Johan Ludvig Runeberg 5.2.
Näin Runebergin (1804-1877) päivän kunniaksi vilkaistiin takavuosien Kirjatimpurin kirjoituksia Jussi Lutviikista. Vuonna 2015 hehkutettiin hänen älykästä ja ahkeraa vaimoaan Fredrikaa. Sen jälkeen käytiin Saarijärvellä ihastelemassa Paavon luonnikasta, ahkeraa ja anteliasta käytöstä vuonna 2016, ja Lähteellä vierailtiin vuonna 2017. Sitten bongattiin se ‘illanruskon auermaan’ lentävä Joutsen vuonna 2018 ja Iisalmen Koljonvirran häränsilmien luona käytiin äimistelemässä Sven Dufvan isänmaanrakkautta vuonna 2019. Kirjahyllyn uumenista löytyi vielä opus, josta nyt loihetaan lausumaan muutama sananen.
Elgskyttarne - Hirvenhiihtäjät -eepos vuodelta 1832 on Johan Ludvig Runebergin heksametrimittaan kirjoitettu esikoisrunoelma, joka kertoo erämaapitäjässä asuvan tavallisen köyhän kansan elämästä ja jonka katsotaan olleen alkuna koko suomalaisen kirjallisuuden kansankuvaukselle. Hirvenhiihtoakin tässä eepoksessa harrastetaan, mutta keskeiselle sijalle nousee kuitenkin, mikäpä muukaan kuin rakkaus. Runeberg kirjoitti tuotantonsa ruotsiksi, ja sitä on suomentanut esimerkiksi Malakias Costiander, Elias Lönnrot, Otto Manninen ja Teivas Oksala.
”Torpass’ iltanen äsken ol’ ollut. Pintava pöytä / siin’ oli tähteineen: läpileivänkantoja, tuoppiin / kaljaa, kuppeihin perunoita ja muikkuja jäänyt. / Lämpöä tulvillaan tupa läikkyi, räiskyvä hiillos / paahteli heltein herttaisin, laen sauhua täyteen / ryöhysi, pilvestään joka pilkahtaa pärepinkkain / tuskin salli ja reen päält’ ortten, kussa ne kuivui. / Vaan savu tumma se ylhääll’ ui, pärevalkeat alla / loimua loi, niin sain valon ehtootyöt salokansan, / vuodett’ Anna kun itselleen, emo toimeva torpan, / arvon miehelleen teki myös, liki muuria huuhtoi / mustaa kattilataan tytär itsekseen hyräellen / mielissään runojaan, ovinurkass’ uuttera poika, / reipas mies, parivarsoilleen tömisytteleville / altaaseen hyväliitteiseen apesilppuja ahtoi.”
Hirvenhiihtäjät, 1. laulu, suom. Otto Manninen
Aamu-tunnelmia 2.2.
Aamulaulu
Kaiu, kaiu lauluni, / kaiu korkealle! / Aamu koittaa, aalto käy / rannan raidan alle.
Nuku, nuku, sydämein, / nuku nuorta unta! / Katso, kuinka havajaa / koko luomakunta!
Lennä, lennä lempeni, / lennä yli vuorten! / Ei ne estä vuoretkaan / lempimistä nuorten.
Aamulaulu, sanat Eino Leino, sävel Toivo Kuula
Aamulla varhain
Aamulla varhain, kun aurinko nousi, / kun minä unestani heräsin,
sydämeni oli niin surusta raskas, / miksi sä kultani hyljäsit mun. / Sydämeni oli niin surusta raskas, / miksi sä kultani hyljäsit mun.
En minä tahtonut uskoa lainkaan / noihin silmiisi sinisiin.
Mutta kun tie oli ollut niin pitkä, / monista murheista lupauksiin. / Mutta kun tie oli ollut niin pitkä, / monista murheista lupauksiin.
Yö oli kaunis ja äänesi hellä, / kaiken nähdä sain uudestaan.
Riemuiten annoin mä sieluni sulle, / miksi sitä et huolinutkaan. / Riemuiten annoin mä sieluni sulle, / miksi sitä et huolinnutkaan.
Miksi sä hyljäsit toisen tähden, / miksi mun uneni loppua sai.
Sydämeni on nyt surusta raskas, / kun sinä kultani hyljäsit mun. / Sydämeni on nyt surusta raskas, / kun sinä kultani hyljäsit mun.
Aamulla varhain, sanat V.A. Koskenniemi, sävel Jean Sibelius
Aamu toi ilta vei
Sua muistan vielä useinkin yksin kun mä oon. / Kuin kynttilä on elämämme tää. / Vain pieni tuuli joskus voi liekin sammuttaa, / taas toisinaan se myrskyn kestää voi.
Sä olit yksi kukka vain minun tarhassain. / Oli terälehdet juuri auenneet. / Niin kaunista en kukkaa voi koskaan unhoittaa. / Sen kesän olit minun kokonaan.
Minkä aamu toi, sen ilta aina vei. / Näin elin nuoruuteni parhaimman. / Niin jäi mun ystävät, mut jäin myös itsekin. / Oli syksy tullut myös mun elämään.
