Lucian päivä 13.12.

Santa Lucia
Sul mare luccica l’astro d’argento. / Placida è l’onda, prospero è il vento.
Sul mare luccica l’astro d’argento. / Placida è l’onda, prospero è il vento.
Venite all’agile barchetta mia, / Santa Lucia! Santa Lucia!
Venite all’agile barchetta mia, / Santa Lucia! Santa Lucia!

Con questo zeffiro, così soave, / Oh, com’è bello star sulla nave!
Con questo zeffiro, così soave, / Oh, com’è bello star sulla nave!
Su passegieri, venite via! / Santa Lucia! Santa Lucia!
Su passegieri, venite via! / Santa Lucia! Santa Lucia!

In fra le tende, bandir la cena / In una sera così serena,
In fra le tende, bandir la cena / In una sera così serena,
Chi non dimanda, chi non desia. / Santa Lucia! Santa Lucia!
Chi non dimanda, chi non desia. / Santa Lucia! Santa Lucia!

Mare sì placida, vento sì caro, / Scordar fa i triboli al marinaro,
Mare sì placida, vento sì caro, / Scordar fa i triboli al marinaro,
E va gridando con allegria, / Santa Lucia! Santa Lucia!
E va gridando con allegria, / Santa Lucia! Santa Lucia!

O dolce Napoli, o suol beato, / Ove sorridere volle il creato,
O dolce Napoli, o suol beato, / Ove sorridere volle il creato,
Tu sei l'impero dell’armonia, / Santa Lucia! Santa Lucia!
Tu sei l'impero dell’armonia, / Santa Lucia! Santa Lucia!

Or che tardate? Bella è la sera. / Spira un’auretta fresca e leggiera.
Or che tardate? Bella è la sera. / Spira un’auretta fresca e leggiera.
Venite all’agile barchetta mia, / Santa Lucia! Santa Lucia!
Venite all’agile barchetta mia, / Santa Lucia! Santa Lucia!

Santa Lucia, napolilainen kansanlaulu, säv. Teodoro Cottrau, suomennos V. Arti (1885-1963), Soi iltakellot (lähde: www.wikipedia.fi)

Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivä 8.12.

Jean Sibelius, toim. Margareta Jalas, kuvatekstit Sirkka Rapola, kannen kuva KARSH

Itsenäisyyspäivä 6.12.

Tuhansin rannoin raikkahasti / heräjä, armas synnyinmaa!

Heräjä, aamu hehkuvasti / jo ilmain äärell’ aukeaa!

Jo väistyy talves pitkä yö, / valosi voitonhetki lyö.

Tuhansin rannoin raikkahasti / heräjä, armas synnyinmaa!

Kuin kukkaranta aamun heloon, / heräjä uuteen aikahan,

sill’ elon huomen kutsuu eloon / ja voittaa varjot kuoleman!

Sa kasva kallein muisteloin, / työn kunnoin, aattein avaroin!

Kuin kukkaranta aamun heloon, / heräjä uuteen aikahan!

Kuin kaste aamun tuuliin, sulta / kadotkoot kaihon kyyneleet!

Luo vihannoimaan vilu multa, / luo kukkiin posket kelmenneet!

Kaikk’ kevään silmut auetkoot! / Ja mielet, toiveet tointukoot!

Kuin kaste aamun tuuliin, sulta / kadotkoot kaihon kyyneleet!

Viel’ uhkaa soilla usmat hallan, / vaan öiset haamut häädä pois

ja turvaa voimaan Kaikkivallan / ajalla kalliin aamunkois!

Sanasta rintakilpes saa / ja vahva Herrass’ ole, maa!

Viel’ uhkaa soilla usmat hallan, / vaan öiset haamut häädä pois!

Sa maani nuori, armas, herää! / Jo virkoo, sinivetten vyö!

Jo tervehtäen päivän terää / sun lintus laulaa, aaltos lyö.

Heräjä tuulten soitteloon, / valohon, aamuun, aurinkoon!

Sa maani nuori, armas, herää! / Jo virkoo, sinivetten vyö!

 Zacharias Topelius (1818-1898): Maamme-kirja 100 vuotta sitten vuodelta 1919, Aamulaulu, alkup. v. 1875

Tunnetko Peppi Pitkätossun – Känner du Pippi Långstrump?

