Oopperan kummitus

Ranskalaisen Gaston Leroux’n vuonna 1910 kirjoittama goottilainen kauhuromaani Le Fantôme de l'Opéra on pohjana Kansallisoopperan esityksessä Oopperan kummitus (The Phantom of the Opera), jonka on säveltänyt englantilainen Andrew Lloyd Webber vuonna 1986. Siitä lähtien sitä on esitetty Lontoossa, ja nyt siihen pääsee jälleen tutustumaan Suomenkin Kansallisoopperassa. Edellisen kerran tämä spektaakkeli nähtiin siellä vuonna 2015 ja silloin sen liput menivät kuin kuumille kiville. Nyt esityksen voi nähdä 2.11.2018-12.01.2019 välisenä aikana.

Tarinassa oopperan kummitus onkin oikeasti ihan hengissä oleva, musikaalisesti lahjakas henkilö Erik, joka asustelee jossain Pariisin oopperatalon alapuolella kellarissa. Hän on lapsuudestaan lähtien ollut kasvoiltaan epämuodostunut ja on siksi saanut osakseen paljon vihaa eikä ole päässyt näyttämään todellisia taiteellisia kykyjään. Hän on katkeroitunut ja vihamielinen muita ihmisiä kohtaan. Oopperassa esiintyy orpo nuori laulaja Christine, johon Erik rakastuu ja jota hän alkaa suosia keinoinaan murhilla ja erilaisilla taikavoimilla pelottelu. Christine on jo monella tapaa Erikin ansassa, mutta sitten hän tapaa pitkästä aikaa nuoruutensa rakastetun, ja silloin Christine joutuu valitsemaan, kenen kelkkaan hän haluaa istahtaa.

Varsinaisesti Oopperan kummitus on musikaali, vaikkakin sitä esitetään oopperassa. Sinne se musiikin ja myös esiintyjämääränsä puolesta sopiikin. Tästä teemasta on eri aikoina tehty monenlaisia versioita romaaneista näytelmiin ja elokuvista musikaaleihin. Se kertoo siitä, millainen arvo hyvällä tarinalla on; sen haluaa jokainen uusi sukupolvi kuulla, uudelleen ja yhä uudelleen.

Oodi rakkaimmalle

Kas, mitä halannut oot elämässäs / sä kaikkein pisimään / on kyse tässä. / Se onko isä, äiti, siskot, kumppanis vai toinen? / Ei ollenkaan, on kohde toisenmoinen. / On oikee vastaus: tyyny sängyssäsi. / Illoin siihen painuu väsähtänyt pläsi, / ja halaukseen otat parhaan kaverin. / Se juhlistaa myös nuivan laverin / ja antaa hetken unohduksen vaivaan / ja tarjoo lohduksesi unten taivaan.

On tekokuituu, höyhentä ja untuvaa / mut tärkeintä on, mille tuntuvaa / sä löydät yöksi pääsi alta, / vaikk’ peti löytyis joskus lattialta. / Tyynyn oltava on aina samanlainen. / On littana tai paksu, kuhmurainen, / se kunhan levon antaa aivotyöhön / ja johtaa rasittuneen pollan unen yöhön. / Mut muista aamullakin rakkaintas sä halata, / ja iltaisin taas hänen luokseen palata!

Pikkutimpuri: Todellisten prinsessojen kirja

Kuulakasta kekriä!

Näin kotoisen pyhäinpäivän ja kekrin kunniaksi muistellaan jälleen suomalaisia kekritapoja. Turhan toiston välttämiseksi lainataan Kirjatimpurin tekstejä aiheesta parilta menneeltä vuodelta:

Kekristä keyriin (Kirjatimpuri 5.11.2016)

”Kekri se lisäis karjan kasvun / Hiisi metsäläisist soi voiton / Wedenemä vei kalat verkkoon / Nyrkkes oravat annoit metsäst…” kertoili Mikael Agricola vuonna 1551 painetussa Psalttarin suomennoksen alkupuheessa karjaa ja hedelmällisyyttä edistävästä Kekristä ja muista mytologian henkiolennoista.

Vanha kansa muistaa kekrin, nykyisen Pyhäinpäivän, elonkorjuujuhlana, jota vietettiin sadonkorjuun jälkeen ja jonka ajankohta vaihteli riippuen siitä, miten syystyöt oli saatu tehdyksi. Kekri vastasi ennen vanhaan joulun juhlaa ja monet kekrin tavoista löytyvät edelleenkin joulun ja uudenvuoden perinteistä. Erityisesti syöminen, juominen ja ilonpito kuuluivat tähän juhlaan. Myös vainajien odotettiin saapuvan pitopöytään; heille varattiin aikaa rauhassa ruuasta nauttimiseen.