Nyt katson käsiin vanhoihin ja töihin tehtyihin. / Ne kyyneleistä täyttyis, tunnen sen. / Tää aika elämästä on vuoro itkuun mun, / ja silloin laskut maksettava on.
Minkä aamu toi, sen ilta aina vei. / Näin elin nuoruuteni parhaimman. / Niin jäi mun ystävät, mut jäin myös itsekin. / Oli syksy tullut myös mun elämään.
Aamu toi ilta vei, sanat ja sävel Veikko Juntunen, esittäjä Jamppa Tuominen
Aamu
Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin, / niin lämpimänä vasten oot sä minun kylkeäin. Siihen mä jään. Sä tuot niin hiljaa kätes kädellein. / Sanot kultasein, mä näin tahdon olla vain.
Mun huuliani etsien sä harot hiuksiain ja sulat suudelmaan. / Vain hyvänolon hiipivän mä tunnen suonissain. Odotan vaan. Sä viet mun hiljaa niin kuin varoen / ja mä myötäilen, ja näin tahdon olla vain.
Ei saa tätä tunnelmaa, kun vain aamuisin, / näin aloittaa mä päiväni tahdonkin. / Ja syttyä sun kanssasi näin päivääni päin hiljalleen.
Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin, / niin lämpimänä vasten oot sä minun kylkeäin. Siihen mä jään. Sä tuot niin hiljaa kätes kädellein. / Sanot kultasein, mä näin tahdon olla vain.
Aamu, sanat Vexi Salmi, sävel Markku Johansson, esittäjä Pepe Willberg
Rakkauden aamu
Ei vilpitön, sana rakkauden, sisältää voi väärää. / Sano minne mä käyn, mitä tehdä mä voin, ja se tieni määrää. / Olin outo eilen, nyt saan jo sinuun luottaa. / Mitä sattui eilen, nyt suuren ilon tuottaa. / Teko pienikin, teko rakkauden, luo toivon uuteen. / Sinä lyhdyksi jäit yöhön onnettomaan, valon toit ikuisuuteen. / Ethän rakkain pelkää vaikka huolta riittää. / Älä vuoksein pelkää, voin käden kätees liittää.
Vaaroja en mä nää. / Pois taivaalta pilvet häviää. / Eestäni löytää mä saan / kanssasi maan niin kauniin.
Minä nauraa voin, minä itkeä voin, minä toivees täytän. / Minun rakkautein sua kohtaan ei kuole pois, sen näytän. / Kerro sä myös joskus, miksi mulle teit näin. / Kerro miksi onneen miehen oudon veit näin.
Vaaroja en mä nää. / Pois taivaalta pilvet häviää. / Eestäni löytää mä saan / kanssasi maan niin kauniin.
Kuolla vuoksesi voin, elää vuoksesi voin, teen vuokses kaiken. / Kuolla vuoksesi voin, elää vuoksesi voin, saat aivan kaiken. / Kuolla vuoksesi voin, elää vuoksesi voin, teen vuokses kaiken.
Rakkauden aamu, sanat Pertti Reponen, sävel Camilo Blanes Cortés, esittäjä Juhani Markola
Favén Mauri, Sarastus, 1967
Jörn Donner (1933-2020)
Jörn Donnerin kahdeksan periaatetta:
1. Nuku hyvin, etenkin päivisin, ja päivittäin.
2. Harrasta laiskuutta. Muista, että aivot toimivat tosikunnolla vain korkeintaan neljä tuntia päivässä.
3. Älä ”seurustele”. Yksin ollessa keksii enemmän.
4. Älä tuhlaa aikaasi autojonossa, television ääressä.
5. Lue sanomalehtiä ja kirjoja.
6. Syö kalaa ja vihanneksia.
7. Juo alkoholia säännöllisesti, mutta kohtuullisesti.
8. Ole utelias, kuin kettu.
Tove Jansson, Mystinen maisema, n. 1930
Leffaa pukkaa: Fabiennen muistelmat
Catherine Deneuve ja Juliette Binoche pistävät parastaan elokuvassa Fabiennen muistelmat, joka kertoo ikääntyvästä filmidiivasta Fabiennesta (Deneuve), jonka juuri ilmestyneitä muistelmia tytär Lumir (Binoche) pikku tyttärensä Charlotten (Clémentine Grenier) ja keskinkertaisen näyttelijän, alkoholiongelmaisen miehensä (Ethan Hawke) kanssa saapuu New Yorkista Pariisiin juhlistamaan. Ihanassa ja tilavassa pariisilaiskodissa asuu sekä Fabiennen asiainhoitaja että diivan nykyinen kumppani, ja myös tyttären isä Pierre piipahtaa paikalla. Hänen nimiinsä on ristitty myös pihalla asustava vanha kilpikonna. Koti sijaitsee puistossa, jonka takana on vankila, ja sellainen tuntuma vaikuttaa leimanneen nyt aikuisen Lumir-tyttären koko lapsuutta ja nuoruutta. Äiti ja tytär muistavat tyttären lapsuuden aikaiset asiat täysin eri tavalla. Lisänä painolastissa on mukana lahjakas, traagisesti menehtynyt näyttelijäkollega, jonka molemmat muistavat ja jonka olemus on herättänyt hyvin ristiriitaisia tunteita.