Jos vastaa edellisiin kysymyksiin hiemankin epäilevästi, niin nyt on tilaisuus korjata asia ennen joulua ja vieläpä visuaalisen iloittelun avulla. Kansallisoopperassa voi nähdä parhaillaan Peppi Pitkätossu - Pippi Långstrump -baletin, joka pohjautuu kirjailija Astrid Lindgrenin kuuluisiin lastenkirjoihin maailman vahvimmasta tytöstä, joka asuu Huvikumpu-huvilassa apinansa Herra Tossavaisen ja hevosensa Pikku-Ukon kanssa. Naapurissa asuvista lapsista Tommista ja Annikasta tulee Pepin hyviä ystäviä ja he järjestävät keskenään kaikenlaista hauskaa härdelliä ja kauhistuttavat samalla lähistöllä asuvia aikuisia. Pepin äiti on kuollut ja esiintyy tarinassa enkelihahmona, Pepin isää, kapteeni Efraim Pitkätossua, joka on Etelämeren kuningas, lähdetään sitten ihan porukalla meriteitse morjestamaan, ja matkalla tapahtuu kaikenlaisia hauskoja ja jännittäviä asioita.

Peppi Pitkätossu-baletin takana on ruotsalainen konkarijoukko; jälki on sen mukaista ja Lindgrenin alkuperäistä tarinaa arvostavaa eikä ole myöskään unohdettu Ingrid Nymanin ihan eeppisen kuvituksen jatkuvuutta. Koreografian on suunnitellut Pär Isberg, katutanssin Karl Dyall, ja musiikista vastaavat Stefan Nilsson ja Greg Riedel. Lavastus ja näyttämötoteutus kaikkinensa on nautittavaa katsottavaa. Pepin roolissa vuorottelevat Salla Eerola, Linda Haakana ja Abigail Sheppard.

Tämä anarkisti Peppi - Peppilotta Sikuriina Rullakartiina Kissanminttu Efraimintytär Pitkätossu -on saanut toimia monen sukupolven ajan tyttöjen voimahahmona, ensimmäinen Peppihän julkaistiin jo vuonna 1945. Baletissa nähdään monia kulttuurisia tanssiperinteitä, kun lapset ovat Pepin isää tapaamassa. Peppi-baletti on omiaan kaikille tanssia rakastaville, sekä aikuisille että erittäinkin lapsille, ja voi kyllä uskoa, että esityksen jälkeen monenkin jalka vipattaa ja tulee mieleen, että olisiko se tanssi sittenkin se mahdollinen harrastus tai jopa tulevaisuuden ammatti.

1. adventti

Ääriviivoista siirtymiin

Kanadalaisen Rachel Cuskin (s. 1967) kolmeosaisen romaanisarjan toisessa osassa Siirtymä (Transit, suom. Kaisa Kattelus) päähenkilö, eronnut naiskirjailija ja kahden kouluikäisen pojan äiti Faye on muuttanut lastensa kanssa Lontooseen ollakseen lähempänä entistä aviomiestään, poikiensa isää. Kuten sarjan ensimmäisessäkin osassa Ääriiivat (Outline, KT 23.05.2019), tässä toisessakin kerrotaan tosielämän tarinoita niiden ihmisten suulla, joita kirjailija tapaa. Päähenkilö Faye ostaa yläkerran asunnon hyvämaineisella alueella olevasta rähjäisestä talosta, jonka alakerrassa asuu sietämätön pariskunta. Hän joutuu tekemään ison remontin saadakseen asunnon asuttavaan kuntoon. Samaan aikaan hän huolehtii lapsistaan, tekee työtä kirjailijana, käy puhumassa teoksistaan yleisölle ja tapaa erilaisia ihmisiä, jotka kertovat oman elämänsä valinnoista ja käännekohdista. Näistä elementeistä koostuu tämäkin toinen osa; itse päähenkilön kokema todellisuus vaikuttaa pakenevan hieman taka-alalle.

Lukijaa miellyttää erityisesti se tarkkanäköisyys ja hiljainen ymmärtäväisyys, jolla kirjoittaja kohtelee sekä henkilöitään että itseään. ”Tarvitaan vain yksi sysäys, hän sanoi, yksi ovi, joka on kerran jätetty auki. Hän muutti Lontooseen ja aloitti itsekseen tulemisen pitkän prosessin, mutta hän oli kauan sekasorron tilassa. Hän oli kuin komero täynnä rojua; kun oven avasi, kaikki vyöryi ulos; otti aikansa ennen kuin hän sai itsensä järjestykseen. Ja pälpätys, kertominen se vasta sotkuista olikin, sillä ottaessaan hallintaansa kielen, hän otti hallintaansa myös vihan ja häpeän, ja se oli raskasta, oli raskasta kääntää kokemus ympäri, synnyttää sotkusta koherentti kokonaisuus. Vasta kun hallitsi tarinaa sen sijaan että antoi sen hallita itseään, tiesi päässeensä voitolle omista kokemuksistaan.”

Mieliala-Helsinki -näyttely HAMissa

HAM Helsingin Taidemuseon kolmannessa kerroksessa ja Helsingin Kaupunginmuseossa on parhaillaan esillä näyttely Mieliala – Helsinki 1939-1945, joka kertoo helsinkiläisten elämästä ja kokemuksista talvi- ja jatkosodan pyörteissä kyseisinä vuosina. Näyttely on avoinna 1. maaliskuuta 2020 saakka. Sen on ideoinut ja kuratoinut Anna Kortelainen ja näyttelyarkkitehtuurin on laatinut Minna Santakari.

