniä, mutta lopulta merkittäviä – muutoksia ennen kuin ehtii tuhota henkisen ja fyysisen terveytensä hampaat irvessä elämänsä pakkosuorittamisella.
Mistä, mihin, minkä vuoksi - / sanat turhat tuuleen juoksi, / joutivat ne, asun tässä / pehmeässä hämärässä, / lämpimässä. / Enempää en elämässä / toivo, hyvä näin ja tässä.
Vaiti olla, olla pieni / niin kuin pensas, ruoho, sieni, / matala ja pitkin maata, / puolet ilmaa, puolet maata, / olla valo varjon luova, / olla varjo säteen juova, / liikkumatta, joka tiellä, / yhtä aikaa täällä, siellä, / maailmat saan kaikki tässä.
Neljä seinää, huone ahdas - / silmäluomiin taikatahdas / sivelty lie sormenpäillä.
Lumikarhu pitää majaa / jäisen hongan rungon alla. / Nukkumalla, nukkumalla / puhkee silmu, laulaa lehti.
Aamu ehti. / Mittani on vielä vajaa, / vielä matkaa, vielä matkaa / spiraalina tietä jatkaa, / kaiken kiertokulku käydä.
Vyöryy meri akkunasta, / kalat oudot sisään uivat, / keinuu levä, keinuu laiva / lastinansa tuska, vaiva, / hätä mielen maailmasta.
Ajatukset viljaa puivat. / siellä, mistä korsi nousi, / missä laiho verkkaan varttui, / sato kerran laariin karttui, / ihmisnälkään avosuuhun / onko leivänkyrsää antaa / tyhjään pöytään. / Tyhjäksikö kerran löytään / säkki, johon jauhan näitä / laihan pellon tähkäpäitä.
Käpy elää, siemen itää, / sitä kädessänsä pitää / lahja on. Se kasvaa puuksi, / lehdet saa ja muuttuu muuksi. / Se on lintu, se on mato, / siipisulka, kaiken kato, / se on meri, se on pelto.
Vahvemmaksi sydän melto / kasva niissä, kasva tässä / syntymisen hämärässä. / Ennen elit elämättä. / Nyt on kehtos kaksi kättä.
Helvi Juvonen: Kasvaminen, kokoelmasta Kääpiöpuu, 1949
Mitäpä olisi joulu ilman joulupukkia, joka tuo nykyisin lahjat sekä kilteille että vähemmän kilteille lapsille ja aikuisillekin, useimmiten. Mutta mistä ihmeestä tuo joulupukki on keskuuteemme ja kansanperinteeseemme ilmestynyt? Tyhjästäkö?
Siitä on ottanut selkoa Eero Perunka tuoreessa kirjassaan Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus. Liikkeelle lähdetään Pyhän Nikolauksen tarusta noin 1700 vuotta sitten, siirrytään St. Nicolauksesta ja Sinterklaasista Santa Clausin kautta vuohipukkiin, kekri-, joulu- ja nuuttipukkiin ja meidän nykyiseen joulupukkiimme Lapin Korvatunturilla, ja pohditaan myös ’superperheen ainoan naisen’, joulupukin muorin, ja tonttujenkin osuutta tässä tarinoiden jatkumossa.
Millä tavoin hyvä ja paha pukki erosivat toisistaan? Kuinka joulupukki ajeli porollaan suomalaisten lasten sydämiin Markus-sedän aikoinaan innoittamana? Puhutaan myös jouluisen sesonkityön hankaluudesta ja joulupukin melko pitkästä loma-ajasta ja paljon muistakin tähän ilmestykseen liittyvistä asioista.
Lahjojen osuuskin on ollut eri aikoina hyvin erilainen vihtapaketista lähtien. Tekstissä kerrotaan, kuinka sotien jälkeinen ruoka-aineiden saatavuuden rajoittaminen purettiin Suomessa vähitellen 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkupuolella, joten esimerkiksi sokerin ja kahvin säännöstely päättyi vasta vuoden 1954 alkupuolella. Pelonsekaisessa jännityksessä ja täpinöissä olivat tuona jouluna varmaan lasten lisäksi myös aikuiset, kun eivät voineet etukäteen olla varmoja, tuoko se pukki korviketta vai tällä kertaa ihan oikeata kahvia?