Elokuvassa ollaan näyttelemisen ja yleensä taiteen tekemisen peruskysymysten äärellä. Miten vahvoihin tulkintoihin näyttelijän on roolissaan kyettävä – ja vaaditaanko sitä aina? Miten käy läheisten ihmisten, kun näytteleminen ja taiteen tekeminen menee perheen ja lasten edelle? Kuinka paljon voi uhrata itsestään taiteen alttarille – ja onko se sen arvoista? Onko mahdollista taiteellisen työn lisäksi olla siedettävä myös läheistensä elämässä? Miten kestää lahjakkaiden ihmisten välinen kateus? Missä vaiheessa on aika antaa anteeksi läheisille tehdyt virheet?
Elokuva on käsikirjoittanut ja ohjannut Kore-eda Hirokazu.
Maailma käden ulottuvilla
Maailma käden ulottuvilla (Un monde à portée de main) -romaani kertoo maalaustaiteesta, tarkemmin koristemaalauksesta. Teoksen, kuten tekijän aiemmankin romaanin, ovat ansiokkaasti suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen.
Parikymppinen Paula, joka ei oikein ole tiennyt, mikä hänestä tulee isona, päättää lähteä Pariisissa asuvien vanhempiensa ihmetykseksi Brysseliin koristemaalarikouluun. Koulussa on tiukka kuri ja ankara työjärjestys ja Paula on jo keskeyttämässä koko koulun, mutta tulee sitten toisiin ajatuksiin juteltuaan kämppä- ja opiskelukaverinsa Jonaksen kanssa. Tämä tuntuu ymmärtävän paremmin, mitä he ovat itse asiassa opiskelemassa. Kate on kolmas kaveriporukasta, joka kuitenkin erkanee toisistaan, kun koulu päättyy ja diplomit jaetaan.
Jatkossa seuraa jokaisen kohdalla eri puolilla Eurooppaa tehtäviä pätkätöitä, satunnaisia hommia ja erilaisia lyhyitä projekteja, jotka kuvastavat monella tapaa nuorten ihmisten tämän päivän työelämää. Urat kuitenkin urkenevat hiljalleen ja päivä kerrallaan. Teos alkaa nykyhetkessä, kun kaikki kolme ovat Pariisissa ja tapaavat toisensa pitkän ajan jälkeen. Tällöin heillä itse kullakin alkaa olla jo selvillä, mitä he tulevat työssään tekemään. Tapahtumien taustalla virtaa hienoinen romanttinen pohjavire.
Onko se, mitä he tekevät, totta, ja onko se taidetta vai käsityötä, tuntuvat he itseltään kysyvän. He jäljentävät ja kopioivat vanhoja kuvia, ornamentteja, kivilajeja ja puita, kaikkea mahdollista, sekä elotonta että elollista. Jäljentämisen onnistumisen perustana on vankka tietämys eri materiaaleista ja tekniikoista, äärimmäisen tarkka ja pieteetillä tehty työ, historian tuntemus ja koristemaalarin oma taiteellinen näkemys.
Teoksen kirjoittajalta, ranskalaiselta Maylis de Kerangalilta (s. 1967) on aiemmin suomennettu romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät, josta on tehty myös elokuva Niin kauan kuin sydän lyö vuonna 2017.
Trauma ja rakkaus
Terapeutti, kirjailija ja käsikirjoittaja Harri Virtasen viime vuonna ilmestynyt teos Trauma ja rakkaus - eli kuinka selviytyä mahdottomasta paneutuu haavoittaneista elämänolosuhteista jotenkin kuiville selvinneiden ihmisten problematiikkaan jungilaisen teorian, erilaisten asiakaskertomusten ja kirjoittajan omienkin kokemusten avulla. Traumatisoituminen on kirjoittajan mukaan yllättävän yleistä; jopa kaksi kolmasosaa lapsista kokee traumaattisen asian ennen 16. ikävuottaan ja traumatisoitumista saattaa tapahtua kaikille myös ihan arkipäivän tilanteissa.
Mikä trauma sitten on? ”Trauma tarkoittaa emotionaalista kokemusta elämän perustuksia järkyttävästä tilanteesta”, kirjoittaa Harri Virtanen. Tapahtuman jälkeinen shokki ja kieltäminen, epävakaus, unen puute, fyysiset ja henkiset oireet ja ongelmat ovat tyypillisiä. Kaikki ihmiset eivät traumatisoidu samalla tavalla, vaan yksilöllinen kokemus ratkaisee. Virtanen puhuu ’traumaselviytyjästä’, ihmisestä, joka on kokenut trauman, mutta ei ole päässyt käsittelemään sitä. Tällöin hän kokee koko ajan uhkaa oman elämänsä jatkuvuutta kohtaan ja se aiheuttaa hänessä erilaisia kielteisiä käyttäytymismalleja. Suomessa on viime vuosina puhuttu paljon juuri sotatraumasta, jonka Virtanenkin toteaa käsittelemättömänä siirtyvän sukupolvelta toiselle erilaisina prosesseina, joita emme edes tiedosta.