Nykyisen jenkeistä takaisin Eurooppaan kantautuneen halloweenin taustalla on eurooppalainen perinne; kelttien esikristillinen juhla. Keltit yrittivät pelotella vainajansa pois erilaisilla naamioilla, josta lienee tullut tämä jenkkitapa hullutella karmivalla koristelulla ja kurpitsanaamioilla.

Suomessa Pyhäinpäivää on 1800-luvulta lähtien vietetty erityisesti vainajien muistopäivänä, jolloin haudoille viedään kynttilöitä ja muistellaan menneitä sukupolvia. Vuodesta 1955 juhlaa on vietetty aina marraskuun 1. lauantaina.

                                 (Lähde mm.: Seljavaara, Anu, Kärjä, Päivi, toim. Juhlat alkakoot!)

Kekritapoja ja -taikoja (Kirjatimpuri 4.11.2017)

Römppä

Kekri oli vuuen pää, kun oli ennen vuosipalvelijat. Silloin alkoi römppä. Palvelijat saivat syyvä talossa, ja sitten ne lähtivät kylästä ja römppää pitivät ja tanssivat. (Sodankylä, Samuli Paulaharju 36996.1938)

Pyhämiesten päivä

Palvelijat vaihtuivat pyhämiesten päivänä. Mikkelin kun töistä lakattiin, sanottiin: ”Perhäinen katkesi.” Kyrsät mukaan annettiin, jos talosta pois lähti: kolme limppua, naula voita ja juusto. Römppä oli kaheksan päivää. (Turtola, Samuli Paulaharju 36991.1938, muistiinpantu 1921)

Suurin juhla

Ei joulua ennen niin suurena juhlana pidetty kuin kekriä. Viinaa joivat ukot ja turisivat päissään. Iloissaan oli orjaväki, jotta nyt katkes rinnus jo. (Puolanka, Samuli Paulaharju 6792.1915)

Heinätukko

Jos tahtoi saada mustia lampaita, piti kekrinä viskata musta heinätukko lammasnavettaan. (Kuusamo, Maija Juvas 337.1938)

Karitsat

Kekriä vasten yöksi pannaan lammasnavetan oven päälle, ulkopuolelle, kylpyvasta pari. Aamulla sitten annetaan ne vastat ensimmäiseksi lampaille syötäväksi ja sanotaan: ”Tehkeä kaksin kolomen karihtoeta kevväillä." (Ristijärvi, Katri Koskelo KRK 237:134.1935-36)

Pyhämiestenpäivä

Pääsiäisaamuna kello pantiin kaulaan lehmälle ja pyhämiesten aamuna se taas otettiin kaulasta pois. (Kolari, Samuli Paulaharju 15320.1921)

Kärppä

Hevoseen ei tartu pääntauti (kurkkumätä), kun kuivaa kärpän raadon ja antaa hevoselle paloja suuhun keyripäivänä. (Nurmes, Anton Huotari 3.1897)

 Kyrsä

Pyhäinmiestenpäivänä tehtiin kyrsä jokaiselle talon ihmiselle. Tähteet pöydältä kerättiin, kun kyrsät oli leivottu ja ne tähteet pantiin kelloon. (Rovaniemi, Samuli Paulaharju 15322.1920)

Katse lasista

Kekriaattona ei suanna puhua iltasta syyvvessä mittään, eikä lasin kohalla suanna syyvvä, sillä uskottiin, että pyhät miehet kahtoo lasista sillä aikoo. (Kiuruvesi, Antti Lämsä 394.1936)

Lämmin tupa

Kun joka syksy keyriä vasten yöllä kävi voitelemassa tuvan nurkkia ulkoapäin tervavedellä, pysyi tuvassa talvella hyvin lämmin. (Nilsiä, Erkki Horttanainen KRK 94:777.1935-36)

Köyhän häät

”Kesällähän köyhät naevat – syksyllä hiät pietään.” – Ennen oli aina semmosta, että rikkaat pitivät häänsä juhannuksen tienoissa, mutta köyhät syksyllä, riiviikon aikana, joko köyri- tai sieluinpäivän iltana. Se oli poikkeamaton tapa. (Pielavesi, Martti Tiitinen 2903.1936)

                      (Lähde: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Itä- ja Pohjois-Suomen kekritapoja)

Mustan Saaran paluu

Vaikka pudottiin livakasti kuin se kuuluisa eno veneestä, niin olipahan muutoin messevä esitys Pirkko Saision Kansallisteatterin suurelle näyttämölle kirjoittama musikaali Musta Saara. Se, miksi vene ei ihan loppuun asti kannatellut enoa, johtui monestakin syystä, etupäässä enon päänupista.