… On joulu-ilta. Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta tullut lumi peittää vuoret ja laaksot. Kuuluu metsästä hiljainen kohina, teeri illastaa urpuisessa koivussa, tilhiparvi punoittavassa pihlajassa, ja harakka, männistön kärkäs neito, kantelee varpuja vastaisen pesänsä perusteeksi. Niin mökissä kuin komeassa kartanossa on iloa ja rauhaa, niin myös veljesten pirtissä Impivaaran aholla. Ulkopuolella sen ovea näet olkikuorman, jonka Valko on vetänyt Viertolan kartanosta joulun kunnioiksi pirtin laattialle. Ei tainneet veljekset täälläkään unohtaa jouluolkien kahinata, joka oli ihanin muistonsa lapsuuden ajoista.
Mutta pirtistä kuuluu löylyn kohina kiukaan kuumilta kiviltä ja pehmeitten vihtojen hutkina. Ottavat nyt veljekset ankaran joulukylvyn. Ja koska viimein polttavan helteinen löylytys oli päätetty, astuivat he alas, pukivat päällensä ja istuivat levähtämään palkeille, jotka rahien verosta olivat asetetut pitkin seiniä. Siinä he istuivat, puhallellen ja vuodattaen hikeä. Loimottava päre valkaisi huonetta; Valko hinkalossaan rouskutteli kauroja, koska oli muistettu hänenkin jouluansa; torkkuen ja haukoitellen istui orrellansa kukko; Killi ja Kiiski, leu’at käpälillään, makasivat lähellä uunia, ja Juhanin polvilla kehräili entinen Jukolan vanha, vesiharmaa kissa.
Rupesivat viimein Timo ja Simeoni rakentelemaan ehtoollista; mutta muut nostelivat lyhteitä sisään. Aukaisivat he siteet, levittelivät oljet permannolle noin korttelin paksulta, mutta paksummalta parvelle vielä, jossa he tavallisesti viettivät iltansa ja yönsä…
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä kannen kuva: Jorma Komulainen
On syvä kuusen vihreys, / heleät liekit kynttiläin. / Omenain painon kantaen / taas oksa taipuu, / ja kuusen alta / jo tonttu viittoo / ja nyökkää suippolakkipäin. /
Näetkö, kuusen alla / on nuken olkihattu / ja päitset Ruskon. / Hämystä oksain nousevat / esille vuodet, / jo menneet palaamattomiin. / Ne hymyn tuovat suulle / jo saavat silmän kyyneliin. / Putosi paljon meistä pois / ja paljon saimme, / puettiin iloon mieli / ja ilosta se riisuttiin. / Elämä koski meihin järkyttäin. / Vavahtaa myöskin kuusi, / kun paino pannaan / sen oksiin hiljaisiin. /
Salaisuus, ihme joulun - / en tiedä, ymmärränkö sen. / Lymysi tonttu aina, / en tiennyt, näinkö vaiko en. / Vain viittaus ja liike - / hyvyyden, valon, lämmön / tajusin heltyen. /
Etäällä tähti kiertää, / kimaltaa korkealla kuu. / Valaise lempeästi / nyt maata, joulupuu! / Suo lohdutus ja lämpö / valojen pienten, tuikkivain. / Kumarru, oksa nöyrä, / iloa kannattain.