Kirjoittaja ottaa esiin myös supersankarit ja arvelee, että tällaisten myyttisten sankareiden taustalla saattaa olla joskus koettu trauma, kuten James Bondin lapsuustrauma, ja tällaisen sisäisen vamman vuoksi on oltava koko ajan toiminnassa, että kestää eikä hajoa. Kirjoittaja kysyy, voisiko tällaisen sankarimyytin kirjoittaa uusiksi - kuten Joseph Campbell on ehdottanut - niin, että menestys ja sankaruus olisikin sitä, että ihminen etsisi itseään, kohtaisi ja opettelisi tuntemaan omalaatuisuutensa ja eläisi sen pohjalta. Silloin sankaruutta ei tarvitsisi mitata rahan, menestyksen ja onnen mittapuilla. Mielenkiintoinen osio on myös satujen ja myyttien syvemmän merkityksen käsitteleminen - eipä olekaan ihme, että sadut ja myyttiset tarinat vuosisadasta toiseen jaksavat kiehtoa ihmisten mieltä ja antavat ihan erityistä voimaa itse kunkin maalliselle taaperrukselle.
Kirjan tavoitteena on se, että näistä tapahtumista olisi mahdollista puhua ja että traumoista huolimatta ihminen voisi elää tyydyttävää elämää ikävienkin kokemustenkin jälkeen. Edellytys on, että ”se mikä suhteessa on rikottu, voi suhteessa myös parantua”, eli että voi löytää jonkun ihmisen, terapeutin tai läheisen, joka tunnistaa koetun kärsimyksen, samaistuu siihen ja tuntee myötätuntoa. Tätä kirjaa on maallikonkin helppo lukea ja se avautuu hyvin asiaan vihkiytymättömälle lukijalle. Loppuun taitaisivat sopia säkeet Eino Leinon runosta Hymyilevä Apollo:
Oi, onnellinen, joka herättää / niitä voimia hyviä voisi! / Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, / niin ette niin kovat oisi!
Miksi emme me kaikki yhtyä vois? / Ja yksi jos murtuu, muut tukena ois. / Oi ihmiset, toistanne suvaitkaa, niin suuri, suuri on maa.
Adamson-Eric Järvenpään taidemuseossa
Ihan hengästyttävää taiteen tekemisen monipuolisuutta on nähtävillä Järvenpään taidemuseossa, jossa on 20.10.2019-02.02.2020 esillä virolaisen modernistin ja taideteollisen muotoilijan Adamson-Ericin (1902-1968) lahjakkuutta ja erikoista elämää esittelevä näyttely. Kattauksesta löytyy niin tauluja kuin astioita, nahkaa, metallia ja tekstiilitaidettakin. On pakko ihmetellä, miten joku ihminen on kyennyt ja ehtinyt suunnitella ja luoda tämän kaiken elinaikanaan; tässäkin näyttelyssä on noin 500 erilaista teosta. Esillä on muiden muassa taiteilijan Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1937 suunnittelemat matot ja maakellarin piiloissa olleet mallikappaleet yhteiskunnallisesti vaarallisista kangastapeteista, joissa kuvattiin kiellettyjä virolaisia symboleita neuvostovallan aikana; silloin taiteilijakin siirrettiin väliaikaisesti pois omasta luomistyöstään nahkuriksi. Sunnuntaisin museolla on mielenkiintoinen ja taiteilijan elämäntyötä hyvin valaiseva yleisöopastus. Myös Tallinnan vanhasta kaupungista löytyy Adamson-Ericin museo, joten sinne sitten on varmaan mentävä seuraavalla Talsingin reissulla, niin oli upea tämä elämys.
Samalla keikalla kuultiin myös mielenkiintoinen luento Haavoittunut enkeli kohtaa Tiikerin, kun Tuglas-seuran toiminnanjohtaja Jaana Vasama kertoi kansallisesta kuvamuistista suomalaisen ja virolaisen identiteetin rakentajina. Mitkä taas olivatkaan ne jokaisen suomalaisen tuntemat ikoniset maalaukset, entä virolaisten?
Adamson-Eric: Omakuva II
Adamson-Eric: Valkea hevonen
Adamson-Eric: Surrealistinen motiivi
Adamson-Eric: Miehen muotokuva
Adamson-Eric: Seinävaate
Adamson-Eric: Matto
Kallis elämä
Luettiin taas kerran merkittävän novellistin, kanadalaisen Alice Munron (s. 1913) vuonna 2013 kirjallisuuden Nobel-palkinnonkin saanut kertomuskokoelma Kallis elämä (Dear Life), jonka on suomentanut Kristiina Rikman samoin kuin Munron muunkin suomeksi käännetyn tuotannon. Teoksessa on kymmenen kertomusta ja lisäksi erillisellä Finaali-otsikolla merkitty osuus, neljä kertomusta, jotka pohjautuvat osin omaelämäkerralliseen ainekseen ja jotka kertovat kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta pienellä kanadalaisella paikkakunnalla. Munro itse sanoo näiden neljän kertomuksen esipuheessa: ”Uskoakseni ne ovat ensimmäiset ja viimeiset - ja kaikkein tärkeimmät - asiat joita minulla on elämästäni sanottavana.”