Näyttelyssä on esillä sota-ajan kuvataidetta, valokuvia ja mielenkiintoisia lyhytfilmejä ajan kiinnostavista aiheista, esimerkkeinä muiden muassa vilinää rautatieasemalla, kun perheet pyrkivät sodan jaloista pakoon maaseudulle, ja toiset vastaavasti tulivat sieltä kaupunkiin, filmejä työpaikoista, joiden toimintaa yritettiin pitää pystyssä, sota-ajan rikollisuutta poliisien silmin, poikkeustilanteen aiheuttamaa hetkessä elämistä, epäluulojen, pelon ja salailun täyttämän arjen kuvausta ja paljon muuta. Näytteillä olevien filmien eteen voi rauhassa istahtaa ja kuvitella, miltä ihmisistä mahtoi tuntua niissä oloissa. Filmeistä ja valokuvista voi löytää myös vanhaa, nyt jo osin purettua ja unohtunutta Helsinkiä.

HAMin näyttelyyn liittyvä, evakuointeja koskeva osuus on Hakasalmen huvilassa avoinna 30.08.2020 saakka.

Sesemann Elga (1922-2007): Nocturne, 1941

Schjerfbeck Helene (1862-1946): Kahvilassa, 1940

Kiinnostavia lyhytfilmejä sotien ajalta

Hietaniemen uimarannalta

Kannisto Väinö: Hietaniemen hautausmaan työntekijöitä

Sylvia Plath: Aamulaulu

Rakkaus pani sinut käyntiin kuin pullean kultakellon. / Kätilö läimäytti jalkapohjiasi, ja sinun kalju parkaisusi / otti paikkansa elementtien joukossa. /

 Meidän äänemme kaikuvat, kunnioittavat saapumistasi. / Uusi patsas. / Vetoisessa museossa sinun alastomuutesi / heittää varjon meidän turvallisuutemme ylle. / Seisomme ympärillä paljaina kuin seinät. /

En ole äitisi enempää kuin / pilvi joka kirkastaa peilin heijastaakseen oman / hitaan haihtumisensa tuulen kourissa. /

Koko yön sinun yöperhon hengityksesi / värisee haileanpunaisten ruusujen keskellä. / Herään kuuntelemaan: / kaukainen meri liikkuu korvissani.

Yksi parkaisu vain, ja minä kompuroin vuoteesta, / lehmänraskaana ja kukikkaana / viktoriaanisessa yöpaidassani. / Suusi avautuu ammolleen kuin kissalla. Ikkunan neliö / vaalenee ja nielaisee himmeät tähtensä. / Ja nyt sinä kokeilet / vähäisiä nuottejasi: / kirkkaat vokaalit kohoavat kuin ilmapallot. /

  Sylvia Plath: Sanantuojat; Aamulaulu

Lapsen oikeuksien päivä 20.11.

Alvar Cawén (1886-1935): Kehtolaulu, 1921

Pikkutimpuri: Kettujuttuja - kolme hännäkästä tarinaa

Kaija Pannulan teksti ja Netta Lehtolan kuvitus kirjaan Kettujuttuja - kolme hännäkästä tarinaa kertoo kolme tarinaa ketusta: Kettu maalaa, Kettu haluaa olla yksin ja Kettu kasvattaa ruusuja. Selkeitä kuvia on paljon ja tekstiä on niukasti; siitä syntyy kirja, jota perheen pieninkin jaksaa seurata. Kirja sopii myös unilukemiseksi rauhallisten tarinoidensa ja onnellisten loppujensa ansiosta.

Työelämän kapinalliset

Johtamiseen, viestintään ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen keskittyneet Milla Halme, Armi Murto, Katri Manninen, Maria Teikari, Kirsi Marttinen ja Jenna Karas muodostavat 6/6-kollektiivin ja ovat Ompeluseura-Facebook-ryhmän ylläpitäjiä - ryhmässä on tänä vuonna 2019 jo 30 000 jäsentä ja 40 alaryhmää.

Yhdessä nämä naiset ovat kirjoittaneet kirjan Työelämän kapinalliset – Totuuksia kellokorteista ja kahvihuoneista, joiden ilmapiiriä nämä kirjoittajat haluavat muuttaa ”kahvihuone kerrallaan”. Työelämässä on heidän mielestään jo historiaa se aika, kun johtaja linnoittautui yrityksen suurimpaan ja kauneimpaan kulmahuoneistoon ja sulki ovet mennessään, samoin kuin mennyttä on pahvisilla kellokorteilla mitattava työajan ja -paikan tehokkuuskin. Ollaan uuden avoimuuden edessä ja se on työelämän kannalta hyvä asia.