Aale Tynni. Joulukuusi, kokoelmasta Torni virrassa, 1954
Väinö Linna 20.12.1920-21.04.1992 (20.12.2020 100 vuotta)
Henna Helne, itsekin kahden pienen pojan äiti, on avannut uusinta tarjolla olevaa tietoa pojista ja myös muuttuneista vanhemmuuden vaatimuksista teoksessaan Pojat pojat pojat – Kirja poikien äideille. Kirjan mukaan Suomessa on lähes 70 000 pelkästään poikalapsista koostuvaa perhettä. Teoksessa mietitään, onko tarpeen lainkaan erotella vanhemmuutta sen perusteella, mitä sukupuolta syntyneet lapset ovat tai onko poikien kasvattamisessa oltava tiettyjä erityistaitoja. Kun artikkeleihin tarkemmin tutustuu, vaikuttuu kyllä, että ei siitä nyt mitään haittaakaan ole.
Kirjassa pohditaan muitakin hyviä kysymyksiä, kuten onko äidin ja pojan välillä jonkinlainen myyttinen suhde, miten sukupuolisensitiivisyys toteutuu kasvatuksessa ja ovatko pojat alttiimpia ongelmille kuin tytöt. Keskustelua herätetään myös aiheesta lastenvaatteiden ja lelujen sukupuolittuneisuus, sateenkaariperheen poikien kasvatus, poikien maailma ja ystävyyssuhteet ja irtautuminen äidistä ja pojan oman identiteetin löytyminen. Jos Sigmund Freudiin on vielä uskominen, tuo viimeksi mainittu äidistä irtautuminen saattaa osoittautua kovinkin tuskalliseksi ja viedä aikaa enemmän kuin tovin ja tuokion. Miten toimia, että ei tule kasvattaneeksi sen enempää “mammanpoikia” kuin “kuningaspoikiakaan”, joista kirjassa puhutaan, vaan itsensä, elämän ja muiden ihmisten kanssa toimeen tulevia aikuisia? Ja ovatko nämä mainitut kliseet enää edes ollenkaan tätä päivää?
Parinkymmenen ammatillisen asiantuntijan lisäksi teoksessa on haastateltu kuutta kokemusasiantuntijaa, naisia, jotka kertovat omista kokemuksistaan eri-ikäisten poikalasten äitinä.
Männä vuosina jo päätettiin, että tiiliskiven kokoisiin kronikoihin ei enää kosketa, kun ajateltiin, että periaatteessa tarina kuin tarina pitäisi saada kerrottua alle kolmellasadalla sivulla, muuten on ongelma tekstin tiivistämisessä ja editoinnissa. Tai sitten pitäisi kirjoittaa useampia kirjoja. Vaan kuinkas kävikään – yllärin pylläri – tässä sitä nyt on luettu reippaat viisisataa sivua käsittävä teos ihan ohimennen. Joten koskaan ei kannata sanoa ei koskaan, koska se joskus ja usein odottaa jo ihan nurkan takana.
Perintö (Testamente) on ruotsalaisen, pohjoissuomalaisia juuria omaavan Nina Wähän (s. 1979) kirjoittama ronski perhetarina, jossa on luonteita ja tapahtumia juuri niin paljon kuin on perheessä henkilöitäkin; isän ja äidin lisäksi neljätoista syntynyttä lasta, joista kaksi on kuollut lapsena. Ja kuten kuvitella saattaa, jokaisella perheenjäsenellä on omat piirteensä ja omituisuutensa, jotka ovat saaneet alkunsa osin villistä, pimeästä pohjolasta ja osin isältä ja äidiltä sukupolvien saatossa perityistä ominaisuuksista. Kirjan on suomentanut Sanna Manninen.
Perheen äiti karjalainen Siiri ja Tornionjokilaaksosta kotoisin oleva isä Pentti ovat tavanneet sota-aikana Karjalassa ja perustaneet perheen isän kotiseudulle, jonne Siiri yrittää kotiutua. Lapsia syntyy tiuhaan tahtiin, ja joku heistä menetetäänkin ajan saatossa. Eletään 1980-lukua. Anni, vanhin tytär, joka on aikoinaan paennut kodin ilmapiiriä Tukholmaan, tulee käymään kotiseudulla. Käy ilmi, että lapset ovat päättäneet, että äidin ja heidän oma mittansa on täysi isän piittaamatonta ja töykeää käytöstä heitä kaikkia kohtaan. Äidin pitää erota.