Alice Munron suosio perustuu kerronnan tarkkuuteen ja elämänmakuisuuteen, jonka voi tavoittaa vain ihmisiä kuuntelemalla ja merkitsemällä muistiin pienimmätkin nyanssit, havainnot ja tapahtumat, ja ennen kaikkea olemalla läsnä. Oman itsen ja sitä kautta myös toisten tunnekokemusten vilpitön tarkastelu ja hyväksyminen kuuluu Munron taitorepertuaariin. Ja joskaan Munron novellien perusteella onni ei useinkaan osu omalle kohdalle, vaan vetää aina vähän sivuviistosta ohi, niin silti elämä on elämisen arvoista, varsinkin, kun sen omassa mielessään sellaiseksi ajattelee.
Pikkutimpuri: Meren syvyyksiin ja Maan uumeniin
Rinna Saramäen (tekstit) ja Sami Saramäen (kuvat ja taitto) hauskat ja uudenlaiset lasten tietokirjat Meren syvyyksiin ja Maan uumeniin tarjoavat luonnontieteisiin liittyvää tietoa jännittävällä tavalla. Kirjojen päähenkilöt: kapteeni, assistentti, meribiologi, koira Luttinen ja mekaanikko-robotti, seikkailevat ensimmäisessä kirjassa tutkimusalus Langustilla meren pohjan ihmeellisyyksiä tutkimassa. Toisessa kirjassa, jossa viidakkoajoneuvo Kalderan lokin avulla painutaan maan alle, mukana on heidän lisäkseen vielä tulivuoritutkija. Kirjojen tapahtumat kerrotaan dialogina henkilöiden kesken ja aiheeseen liittyvä informaatio todetaan lyhyesti. Tarinoihin on saatu kihelmöivää jännitystä kuvaamalla hymiöllä tunnelmaa miehistön keskuudessa, kun on jouduttu vaarallisiin tilanteisiin. Tiivistetty tieto välittyy lukijalle pienissä info-ruuduissa kirjan alussa ja lopussa. Lisänä - rikkana rokassa - on se idea, että taskulampulla tai kännykän valolla sivua takaa valottamalla elävöitetään kirjan kuvia muutoin näkymättömissä olevien kuvien avulla. Tämmöisen hauskan oivalluksen jälkeen voi kyllä hyvin ymmärtää, että kirjat kiinnostavat uudesta tiedosta ja tekniikasta innostuneita lukijoita.
Seuraavaksi Jätkäsaari
Kirjailija, psykiatri, muusikko, kansanedustaja Claes Anderssonin (1937-2019) viimeiseksi jäänyt, Laura Jänisniemen suomentama romaani Seuraavaksi Jätkäsaari, Oton elämä 3 – on paitsi mielenkiintoinen ja oivaltava – myös hulvattoman itseironinen ja hauskaa luettavaa. Jo tätä edeltäneet, Oton elämää aiemmin kuvanneet teokset Oton elämä ja Hiljaiseloa Meilahdessa olivat vaikuttavia (KT 02.06.2017), mutta tämä viimeisin osoittaa lopullisesti, millaisen elämän ja ihmisen ymmärtäjän maailma hänessä menettikään. Laulun sanoin Voi kuinka me sinua kaivataan!
Otto on muuttanut ”maalta”, Espoon Mankkaalla sijainneesta omakotitalostaan urbaaniin yhteisöön, Helsingin suosittuun Jätkäsaareen kahdeksankerroksiseen, yhteisöasumista korostavaan taloon. Sinne on houkutellut keskustan kulttuuritarjonta, lähellä asuvat ystävät ja ”autottomaksi” etukäteen mainostettu kaupunginosa. Siellä kuitenkin sijaitsee Länsisatama, josta lähtevät ja jonne saapuvat kaikki Tallinnan suuntaiset matkustajalaivat ja rekat, jotka päivittäin tukkivat kaikki tiet ja kadut, takseista ja henkilöautoista puhumattakaan. Onneksi sinne kulkee myös kolme raitiotielinjaa, jotka tarjoavat pelastavan oljenkorren.
Kirjassa Otto-niminen, kahdeksankymppinen mieshenkilö miettii elämänsä tapahtumia ja omia tunteitaan; rakkautta, vihaa, iloja, suruja, menetyksiä, epäonnistumisia ja voittoja, kuitenkin jo ainakin metrin tikun päästä, niin että sarkasmi ja itseironia on mahdollista. Otto miettii, miten elämä on joskus vienyt tapahtumasta toiseen vauhdilla kuin myötälaitaisessa, ja sen pyörteissä Otto on yrittänyt pysyä mukana. Vielä sitäkin Otto miettii, millaista on elää hyvinvointivaltiossa ja seurata uutisten välityksellä maailman vähäosaisen väestön sodissa kokemaa valtavan kärsimystä, joka tuntuu lohduttomalta ja loputtomalta. Mitä sellaiselle kaikkia koskettavalle asialle voi pieni ihminen tehdä? Tai mitä yksittäinen ihminen voi tehdä ilmastonmuutokselle, että lapset ja lastenlapsetkin voisivat vielä maailmassa elää?
Kysymyksiä riittää, mutta vastauksia on vähemmän. Ehkä yhden vastauksista antaa muuan vanha ystävä: ”Ei ole muuta tietä kuin sovinnon tie. Vihan ja koston tie tuottaa vain lisää vihaa ja vielä julmempaa kostoa.”