Pyhä Saara on romanien suojeluspyhimys, ja häntä tässä esityksessä lähdetään etsimään ja avuksi pyytämään. Esitys on niin täynnä historiallisia viitteitä, että heikompaa hirvittää oma historiallisen tietämyksen vajavuutensa. Kannattanee siis tsekata eurooppalaista historiaa aika alkujuuriltaan – ja vaikka romanien osalta jo Aasiasta alkaen - ennen esityksen katsomista, että muistaisi vaikkapa sen, miten “husaarit puolustivat maataan ottomaaneja ja janitsaareja vastaan”. On tunnustettava, että Ranskan lähihistoriakin alkaa olla melkein Helena Petäistön, Emmanuel Macronin ja hänen viehkon vaimonsa varassa, jos ihan nurkan takana kuiskaten sopotetaan. Ja kuka historian henkilö onkaan Vlad Seivästäjä, joka muuttuu välillä Draculaksi, ja kuka on Kansallispuolueen johtaja ja kuka hänen tyttärensä, joka ratsastaa välillä Jeanne d’Arciksi eli Orléansin neitsyeksi naamioituneena?

Transsilvanian romanien maattomuus ja ahdinko on tragedia ja siihen esitys antaa kyllä ajattelun aihetta. Tämän epäkohdan huomaa jokainen arjessaan joka päivä, kun liikkuu kaupungin keskustassa ja näkee kylmässä maassa istuvia kerjääviä lähimmäisiämme. Heitä ohittaessaan on aina yhtä epävarma ja outo olo siitä, miksi EU ei ole kyennyt heitä auttamaan, vaikka rahaakin on väitetty olleen jaossa asunnottomuuden ja epätasa-arvon poistamiseksi. Tavallisen pulliaisen tekee mieli kysyä, minne tämä yhteinen raha romanien avustamisen sijaan oikein on kadonnut ja miksi sen liikkeitä ei pystytä valvomaan nykymaailmassa, jossa tiedetään jokaisen sukankuluttajan maitopurkin värikin.

Jos palataan esitykseen, niin tämän sirkukseksikin kuvatun spektaakkelin musiikillista antia olivat sekä Jussi Tuurnan säveltämä ja johtama musiikki että erityisesti muusikot: Tommi Asplund, Esko Grundström, Topi Korhonen, Ville Leppilahti ja Sara Puljula, jotka hiki hatussa soittivat koko esityksen ajan näyttämön taustalla parvella. Uskotaan vakaasti, että tällä bändillä ei tule olemaan jatkossakaan työn puutetta, niin soi heidän soittonsa yhteen, välillä kaihoisasti, välillä räväkästi, mutta yhtä kaikki romanimusiikin nostalgisessa hengessä. Kymmenen pistettä tälle porukalle!

Valtaisa tekemisen energia joka tapauksessa lavalla oli ja se kantautui hyvin myös katsomoon, vaikka paljon menikin yli hilseen niin kuin se entinen täi. Näyttelijöiden, ohjaajan, puvustajan, lavastajan, koreografin, naamioijan, valo- ja äänisuunnittelijoiden, muusikoiden ja näyttämömiesten - tulivathan kaikki mainituiksi! - saumaton yhteistyö hämmästyttää aina tällaisessa suuressa ponnistuksessa. Siitä toiset kymmenen pistettä!

Musta Saara. Ohjaus Laura Jäntti, musiikki Jussi Tuurna, koreografia Janne Marja-aho, lavastus Kati Lukka, puvut Tarja Simone, naamiointi Jari Kettunen, valot Morten Reinan, ääni Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti. Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen.

Ruokakulttuuria: luomua ja lähiruokaa

Kulinaarisia ja kotimaisia lähiruoka- ja luomuherkkuja tarjoaa Härmän Rati Järvenpään Vanhakylässä osoitteessa Vähäjärvenkatu 1, Tuusula.  Paikan ovat perustaneet ehtakurikkalaiset Janne Hautaluoma ja Juha Ollila, joiden yritys sai Luomu SM-voittaja 2017 – tittelin viime vuonna. Talo palvelee myös tilausravintolana ja majatalona.