Perintö ei niinkään kerro rahasta tai omaisuuden jaosta, vaan siitä, millaisen henkisen kuorman jälkipolvi saa kannettavakseen sellaisesta lapsuudesta, jossa asioita ei ole voitu selvittää eikä perheenjäsenten ominaislaatua ole voitu huomioida. Yksi arvaamaton henkilö on päässyt pelolla hallitessaan muiden niskan päälle, koska ei oman kokemuksensa mukaan ole tullut kuulluksi omine tarpeineen eikä ole kyennyt itse muuttumaan. Kirjavien sattumusten ja vaiheiden jälkeen kronikka päättyy jälleen Anniin:
”…Hän ei ollut enää sidoksissa menneisyyteensä vaan kytköksissä nykyhetkeen, tulevaisuuteen ja perintöön, ei siihen joka oli mukana kuljetettava taakka, vaan siihen jota hän välittäisi aktiivisesti minulle ja minun lapsilleni ja lastenlapsilleni ja niin edelleen sukupolvesta toiseen. Sillä me emme ole menneisyydelle mitään muuta velkaa kuin sen, että todistamme siitä emmekä koskaan unohda mitä on tapahtunut ja mitä tiedämme, ja että kerromme siitä eteenpäin jotta lapset, syntymättömät lapset ja ne lapset jotka elävät kauan sen jälkeen kun me olemme poissa, saavat osansa meidän perinnöstämme.”
Juuri vähän aikaa sitten luettiin Anna Takasen teos Sinä olet suruni (KT 17.11.2020) isästään, sotalapsena Ruotsiin lähetetystä Timosta, joka jäi sille tielleen, mutta joka kokemus iskostui lähtemättömästi isän mieleen ja sitä kautta tyttärenkin muistoksi. Voisiko tästä tehdä arvelun siitä, että nimenomaan Ruotsiin muuttaminen joko sodan jaloista, työn saantiin tai pakoon ankeaa todellisuutta on jättänyt voimalliset ja kivuliaatkin jälkensä moniin sinne lähteneisiin suomalaisiin ja vaikuttanut myös heidän jälkeläisiinsä. Lähtö kun on ollut usein pakon sanelema eikä vain vapaaehtoinen ratkaisu. Kaiken myötäkarvaan sujumisestahan ei synny kunnon draamaa, mutta vanhempien ankarat kokemukset näyttäisivät tuoneen sinne muuttaneiden omien jälkeläisten mieliin rosoisuutta, joka on tukenut ja innoittanut taiteellista luomiskykyä ja pannut kertomaan edellisen sukupolven tarinaa. Se ei ole lainkaan vähän se, ja saavathan kirjallisuudesta kiinnostuneet naapurimaalaisetkin taas samalla vahvistusta suomalaisten omaperäisestä ja työteliäästä metsäläislaadusta, joka aikoinaankin pani sanomaan usein: En finne igen.
Santa Lucia
Sul mare luccica l’astro d’argento. / Placida è l’onda, prospero è il vento.
Sul mare luccica l’astro d’argento. / Placida è l’onda, prospero è il vento.
Venite all’agile barchetta mia, / Santa Lucia! Santa Lucia!
Venite all’agile barchetta mia, / Santa Lucia! Santa Lucia!
Con questo zeffiro, così soave, / Oh, com’è bello star sulla nave!
Con questo zeffiro, così soave, / Oh, com’è bello star sulla nave!
Su passegieri, venite via! / Santa Lucia! Santa Lucia!
Su passegieri, venite via! / Santa Lucia! Santa Lucia!
In fra le tende, bandir la cena / In una sera così serena,
In fra le tende, bandir la cena / In una sera così serena,
Chi non dimanda, chi non desia. / Santa Lucia! Santa Lucia!
Chi non dimanda, chi non desia. / Santa Lucia! Santa Lucia!