Kahdeksan puraisua
Sitä kiitollisuuden kohteiden määrää, mitä Carmen Maria Machado (s. 1986) luettelee ensimmäisen suomennetun teoksensa, novellikokoelman Kahdeksan puraisua (Her Body and Other Parties, 2017, suom. Kaijamari Sivill) lopussa, on mukava lukea. Yksi merkittävimmistä kiitollisuuden kohteista on isoisä, joka opetti lapsenlapselleen, miten tarinoita kerrotaan. Tarinoita tämä kirjoittaja tuntuu kuulleen vaikka muille jakaa – niin kuin sitten jakaakin. Näitä tapahtumia - jotka liikkuvat sujuvasti toden ja fantasian rajamailla - matkan varrella kerrotaan joko kokonaan tai sitten niihin jää sellaisia lopun tulkinnan varoja, että lukija pääsee mukaan kertomuksen koko prosessiin yhtenä osallistujana. Ei hassumpi tekniikka.
Carmen Maria Machado on maahanmuuttajien jälkeläinen jo useassa polvessa ja on jo monella tapaa palkittu jenkkiläinen kirjailija, esseisti ja kriitikko, jonka novellit ammentavat kauhusta, inhosta, erotiikasta ja fantasiasta. Teos Kahdeksan puraisua sisältää kahdeksan omintakeista novellia, joiden kantavaksi teemaksi nousevat naisten elämän joskus nurjaakin nurjemmat lait heidän ratkaistessaan olemisensa ääriviivoja: Aviomiehen tikki, Inventaario, Äidit, Erityisen törkeää, Oikeat naiset ovat lihaa ja verta, Kahdeksan puraisua, Residenssivieras ja Hankala juhlissa.
Aviomiehen tikki on vaikuttava kertomus naisesta, jonka kaulassa on vihreä nauha. Se on naisen salaisuus; ainoa asia, jonka merkitystä hänen miehensä ei tiedä ja johon aviomies ei saa koskea, ja siitä tulee miehelle kaiken onnenkin keskellä ylitsepääsemätön kysymys. Inventaario kertoo viruksen aiheuttamasta pakolaisaallosta ja siitä, mitä silloin tapahtuu ja mitä se mielessä herättää, Äidit perkaa naisena ja äitinä olemisen iloa, pelkoa, vastuuta ja vastuuttomuutta, Erityisen törkeää sisältää 272 näkökulmaa Kova laki: Erikoisyksikkö -sarjaan. Oikeat naiset ovat lihaa ja verta kertoo naistenvaateliikkeen itsekseen hiljalleen hälvenevistä ja katoavista naisista, jotka eivät enää edes tahdo vapautua kahleistaan, niminovelli Kahdeksan puraisua kuvaa naista, joka epäilee omaa ulkomuotoaan, menee lihavuusleikkaukseen ja vasta myöhemmin tajuaa, mitä tuli tehneeksi. Residenssivieras-novellissa puhutaan itsensä kohtaamisesta ja Hankala juhlissa kertoo päällisin puolin kyllä juhlistakin, mutta oikeastaan parisuhteesta, sen eri nyansseista ja järkkymisestä. Jos ei hätkähdä kirjailijan kerrontatapaa ja uskaltaa kohdata tarinoiden perimmäiset motiivit, niin sellaista settiä on tässä kokoelmassa tarjolla ihan piikkikorkojen kera.
Tervetuloa, uusi vuosikymmen!
Ihminen aamuista polkua astuu/ syömensä toiveita tuudittaen.
Yön kastehelmistä jalkansa kastuu / vaan askel on kevyt ja onnellinen.
Taivas niin kirkkaana yllänsä kaartuu, / aurinko nouseva kultaansa luo.
Lintujen kuoro, tuulosen laulu / saa herkäksi mielen kuin virtaava vuo.
Aamuinen polku, kulkija nuori / elämän aamussa unelmoi.
Joukossa nuorten, toiveiden pursi / tuo hauras ja aatoksin karkeloi.
Aamuinen kulkija kuiskehen kuulee, / kuin sävel kaukainen sielussa soi.
Maailman merellä purtesi pieni / myrskyyn ja tuulihin joutua voi.
Kulkija nuori, on hetki niin pyhä, / kun hiljaisen kuulet kuiskehen tään.
Sua ikuinen rakkaus etsivi yhä / siunaten onneen ja elämään.
Eeva Mustonen: Aamupolulla
Vuoden viimeinen päivä: Jäähyväiset
Vaikka et enää milloinkaan vierelläin kulje, / et säikkyvää kättäni käteesi sulje,
niin silti voin nimesi kuiskata yöhön / sinut uniini kutsua voin.
Vie maailman lävitse tie kamppailuiden, / se erottaa meidät, vaan joukossa muiden
voin milloin vain tahdon taas kanssasi käydä / unen pimeillä kujilla näin.
Ja kauniimmin laulavat linnut, / huokaavat tuulet, / ja kauniimmin juoksevat virrat
unen maiseman kätköissä näin, / unen maiseman kätköissä näin.
Voin unohtaa kasvot ja silmien katseen, / ei sydämes suuri lyö rintaani vasten,
voin unohtaa kätesi kosketuksenkin / sen unissa takaisin saan.