Tietokoneesta ja sen käytöstä on tullut useimmissa töissä välttämättömyys, ja siitä pitäisi lähteä, olipa työpaikka sitten kotona, kahvilassa tai juuri työpaikalla; kuitenkin siellä, missä työ tulee parhaiten tehdyksi, joten työvälineen kunto ja kulloinkin valitun työpaikan viihtyvyys on oleellinen asia. Tämä edellyttää yhteisiä tavoitteita, toimintamalleja ja omaa vastuuta tehdystä työstä. Kirjassa puhutaan työpaikkojen rekrytointiprosessista ja sen mahdollisesta harhaisuudesta, käsitellään häirintää, johtajuuden vaatimia ominaisuuksia, verkostoitumisen merkitystä, työuupumusta aiheuttavaa ”multihäsläämistä”, josta pitäisi päästä eroon, ja monia muita työelämän asioita. Tässä kirjassa kerrottujen muutosten tuulten soisi lämpimästi puhaltavan tämän maan työpaikkojen jokaiseen konttoriin, kulma- ja takahuoneseen ja tehdassaliin.

Syksyn harmain? päivä

Pilvet mataa, / mieli mataa, / missään ei näy kiskorataa, / joka näistä / lätäköistä / veisi pois.

Vettä sataa, / räntää sataa, / siitä tulee kaksi sataa, / sekin massi / kukkarossa / paras ois.

Pakoon tästä / loskasäästä / mieli tahtoo heti päästä, / ettei syys / ja hämäryys / ohimoissa sois.

Aamu on harmaa, / päivä on harmaa, / ilta on harmaa / ja se on ihan varmaa.

Epävarmaa / vois olla vain se, / onko yö taas musta / vaiko harmaan harmaa.

Aurinko jos pilkahtais, / jo siitä mieli sekoais, / ja aattelis: / se on vain luonnon karmaa.

Valoo sieltä, / valoo täältä, / valoo vaikka pussin perältä, / on pakko saada tupaseen.

kynttilöitä, / valovöitä, / takkatulta, tuplaöitä, / että jaksaa huomiseen.

Joulukuussa / - missäs muussa! - / kaamos taittuu. / Päivä alkaa piteneen!

Isänpäivä 10.11.

Mikä on oravannahan hinta euroina? Miksi petoeläimet eivät oikein kelpuuta päästäisiä ruuaksi? Kasvavatko eläinten hampaat niiden elinaikana? Mikä onkaan Suomen ainoa myrkyllinen nisäkäs? Nukkuvatko sudet päiväunia?  Ovatko eläimet stressaantuneita?

Näin isänpäivän vieton ja perheen yhteisen vapaa-ajan tiimoilta näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin voi saada vastauksen, jos ottaa käsiinsä Juha Laaksosen ja Riku Lumiaron kekseliään Utelias kettu ja muita nisäkkäitä – 1000 ilmiötä Suomen luonnosta -teoksen. Laaksosen ja Lumiaron kirja on koko perheen luontokirja ja sellainen, että kyseenä olevasta ilmiöstä voi saada helposti selkoa tutustumalla yhteen aukeamaan kerrallaan.  Komea kuvitus ja Satu Kontisen havainnolliset piirrokset tukevat oivaltavasti kirjan tekstejä.

Niin, ja vielä siihen oravannahan hintaan; kirja kertoo, että suomalaisten verotuksen vanhimpia perusyksiköitä on kiihtelys, eli 40 oravannahkaa. Se ei vain vielä kerro, mikä oravannahan hinta oikeastaan on, joten ei auttane muu kuin hankkia käsiinsä tämä mielenkiintoinen kirja ja yrittää ottaa selvää asiasta.

Sanoinkuvaamaton

Siluetteja ja varjokuvia Keravan Sinkassa

Keravan Taidemuseo Sinkassa on 7.9.2019-5.1.2020 avoinna Siluetteja ja varjokuvia -näyttely, jossa on esillä siluetti- ja varjokuvataiteilijoiden töitä aina 1800-luvulta lähtien. Sinkan esitteen mukaan siluetti sai Euroopassa alkunsa siitä, että 1700-luvulla aatelisto joutui maksamaan muotokuvien maalaamisesta ylellisyysveroa, joten saita yläluokka keksi siluettitaiteen, josta ei tarvinnut veroa maksaa, ja tällöin kuitenkin saatiin henkilön hahmo ikuistettua.