Mare sì placida, vento sì caro, / Scordar fa i triboli al marinaro,
Mare sì placida, vento sì caro, / Scordar fa i triboli al marinaro,
E va gridando con allegria, / Santa Lucia! Santa Lucia!
E va gridando con allegria, / Santa Lucia! Santa Lucia!
O dolce Napoli, o suol beato, / Ove sorridere volle il creato,
O dolce Napoli, o suol beato, / Ove sorridere volle il creato,
Tu sei l'impero dell’armonia, / Santa Lucia! Santa Lucia!
Tu sei l'impero dell’armonia, / Santa Lucia! Santa Lucia!
Or che tardate? Bella è la sera. / Spira un’auretta fresca e leggiera.
Or che tardate? Bella è la sera. / Spira un’auretta fresca e leggiera.
Venite all’agile barchetta mia, / Santa Lucia! Santa Lucia!
Venite all’agile barchetta mia, / Santa Lucia! Santa Lucia!
Santa Lucia, napolilainen kansanlaulu, säv. Teodoro Cottrau, suomennos V. Arti (1885-1963), Soi iltakellot (www.wikipedia.fi)
Hugo Simberg (1873-1917)
”Se kaikki, mitä en koskaan sano, / sinun, rakkaani, täytyy ymmärtää. / Sinun täytyy selkeästi se nähdä, / mikä minulle on vain hämärää.”
Kirjallisuuden klassikon Aale Tynnin erään runon alussa rakastettu pannaan melko ahtaalle toiveiden ja odotusten suhteen. Voi olla, että tulisi suru puseroon molemmille ainakin nykyisessä, kiireisessä arkielämässä, kun odotukset eivät täytykään. Useinhan sitä silti toivotaan, että toinen ymmärtäisi oman tunnetilan ilman, että kaikki pitää vääntää rautakangesta.
Mutta eipä surra; kun hätä on suurin, on apukin lähellä, sanoo vanha kansa ja tietää. Onneksi tähänkin haasteeseen löytyy kirjallisuudesta vastauksia; ruotsalainen Henrik Fexeus (s. 1971) on mennyt ja päivittänyt ajantasaiseksi vuodelta 2007 olevan kirjansa Ajatusten lukemisen taito – Opi ymmärtämään muita kehonkieltä tulkitsemalla.
Fexeus etenee ajatusten luvun käsitteen määrittelystä ihmisten välisen yhteyden luomiseen, tiedostamattoman viestinnän tietoisesta käyttämisestä aistimuksiin ja tunteisiin. Puhutaan ajatustenluvusta ja ristiriitaisista viesteistä, tiedostamattomasta flirttailusta, suggestiomenetelmistä ja huomaamattomasta vaikuttamisesta, tunnetilojen aikaansaamisesta ja vaikuttavista esityksistä. Havainnollistavilla kuvilla osoitetaan erilaisia ilmeitä, joista voi tehdä päättelyjä toisen ihmisen tunnetilasta. Jos nyt kirjan luettuaan ei ihan pystykään täysin lukemaan toisen ihmisen ajatuksia, niin hyvässä lykyssä voi ainakin oivaltaa jotain uutta kanssakärsijän käytöksestä ja näin parantaa hiipuvaa vuorovaikutusta piirun verran. Kirjan on suomentanut Kirsi Kokkonen.
Suomalainen
Suomalainen on sellainen joka vastaa kun ei kysytä
kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään,
sellainen joka eksyy tieltä, huutaa rannalla
ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen:
metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.
Tuolta tulee suomalainen ja ähkyy, on tässä ja ähkyy,
tuonne menee ja ähkyy, on kuin löylyssä ja ähkyy
kun toinen heittää kiukaalle vettä.
Sellaisella suomalaisella on aina kaveri,
koskaan se ei ole yksin ja se kaveri on suomalainen.
Eikä suomalaista erota suomalaisesta mikään,
ei mikään paitsi kuolema ja poliisi.