Härmän Ratin päärakennus on rakennettu uudelleen Alahärmän Ojalan kansakoulun hirsistä. Menneistä kouluajoista muistuttavat vanhat pahviset koulutaulut, jotka toimivat sisätilojen koristeina. Sielläpä sitä on Internet-ajan lapsukaisellekin ihmettelemistä, kun tutkii sitä yhtä pahvista läpyskää, joka muinoin on oppitunnin ajan ollut liitutaulun reunalla tai koukussa kertomassa milloin mistäkin maailman ihmeestä ja josta on sen aikainen moderni tieto ammennettu, tietenkin opettajan suosiollisella avustuksella ja karttakepin heiluessa. No, taulullahan se tieto nytkin on – joko tabletilla tai älysellaisella, joten tieto lisännee tuskaa nykypäivänäkin. Kolmen ruokalajin lounas lisäkkeineen ja jälkiruokineen maistui kyseisissä lavasteissa ja oli vielä kohtuuhintainenkin.

Rautakausi

Esseisti Onerva sattuu kirjoittamaan vihamielisen esseen lapsista ja saa kaikkien somevihat niskaansa. Henkilökohtaisesti hän ei vihaa lapsia lainkaan – essee vain edustaa hänen kirjallista sananvapauttaan, jota somekansa ei tajua - ja hän on myös todella huolissaan yläkerran Luukas-pojasta, jonka kotiolot eivät tunnu olevan ihan kunnossa. Akilles, Onervan rakastava elämänkumppani, yrittää pitää Onervan balanssissa someraivon keskiössä, samalla hoitaa virkaansa yliopistolla ja olla mediassa yhtä kiinnostava kuin muutkin kommentoijat, siinä aina onnistumatta.

Tommi Melenderin (s.1968) romaani Rautakausi kertoo edellisen lisäksi myös eräästä kirjailija Melenderistä, joka suunnittelee tuhatsivuista romaania, käy kuntosalilla ja pakoilee kirjoitushommia. Kirjallinen henkilö Melender kulkee kustantajien kokkareilla ja juopporeissuilla ja yrittää kestää turhautumista siitä, että häntä ei tunneta kirjoitustensa perusteella, vaan hänet sotketaan milloin kehenkin suosittuun kirjailijaan. Lopun tapahtumat ovat pelkkää kirjailijainfernoa pahimmillaan.

Tämä romaani voisi olla vain humoristinen, ellei se olisi vakavuudessaankin aivan uskottava. Mitä porukalle oikein tapahtuisi, jos kaikki yhtäkkiä päättäisivätkin riisua naamionsa? Ihmettelemään jäätiin myös sitä seikkaa, mitä muuta yhteistä Onervalla, Akilleksella ja Melenderillä on kuin se, että Melender on Akilleksen nuoruudenystävä. Siitä nousee ainakin tämän lukijan ihmetys ja mielenkaivi; rakastamisesta -ko, -han tässä puhutaan. Lukukokemus tämä on, ehdottomasti.

”Mitä on huumori, Melender huusi, ei se ole hauskuuttamista. Humoristit on vakavia ja ahdistuneita sieluja. Ne kantaa koko elämänsä raskasta taakkaa sisällään ja kuolinvuoteellaan ne katuu kaikkea kirjoittamaansa ja haluaisi polttaa koko tuotantonsa. Huumori on sitä, että iso mies ajaa pientä miestä takaa ja potkii sitä persuksille. Katso Chaplinin leffoja. Niissä ilmaistaan maailman ja huumorin olemus.”

Pikkutimpuri: Sirkukseen

Syksyn tullen

Toivoisin sinunkin muistelevan / päiviä kesämme kaunehimman.
Aurinko hymyili suloisemmin / rinnallas armahin kun astelin.

Kauan tuo kesämme kestänyt ei. / Halla sen kukkaset vei.
Kesästä jäljelle jäi muisto vain. / Polttava kaipuu nyt on rinnassain.

Ken muistoja mielessään kantaa, / paljon hän voi omistaa.
Ei niitä voi toiselle antaa, / ne syömmeen kätkeä saa.

Kun saapuu syys / niin lehdet puiston / se hehkumaan / saa loistoaan.
Kuin ikävyys / mi kauniin muiston / voi synnyttää / vaikk' suru jää.

Hetken lehdet nuo / vielä hehkuu. / On loisto tuo / jo viimeinen.
Ovat muistojemme lehdet kuolleet. / Ne mennessään vie tuulonen.
Ovat muistojemme lehdet kuolleet. / Ne mennessään vie tuulonen.