Sinkassa voi tutustua huvipuisto Linnanmäellä siluetteja leikanneiden ja monille siellä vierailleille tuttujen taiteilijoiden; Onni Pursiaisen (vuosina 1950-1955), Eero Mannisen (vuosina 1955-1992) ja Sirkka Lekmanin (vuosina 1988-2007) leikkaamiin siluetteihin. Näyttelyssä esitetään myös Charlotte Reinigerin, saksalaisen elokuvaohjaajan (1899-1981) kaksi satuaiheista lyhytfilmiä, Tuhkimo (1922) ja Papageno (1935). Siluettitaiteen klassikoiden, Emil Cedercreutzin ja Akseli Gallen-Kallelan, sekä nykytaiteilijoiden vanhasta siluettitaiteesta ammentavien töiden esittely on mielenkiintoinen; miten monenlaisiin variaatioihin siluetti- ja varjokuvataide antaakaan mahdollisuuksia.

Kerrassaan hieno on tämä näyttely, ja vaikka ei muuta asiaa Keravalle sattuisi olemaankaan, niin nyt kannattaa kyllä matkata siihen suuntaan maailmaa. Sen jälkeen voi mennä istuskelemaan vaikka keskustassa sijaitsevaan Kulmakonditoria-ravintolaan, jossa on tarjolla suussasulavia herkkuja.

Wanhoja siluetteja

Emil Cedercreutz (1879-1949)

Emil Cedercreutz (1879-1949)

Randal Thurston (s. 1956)

Eero Manninen (1914-1999)

Heike Weber (s. 1962)

Sasha Huber (s. 1975)

Katri Kuparinen (s. 1973)

Kekriä 2.11.

Tänä jenkkiläisen kertakäyttö- ja hömppensdaalia-kulttuurin päivänä yritetään vielä vienolla äänellä piipittää siitä, että meillä suomalaisilla on kyllä jo ennestäänkin ikivanha - mutta sekin kai joskus muualta tullut ja täällä omintakeiseksi muotoutunut - hulvaton kekrikulttuuri, josta seuraavassa joitain merkintöjä edellisiltä vuosilta.

Kekritapoja ja -taikoja (Kirjatimpuri 4.11.2017)

Römppä

Kekri oli vuuen pää, kun oli ennen vuosipalvelijat. Silloin alkoi römppä. Palvelijat saivat syyvä talossa, ja sitten ne lähtivät kylästä ja römppää pitivät ja tanssivat. (Sodankylä, Samuli Paulaharju 36996.1938)

Pyhämiesten päivä

Palvelijat vaihtuivat pyhämiesten päivänä. Mikkelin kun töistä lakattiin, sanottiin: ”Perhäinen katkesi.” Kyrsät mukaan annettiin, jos talosta pois lähti: kolme limppua, naula voita ja juusto. Römppä oli kaheksan päivää. (Turtola, Samuli Paulaharju 36991.1938, muistiinpantu 1921)

Suurin juhla

Ei joulua ennen niin suurena juhlana pidetty kuin kekriä. Viinaa joivat ukot ja turisivat päissään. Iloissaan oli orjaväki, jotta nyt katkes rinnus jo. (Puolanka, Samuli Paulaharju 6792.1915)

Heinätukko

Jos tahtoi saada mustia lampaita, piti kekrinä viskata musta heinätukko lammasnavettaan. (Kuusamo, Maija Juvas 337.1938)

Karitsat

Kekriä vasten yöksi pannaan lammasnavetan oven päälle, ulkopuolelle, kylpyvasta pari. Aamulla sitten annetaan ne vastat ensimmäiseksi lampaille syötäväksi ja sanotaan: ”Tehkeä kaksin kolomen karihtoeta kevväillä." (Ristijärvi, Katri Koskelo KRK 237:134.1935-36)

Pyhämiestenpäivä

Pääsiäisaamuna kello pantiin kaulaan lehmälle ja pyhämiesten aamuna se taas otettiin kaulasta pois. (Kolari, Samuli Paulaharju 15320.1921)

Kärppä

Hevoseen ei tartu pääntauti (kurkkumätä), kun kuivaa kärpän raadon ja antaa hevoselle paloja suuhun keyripäivänä. (Nurmes, Anton Huotari 3.1897)

 Kyrsä

Pyhäinmiestenpäivänä tehtiin kyrsä jokaiselle talon ihmiselle. Tähteet pöydältä kerättiin, kun kyrsät oli leivottu ja ne tähteet pantiin kelloon. (Rovaniemi, Samuli Paulaharju 15322.1920)

Katse lasista

Kekriaattona ei suanna puhua iltasta syyvvessä mittään, eikä lasin kohalla suanna syyvvä, sillä uskottiin, että pyhät miehet kahtoo lasista sillä aikoo. (Kiuruvesi, Antti Lämsä 394.1936)

Lämmin tupa

Kun joka syksy keyriä vasten yöllä kävi voitelemassa tuvan nurkkia ulkoapäin tervavedellä, pysyi tuvassa talvella hyvin lämmin. (Nilsiä, Erkki Horttanainen KRK 94:777.1935-36)