Sä vaikka et milloinkaan luokseni palaa, / voin rakastaa sinua kuitenkin salaa.
Ei kuolemakaan meitä seurata voi / unen pimeillä kujilla näin.
Ja kauniimmin laulavat linnut, / huokaavat tuulet / ja iäti juoksevat virrat
unen maiseman kätköissä näin, / unen maiseman kätköissä näin.
Marja-Leena Mikkola, Jäähyväiset, säv. Kaj Chydenius
Välipäivätoimintaa
Ateneumissa on parhaillaan tarjolla jouluähkyn sulatteluun sopivaa varovaista käyskentelyä ja tutustumisen arvoista taidepainotteista märehtimistä, kun siellä on sekä Maailmalta löysin itseni – Helene Schjerfbeck -näyttely että Taiteilijoiden Ruovesi -näyttely ajalla 15.11.2019 - 26.01.2020.
Vuonna 1889 vain 24-vuotiaana Akseli Gallen-Kallela (1865-1931) maalasi Keuruulla yhden omasta mielestään parhaimmista töistään eli työn nimeltä Haavakuume, jossa kärsivän näköinen mies makaa laidasta? - tai ehkä sittenkin päästä? - vedettävässä sängyssä käsi kääreessä ja kuumeen kiilto silmissään. Teos katosi Suomesta pitkäksi ajaksi – yli vuosisadaksi - mutta sitten erilaisten onnenkantamoisten kautta löytyi vuonna 2017 Sveitsistä. Myös taiteilijat Hugo Simberg (1873-1917), Ellen Thesleff (1869-1954) ja Werner Holmberg (1830-1860) viettivät aikaa Ruovedellä, ja tämä aika vaikuttaa näkyvästi myös heidän töissään (HS 3.11.2019 ja Ateneumin esite).
Helene Schjerfbeckin (1862-1946) näyttelyssä aika hiljaiseksi vetää erityisesti se sali, johon on asetettu taiteilijan vuosien varrella maalaamat omakuvat. Niiden äärellä voi tutkailla myös omia tuntojaan; mitä meille tapahtuu vuosien vieriessä, mitä jää lopulta jäljelle, kun kaikki sälä on siivottu persoonan ympäriltä ja jäljellä on paljas minuus?
Akseli Gallen-Kallela, Haavakuume (1889)
Helene Schjerfbeck, Omakuva (1884-1885)
Hugo Simberg. Toukokuun yö (1890-luku)
Helene Schjerfbeck, Omakuva (1945), edellistä kuvaa 60 vuotta myöhemmin
Jouluaamuna
Taas kaikki kauniit muistot / mun tulee mielehen: / lumivalkeat pellot, puistot / ja juhla Jeesuksen.
Ani aikaisin puku parhain / mun ylleni puettiin. / Oli kirkossa oltu varhain, / nyt sanaa luettiin.
Nyt kuului äidin ääni / niin hartain paatoksin. / Hänen olkaansa nojasin pääni / ja hiljaa kuuntelin.
Mitä ymmärsin, sit' en tiedä, / pyhätunnelman muistan vain. / Sitä milloinkaan ei viedä, / ei ryöstetä sielustain.
Taas kaikki kauniit muistot / mun tulee mielehen: / lumivalkeat pellot, puistot / ja juhla Jeesuksen.
Taas kaikki kauniit muistot, san. Viljo Kojo (1891-1966), sävel Sulho Ranta (1901-1960)
Talvipäivän seisaus ja ison kylän ihmeitä!!!
Kauramoottorilla kulkeva ekologinen raitiovaunu Hakaniemessä! Mites onkaan tuon akselivälin laita?
Mielikuvituksen kaukomatkoille ja nopeasti takaisin kuljettava lentoyhtiö keskellä kylää! Ympäristöystävällistä matkailua!
Kaksi valkoista ratsua valaisemassa vuoden lyhintä päivää! Hyppää satulaan!
Talvinen latomaisema melkein ilman lunta kuusen katveessa Senaatintorilla!
Tonttujapa hyvinninnii!
Kirjatimpurissa on vuosien mittaan joulun seutuun viitattu tonttuihin jo niin paljon, että alkaa korvista pursuta, mutta siitäkin huolimatta, jos haluaa edelleen olla tonttusillaan, niin tautofonian elikkäs turhan toistelun ehkäisemiseksi kaivetaanpa kuvetta ja etsitään vanhoista teksteistä tontuista kertovia juttuja ja kuvia. Kirjatimpurinkin arkistosta niitä löytyy: Viktor Rydbergin runo Tonttu (KT 24.12.2014), Tonttu huilaa (KT 25.12.2014), Tonttuillaan, Suuri tonttukirja (KT 21.12.2016), Tonttuja liikkeellä, varokee! (KT 18.12.2017) ja Pukit jonoon, järjesty! (KT 19.12.2018).
Tällä melkein jouluviikolla alkaa tosin jo olla turha vaiva, mutta vielä voi myöhäinenkin lintu vilkaista myös viime vuonna julkistettua Jouluaskareiden almanakkaa vuodelta 1925 (KT 22.12.2018). Ja vielä lisätään kriskrynpuuroon ja väskynäsoppaan jouluräppi, tontuista, kenestäpä muista:
On tontulla asiaa kaikille, sekä lapsille / puli- ja pellavapäille ja vanhoille harmaahapsille,
on asiaa pomoille, päättäjätädeille, - sedille, / että kaikki nyt rauhassa rantautus jouluredille,
ja lopetettas turha ja joutava tora ja juoksu, / ja otettais rennosti vastaan se ehta joulun tuoksu.