Jorma Etto: Suomalainen
Jos haluaa saattaa mielensä epävarmaan ja hämmentyneeseen tilaan ja siirtyä kunnolla pitkäksi toviksi epämukavuusalueelle, niin kannattaa ottaa lukemiseksi amerikkalaisen Jenny Offillin uusin suomennettu romaani Ilmastoja (Weather). Suomennoksen on tehnyt Marja Luoma.
Teoksen päähenkilö Lizzie asuu miehensä ja poikansa kanssa Brooklynissä, käy töissä ja yrittää huolehtia myös veljestään, joka toistuvasti retkahtaa aineisiin ja on riippuvainen sisarensa antamasta henkisestä ja muustakin tuesta. Tätä päivää ja monikulttuurista maailmaa kuvaavan ja vaihtelevatunnelmaisen parisuhde-elämän rinnalla kulkee huoli ilmastonmuutoksesta ja siitä, mitä ihmiskunnalle tulevaisuudessa tapahtuu. Rakenteellisesti tähän epävarmaan vaikutelmaan on päästy kursivoitujen kommenttien avulla ja hajottamalla tekstin rakennetta pieniin tapahtumiin niin, että tuntuu jopa haastavalta saada tekstistä otetta. Tämä vaikuttaa tarkkaan mietityltä tehokeinolta, koska se tuottaa niin paljon hämmennystä ja epätietoisuutta - aivan kuin koko ilmastonmuutosta käsittelevä tulevaisuuskin.
”Jostain syystä minut on sijoitettu pöydässä kauas Sylviasta. Olen ansassa nuoren tekno-optimistin vieressä. Hän selittää, että nykyteknologia lakkaa tuntumasta oudolta, kun se sukupolvi, joka ei kasvanut siihen, viimein ikääntyy ja lakkaa osallistumasta keskusteluun. Siis kuolee, hän varmaan tarkoittaa. --- Hänen keskeinen pointtinsa on, että keskuudestamme poistuvat pikkuhiljaa kaikki ne, joita lajien häviäminen harmittaa, ja sen jälkeen ei enää puhuta siitä mitä on menetetty, vaan siitä mitä on saatu.”
Offillilta on aiemmin ilmestynyt teos Syvien pohdintojen jaosto, joka sekään ei päästänyt lukijaansa pinteestä turhan heppoisesti. (KT 11.12.2018)
David Emmanuel Daniel Europaeus (01.12.1820-15.10.1884)
Juuri paremmin ei olisi voitu otsikoida tähän aihepiiriin liittyen teosta, joka kertoo alkoholismista sairautena. Johanna Pohjolan (s. 1977) tietoteos Isä pullossa – Matka alkoholistin mieleen ja maailmaan on todellisuuteen pohjautuva, alkoholistin perheessä lapsuutensa ja nuoruutensa kasvaneen kokijan näkökulma. Lisänsä siihen tuovat viidessä eri päihdehoitolaitoksessa tehty taustatyö ja keskustelut sekä toipuvien alkoholistien että päihdetyön ammattilaisten ja eri asiantuntijoiden kanssa. Isä pullossa symboliikka kuvaa sattuvasti tätä sairautta, josta sanotaan, että vaikka siitä kuinka yrittäisi pyristellä vapaaksi, sen kynsistä irtautuminen omin voimin on äärimmäisen vaikeata.
Millainen sairaus alkoholismi sitten on? Nykyisin jo myönnetään, että se on juovan yksilön ohella koko perheen sairaus, koska siihen liittyy niin paljon kärsimystä, pelkoa, häpeää ja salailua, semminkin, jos kyseessä on ammatissaan menestyvä perheenisä, kuten tässä tapauksessa – ylilääkärinä toimiva erikoislääkäri – joka valkoisia valheita viljellen kykeni ”salaamaan juomisensa” vuosikymmeniä. Tosin ennen pitkää juominen alkoi näkyä sekä ulkoisesti että myös taloudessa, koska riippuvuus ylitti taloudenpidon realiteetit.