Köyhän häät

”Kesällähän köyhät naevat – syksyllä hiät pietään.” – Ennen oli aina semmosta, että rikkaat pitivät häänsä juhannuksen tienoissa, mutta köyhät syksyllä, riiviikon aikana, joko köyri- tai sieluinpäivän iltana. Se oli poikkeamaton tapa. (Pielavesi, Martti Tiitinen 2903.1936)

                       (Lähde: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Itä- ja Pohjois-Suomen kekritapoja)

Kekristä keyriin (Kirjatimpuri 5.11.2016)

”Kekri se lisäis karjan kasvun / Hiisi metsäläisist soi voiton / Wedenemä vei kalat verkkoon / Nyrkkes oravat annoit metsäst…” kertoili Mikael Agricola vuonna 1551 painetussa Psalttarin suomennoksen alkupuheessa karjaa ja hedelmällisyyttä edistävästä Kekristä ja muista mytologian henkiolennoista.

Vanha kansa muistaa kekrin, nykyisen Pyhäinpäivän, elonkorjuujuhlana, jota vietettiin sadonkorjuun jälkeen ja jonka ajankohta vaihteli riippuen siitä, miten syystyöt oli saatu tehdyksi. Kekri vastasi ennen vanhaan joulun juhlaa ja monet kekrin tavoista löytyvät edelleenkin joulun ja uudenvuoden perinteistä. Erityisesti syöminen, juominen ja ilonpito kuuluivat tähän juhlaan. Myös vainajien odotettiin saapuvan pitopöytään; heille varattiin aikaa rauhassa ruuasta nauttimiseen.

Nykyisen jenkeistä takaisin Eurooppaan kantautuneen halloweenin taustalla on eurooppalainen perinne; kelttien esikristillinen juhla. Keltit yrittivät pelotella vainajansa pois erilaisilla naamioilla, josta lienee tullut tämä jenkkitapa hullutella karmivalla koristelulla ja kurpitsanaamioilla.

Suomessa Pyhäinpäivää on 1800-luvulta lähtien vietetty erityisesti vainajien muistopäivänä, jolloin haudoille viedään kynttilöitä ja muistellaan menneitä sukupolvia. Vuodesta 1955 juhlaa on vietetty aina marraskuun 1. lauantaina.

                                 (Lähde mm.: Seljavaara, Anu, Kärjä, Päivi, toim. Juhlat alkakoot!)

Kesänaapurit

Harmaja varis vaimoineen / asusti honkapuussa. / Siit oli kaunis näköala, / luontoa Suomen sievoinen pala. / Ja oltiin toukokuussa.

Toinenkin tuuhea honkapuu / siin oli lähellä aivan. / Siinäkin oiva pesimispaikka, / ylhäinen koti kotkalle vaikka, / jos näkee rakennusvaivan.

Harakkaherra rouvineen / tuli lentäen illansuussa. / - Tähän me jäämme jo ensi yöksi. / Ja nauroivat vekkulit ensi työksi. / Ja oltiin kesäkuussa.

Harmaja varis vaimoineen / seurasi salaa myötä. / - Se, se vasta on hienoa sakkia, / käyttävät silkkistä hännystakkia, / kun tekevät muuraustyötä.

Niin kulkivat päivät kultaiset / ja sujuivat suviset työtkin. / Suvituulonen tuuditti hellien noita / niin variksia kuin harakoita. / Ja valoisat olivat yötkin.

Isävaris se raakkui riemuissaan, / kun emo jo poikaset kuori. / Ja harakka hermostuneena jo huusi: / - Pidä, veikkonen, pienemmällä jo suusi, / kun hautoo rouvani nuori.

Isävaris se vastasi ilkkuen: / - Vai hautoo se hieno vasta! / Se homma on minusta myöhäistä hiukan, / vaan kenties hän saanut on ravinnon niukan! / Meill’ on monta jo pulskaa lasta.

Taas kerran noustessa auringon / isäharakka nauroi kuin hurja. / Emovaris hän tyrkkäsi kylkeen isää: / - No, nyt ne on saaneet perheenlisää. / Jo lopeta naurusi, kurja.

Niin varttuivat pienoiset kummallakin, / ne ain oli einettä vailla. / Oli perheitten kesken pientä kiistaa, / kun isät ja emot etsivät riistaa / noilla yksillä erämailla.

Varisemo se ensinnä poikaset toi / puun oksalle päivänvaloon. / Ja harakkaemo se ilkamoi: / - Noin rumia lapsia olla voi, kun kuuluvat toiseen taloon.

-Ei meidän lapsemme lainkaan saa / olla seurassa moisten moukkain. / Ne ovatkin säätyä huonompaa, / me etsimme seuraa hienompaa, / kuin tuollaisten tunkiotoukkain.

Ja sitten se oksalle poikansa toi / niin nauraen mielevästi! / Ja niill’ oli sininen silkkitakki / ja uusinta muotia untuvalakki / ja hohtavan valkea västi.