He, joilla paljon on, voi enemmän vastuuta kantaa / heikommista, mutta kaikki me osaamme toivoa antaa,
ja iloa, lämpöä, rauhaa jokaiseen kotiin ja taloon, / niin päästään taas synkästä syksystä kevään valoon!
Pikkutimpuri: Ellenistä edelleen
Suomen supernaisia - kuvakirjasarjan toisena teoksena on Leena Virtasen kirjoittama Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit, teoksen kuvat ja ulkoasu ovat Sanna Pelliccionin käsialaa. Aiemmin tässä sarjassa on samoilta tekijöiltä julkaistu teos Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot (2018). Sarjan tarkoitus on tutustuttaa nimenomaan lapsia ja nuoria kuuluisien suomalaisten naisten merkitykseen ja heidän elämänhistoriaansa, joihin sarja antaa mahdollisuuden tutustua helpon tekstin ja visuaalisen kuvituksen avulla.
Ellen-teoksessa kuvataan taiteilijan lapsuutta, perheen ja Muroleen kesäpaikan Casa Biancan merkitystä, ja muiden muassa ensimmäistä kuuluisaa maalausta Kaikua, omakuvaa sekä kansainvälisyyden ja Firenzen taidemaailman ja Italian valon merkitystä Ellenin taiteeseen ja sen väreihin.
Ellen Thesleffin (1869-1954) elämästä on tässä blogissa kirjoitettu aikaisemmin HAMin näyttelyn yhteydessä (ks. KT 09.07.2019).
Peruskorjausta
Monen monta kertaa on tullut ihmeteltyä, mitä jonkun henkilön - tai jopa ihan itsensä - päärustingissa oikein tapahtuu, kun tulee hankkineeksi sekä omaksi että usein muidenkin läheisten käsittämättömäksi vaivaksi vanhan, päälleen luhistuvan hirsisen asumuksen, hylätyn koulun, entisen kaupan, rintamamiestalon tai isiltä perityn kesämökkinä toimineen ja vähintään epämääräiseltä haisevan rotiskon, ja päättää sitten korjata sen joko itselleen tai jopa koko perhekunnalleen asuttavaksi ympärivuotiseksi majoitukseksi. Vasta syksyn tullen sitten saatetaan yllättäen huomata, että asumuksessa ei ole lämmitystä eikä vesijohtoa ja näin ollen puuseekin on pihan perällä, jos sielläkään.
Kun rotiskoa on sitten vuodesta toiseen ensin purkanut, nostanut lattiat ylös, poistanut pinkopahvin jos toisenkin ja sitten kantanut haisevia kasoja kaatikselle, korjannut ja remontoinut, epäonnistunut ja purkanut, itkenyt ja hampaita kiristellyt, häätänyt hiiret, päästäiset, mönkiäiset ja kontiaiset omalle reviirilleen, uusinut tupajumin syömät hirret ja sateiden lahotttamat ikkunanpokat, kiertänyt kirppiksiä etsien tämän tiipiin tyyliin ja ajan henkeen sopivaa rekvisiittaa ja materiaalia, riidellyt lähisukulaisten ja tuttavien kanssa koko hankinnan järkevyydestä ja lopulta nöyrtynyt hankkimaan jopa ulkopuolista apua, onkin huomannut, miten remontti hiljalleen on tekeytynyt kuin ihmeen kaupalla kamari kerrallaan, vuosi kerrallaan kuin hämäläinen sahti. Ja viimeistään siinä vaiheessa, kun se kylän kaikkien tuntema luottomuurari on entrannut sen tuvan tulipesän käytettävään kuntoon ja siihen on ensimmäinen valkea sytytetty, alkaakin hämärästi tajuta, mitä tässä on tullut tehdyksi; on vähä vähältä tullut luoduksi KOTI, jonka jokaista lankunpätkää, lattianrakoa ja nurkkahirttä rakastaa lämpimästi kuin omia palelevia koipiaan, joille toivoo vain kaikkea hyvää ja hyvänlaatuisia villasukkia tässä elämän hitaassa juoksussa.
Yksi tällaisesta elämäntavasta kertova kirja on Leena-Kaisa Laakson Puutalotarinoita, jossa kirjoittaja vierailee 12 suomalaisen vanhan puutalon omistavan perheen luona eri puolilla Suomea. Kaikki talot ovat erilaisia, mutta yhteistä niille on niiden omistajien intohimo ja valmius vanhan miljöön korjaamiseen ja ymmärtävään entisöimiseen. Kunnostaminen on vaatinut valtavan määrän työtä, vaivaa ja vastoinkäymisiä, ja työ on kaikissa kohteissa myös koko ajan kesken ja tullee olemaankin, mutta näitä ihmisiä yhdistää myös ikivanha, viisas ja erityisesti hermostoa hellivä ajatus siitä, että tärkeintä on matkalla olo, ei päämäärän saavuttaminen.