”Mitä pidemmälle alkoholismi eteni, sitä vähemmän rahaa isällä jäi säästöön. Jossain vaiheessa hän alkoi juoda velaksi, ja viimeisinä vuosinaan hänellä oli useampia luottokortteja ja pankkilainoja. Lääkärinpalkkiot menivät maksueriin, ja lääkäri itse eli kädestä suuhun.”
Kirjan parasta antia on se, että se ei syyllistä tällaista sairautta kantavaa, kärsivää ihmistä, vaan pyrkii kaikesta huolimatta ymmärtämään sairauden syitä ja seurauksia. Tilaa annetaan myös surulle, jota välttämättä kokee jokainen sellaisessa perheessä elänyt, joka suree läheisensä kohtaloa ja niitä käyttämättömiä mahdollisuuksia, jotka alkoholismi on tältä ihmiseltä ja hänen lähipiiriltään tuhonnut.
Pitänee ensin ihan tutkia, millainen maasto on marskimaa, jolle alueelle sijoittuvasta tarinasta kerrotaan amerikkalaisen biologin, Delia Owensin (s. 1949) bestselleriksikin yltäneessä esikoisromaanissa Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing) vuodelta 2018. Kirja on tänä vuonna ilmestynyt suomeksi Maria Lyytisen suomentamana.
“Marskimaa, myös marski, suolamarski, on alava lietemaa, joka suuren osan ajasta jää veden alle. Pohjanmeren rannikkoalueilla on runsaasti marskimaata, joka jää nousuveden alle. Marskialueita on myös makeanveden seuduilla, varsinkin Pohjois-Amerikassa. Marskialueet ovat eläimistölle hyvin tärkeitä niillä tarjolla olevan runsaan ravinnon vuoksi. Marskimaiden kasvisto on suolavettä kestävää.” (www.wikipedia.fi)
Sellaisella soistoalueella elää Kya, pieni tyttö, perheineen, johon kuuluu äiti, liuta sisaruksia ja juoppo ja aggressiivinen sotaveteraani-isä, joka kaiken muualla menetettyään on tuonut perheensä rähjäiseen synnyinkotiinsa Pohjois-Carolinan suoalueelle, jossa elävät vain muualta karkotetut ja elämässään epäonnistuneet ihmiset. Sisarukset, isoveli Jodieta lukuun ottamatta, ovat jo paikalta paenneet, kuka minnekin, ja pian häipyy myös äiti ja Jodie, ja Kya jää yksin isänsä kanssa. Isästä ei juuri turvaa ole ja hänkin katoaa, joten Kya kasvaa nuoreksi, viehättäväksi naiseksi eläen luonnon armoilla ja siihen sopeutuen. Hänestä kehkeytyy ilmiömäinen luonnon tuntija ja varsinainen selviytyjä, mutta yksinäinen ja eristäytynyt. Onneksi ystäväksi ilmaantuu läheisen kylän äitinsä ja sisarensa menettänyt huolehtiva poika, Tate, joka alkaa opettaa Kyalle ihmisten tapoja, kuten lukutaitoa. Yhdessä he tutustuvat ympäröivään luontoon ja sen ihmeellisyyksiin.
Kirjan juoni alkaa siitä, kun marskimaalta löytyy läheisen kylän suositun miehen, Chasen, ruumis, ja aletaan selvittää, kuka mahtaa olla murhaaja. Katseet kohdistuvat Kyaan, Rämelikkaan, joksi häntä kylällä kutsutaan hänen epämääräisen elämäntapansa vuoksi. Tarina soljuu vuoroin murhatutkintaa, vuoroin Kyan kasvutarinaa kuvaten aika juohevasti, joten ei kait se ihme ole, että niin moni lukija on tähän opukseen sisintään myöten ottaantunut.
Alexandra Frosterus-Såltin (1837-1916): Pikku suruja (1864)
© KIRJATIMPURI 2014