Ne poikaset keikkui ja keimaili / ja tanssivat taitavasti. / Vaan yltiöpäisin oksalta vieri, / se mukkelis, makkelis ilmassa kieri / ja muksahti maahan asti.

Ja siin oli lähde juurella puun / ja siihen se tanssija vajoo. / Sit ei huomannut lainkaan kotiväki, / emovaris sen vaaran yksin näki - / se tokkohan tuohon kajoo?

Varis taisteli pienen taistelun, / jopa pilkat se anteeksi antoi. / Ja pahan hän hyvällä kaiken kosti, / hän hukkuvan hellästi lähteestä nosti, / sen äitinsä helmaan kantoi.

Nyt alkoivat ajat armahat, / kun rakkaus vihan voitti. / Nyt käytiin vierailla naapurissa / niin ihmeen hauskoissa iltamissa. / Ja Metsola kannelta soitti.

Kun neuvoi harakka poikiaan, / niin kuunteli hartaana salo. / Se opetti äänellä kaikuvalla, / että arkisen harmaankin puvun alla / voi sykkiä sydän jalo.

  Immi Hellén (1861-1937), Punaposki, Kultasuu – runoaarteita: Kesänaapurit

Vesileikit

Cristina Sandun (s. 1989) toinen romaani Vesileikit on nimestään huolimatta paljon muuta kuin hilpeätä nuorten tyttöjen pulikointia rantavedessä. Tytöt asuvat kenellekään kuulumattomalla, kapealla maakaistaleella, joka sijaitsee suuren ja pienen joen välissä. Joen oikealla puolella on maita, jonne tahdotaan päästä, ja vasemmalla puolella on maita, joista tahdotaan päästä pois.

Vesileikkien kuvitteelliset, tupakkatehtaassa kovalla työllä itseään ja perheitään elättävät tytöt katsovat kaihoisina joen oikean puolen mahdollisuuksia ja oppivat yhdessä kisaillessaan kuviouinnin salat. He onnistuvat tavoitteessaan päästä joen toiselle puolelle.

Mutta mitä heille tapahtuu tässä uudessa maassa? Miten heidän sielunsa ja mielensä pysyy muutoksessa mukana? Entä ne ihmiset, jotka eivät voi lähteä? Jääkö heidän osakseen katsella iltaisin televisiosta niiden ‘onnekkaiden’ elämää, jotka ovat lähdössään onnistuneet? Mutta mikä on lähdön hinta?

”Eräänä aamuna tytöt tekivät sen: he painuivat joenpohjaan ja jäivät sinne. Heidän vartalonsa käpertyivät kokoon. Veden alla oli hiljaista ja pimeää. He tunsivat miten varjot ja valot väreilivät ylhäällä. He unohtivat hengittämisen ja puhumisen tarpeen. Näissä simpukoissa ei ollut helmiä. He pysyivät siellä, liikkumatta, kunnes jopa joki unohti heidät.”

Sandun esikoisteos Valas nimeltä Goliat (KT 13.01.2018) kertoi kahden kulttuurin välissä olevan tyttären matkasta isän entiseen kotimaahan. Tämä tuore kirja kuvaa myös sellaisia ihmisiä, jotka joutuvat jättämään oman kulttuurinsa ja sopeutumaan muutoksiin ja kantamaan sisällään joskus jopa sukupolvien takaista välitilassa olemista.

Aila Meriluoto (1924-2019)

Olen polkuni päässä, / tuhansistani erään / - ja niitä on täynnä maa. 

On viileä ilta, / eräs päivä on mennyt, / on painunut metsien taa.

Ei mikään voi kuolla, / ei kukat, ei tuuli, / ei rakkaus kuolla voi. 

Ohi polku vain kulkee / ja kukat jää taakse / ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki, / vain silmistä siirtyy / ja mennyt taival sen vie. 

Ja puristus kätten, / tosi eilen, tänään / unen lailla lauennut lie.

Ei mikään kuollut, / et sinä, en minä, / ei tuokio rakkauden. 

Erään polun vain kuljin, / minä kuljin ja sinä…  / Jäi hymyily surullinen.

                                                                 Aila Meriluoto: Lasimaalaus (1946), Jälkeenpäin

Veteen syntyneet

Eeva on lähtenyt kotikylältään vuosia sitten ja on nyt palaamassa – jäädäkseenkö, sitä ei tiedetä. Jotain ratkaisevaa ja pelottavaa on tapahtunut aiemmin ennen hänen lähtöään, joka hänet on saanut liikkeelle. Nyt Eeva palaa kotiin, jonne hänen vielä elossa oleva isäpuolensa Eino ja velipuolensa nuori Alarik tulevat häntä noutamaan virtaavan ja suuren joen yli veneellään. Äiti on juuri kuollut ja hänen hautajaisensa ovat edessä. Tästä lähtee liikkeelle synkkä tarina, jossa kertomuksen Eevan aiemmin kokemat, takaumina kuvatut kauhut on kirjan lopulla lunastettava.

”Alarikin varjo lankeaa veteen, ja samalla näen joen yllä äitini silhuetin. Veri alkaa kihistä kehossani, sydämen lyönnin muuttuvat tiheiksi. Olen yhtä aikaa pakokauhun partaalla ja valmiina hyökkäykseen.”

Kylän sadastaviidestäkymmenestä asukkaasta Eevan mielestä ainoa viaton ja suojeltava on vain Alarik. Kaikkia muita kohtaan Eevalla on kalavelkoja ja niitä hän on tänne palannut maksamaan. ”Me olema vetheen syntyhneitä, siksi meilä on siniset silmät, punaset hiukset ja taito pärjätä virrassa. Joskus meät olis saatettu pistää tulheen ja polttaa noitina ja se olis ollu aivan oikein meile ko met olema noitia”, on äiti joskus eläessään Eevalle kertonut.

Aiemmin kylässä on ollut tapana kesän lopussa polttaa vanhat veneet yhteisessä kokossa, kun kalojen pyyntikausi joella oli päättymässä. Nyt joesta ei saanut enää kalaa eikä lahonneita veneitäkään kukaan enää jaksanut polttaa. Kylällä on keksitty syyttää Eevan velipuolta Alarikia kalojen katoamisesta. Joki ja siinä oleva koski on myyttinen paikka; koskeen pudonnutta ei saanut pelastaa, sillä koski otti omansa; se tarvitsi uhrinsa, niin oli Eevakin isänsä lapsena menettänyt. Kylässä kesällä syntyvät lapset synnytettiin aina joella veneessä ja sillä aikaa muut perheenjäsenet odottivat rannalla. Kylän ihmiset uskoivat edelleen, että jos joelle annettaisiin uhri, kalat saattaisivat jälleen palata.

Akseli Heikkilän (s. 1984) esikoisromaani Veteen syntyneet on mystinen tarina, joka kertoo katkeran naisen kostosta, joka pahimmillaan on julmaakin julmempi. Heikkilän romaani tuo mieleen samoilta seutukunnilta kotoisin olleen Timo. K. Mukan teosten myyttisen maailmankuvan. Viha ja rakkaus, syyllisyys ja sovitus kulkevat käsi kädessä tässä karmaisevassa tarinassa.

Amazing Grace

Aretha Franklinia (1942-2018) kutsutaan soulin kuningattareksi eikä nimitys ihan puskista nousekaan. Nyt voi mennä hetkeksi mukaan tämän virtuoottisen musan vietäväksi, kun leffateatterissa pyörii dokumenttielokuva Amazing Grace. Franklin työsti samannimistä livealbumiaan jenkeissä Tempel Missionary Baptist -kirkossa jo vuonna 1972, mutta filminauha saatiin monista eri syistä vasta nyt suuren yleisön tietoisuuteen. Materiaalin on ohjannut Sidney Pollack, ja tarkkasilmäinen saattaa bongata itsensä Mick Jaggerinkin istumassa kuulijoiden joukossa.

Se, mikä ainakin kiinnittää katsojan huomion, on transsinomaiselta näyttävä tila, mihin laulaja näyttää joutuvan gospeleita tulkitessaan. Liekö ollut hyvä vai hankala asia, kun tutustuttiin hieman etukäteen Franklinin elämäkertaan ennen leffaan menoa. Yksityiselämä oli ollut melkoista karusellia ja vuoristorataa jo tuohon taltiointiin mennessä; siitä huolimatta ääni oli ihmeellinen ja keskittyminen täydellistä. Taustakuorona esiintyi Alexander Hamiltonin johtama The Southern California Community Choir, josta on kyllä kadehtien todettava, että jopas-jopas onnistui tältä kuorolta takapotku ja synkooppi ihan kohtuudella ellei hyvin.  Pappi James Cleveland laulaa ja pistää pianolla sen verran hyvin uskottavasti, ettei hänkään ole ihan eilisen teeren poika noissa kuvioissa.  Soul on näissä ihmisissä sisällä kuin hengitys.

Elokuva kertoo myös ihmisten välisistä suhteista ihan salakavalasti ja huomaamatta, jos seuraa vaikka eleettömän laulajan ja hänen rehvastelevan isänsä suhdetta filminauhan välittämänä. Myös monen sukupolven kärsimys – johtuneeko enemmän lauluista vai baptistiyhteisön yhteishengestä – välittyy tässä dokumentissa. Uskonnollinen yhteisö on tarjonnut lohtua ja suurta iloa kovina aikoina – ja niitähän aikojahan näyttää aina vain riittävän.