Kuolleet lehdet (Les Feuilles mortes), sanat: Jacques Prévert, suom. Kullervo, sävellys: Joseph Kosma

Yö on viisain - Neljä ratsastajaa

Vinkeä on tämä Jaakko Yli-Juonikkaan (s.1976) kauhujutuista koostuva novellikokoelma nimeltään Yö on viisain. Ahdistus hiipii jo korvan taakse, vaikka kamalinta tapahtumaa usein vasta ounastellaan tulevaksi. Toisaalta kirjan omituinen huumori on sen verran verevää, että on ihan pakko jatkaa lukemista. Kansitekstissä kerrotaan, että teos on ”novellikokoelman ja romaanin risteytys; kertomukset muodostavat alkusanat Neljä ratsastajaa -romaanisarjalle, joka käynnistyy kirjan viimeisestä tekstistä”. Novellit luettuaan pitää siis kääntää kirja toisinpäin ja lukea tämän uuden romaanisarjan alkuteksti. No johan, virkistävää! Jääkäämme odottelemaan, mitä tuleman pitää.

Jaakko Yli-Juonikkaan kirjoittamista teoksista on tässä blogissa aiemmin arvioitu romaania Vanhan merimiehen tarina (KT 02.02.2014).

Sankarimyyttiä rakentamassa

Keitä ne on ne sankarit
sellaiset sankarimiehet
joita koko valtakunta arvostaa?

Keitä ne on ne sankarit
sellaiset sankarinaiset
jotka tosi työstä palkintonsa saa?

Kari Hotakaisen kirjoittama kirja Tuntematon Kimi Räikkönen yrittää osaltaan vahvistaa suomalaista sankarimyyttiä; karua ja koko lailla tuppisuista miestä, josta kukaan ei oikein ota selvää, mutta joka työhön ja toimeen tartuttuaan painaa vaikka läpi harmaan kiven ja lopulta, vastoinkäymisten jälkeen, parhaassa tapauksessa saavuttaa mainetta, kunniaa ja varallisuutta. Tai niin kuin Tuntemattoman sotilaan eräskin Rokka, suoraselkäinen mies, joka tekee sen, mitä pitää tehdä, mutta ei pokkuroi eikä kumartele kuvia. Kunhan hommansa hoitaa kunnialla, niin jäämiehen ja riehakkaan juhlijan maine kovan työn vastapainoksi eivät ole pahitteeksi tässä genressä.

Niin kuin menneiden vuosisatojen varattomat ja maattomat puurtajat, joille kerrottiin tarinoita, joissa yhteiskunnallinen kohoaminen ja vaurastuminen oli mahdollista onnenkantamoisen avulla, niin tämänkin päivän arjessa ahertajat, niin miehet kuin naisetkin, tarvitsevat tarinoita, joissa uskotaan huomiseen; noin on mahdollista tapahtua minullekin, kunhan en vain anna periksi ja luovuta, vaan jaksan tehdä työtä ja ponnistella tulevaisuuden eteen. Tällaisen tarinan kirjailija Kari Hotakainen on kaikkien - ei vain autourheilusta kiinnostuneiden - luettavaksi kirjoittanut, unohtamatta julkisuuden ja menestyksen mukanaan tuomaa kääntöpuolta ja sen kiroja tai unohtamatta myöskään sitä, että yksilön menestyksen taustalla on aina iso tukijoukko hiljaisia tukijoita eri elämänvaiheissa ja niitä, jotka eivät jätä, vaikka kaikki ei menekään ihan putkeen. Tämä on kertomus autourheilijasta, ei elämäkerta, toteaa Hotakainen.

Me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan, / me ollaan sankareita elämän, ihan jokainen.

                                                                 J. Karjalainen, Sankarit, otteita laulun sanoista

Kansainvälinen tyttöjen päivä 11.10.

Tyttöjen oikeuksien päivä (International Day of the Girl Child).

Aleksis Kivi: Sunnuntai

Mä muistan sen lempeän laakson, / ainiaan muistan sen,
miss’ istuin ma neitoni kanssa, / hellästi syleillen;
ja kiirehti kesänen päivä, / sunnuntaipäivä tyyni.

Me varjossa valkean tuomen / istuimme ruohistoss’
ja allamme kimmelsi järvi / paisteessa auringon
ja loiskelit Ahtolan immet / kultasell’ santarannall’.

Sen toisella rannalla seisoi / temppeli korkea,
siell’ kuulimme virsien veisun / ihanast’ huokaavan
ja viimein, kuin jumalten maasta, / temppelin kello pauhas.

Ja katselin kaukasta vuorta / ylhäällä pohjosess’
kuin ihmeellist’ Onnelan maata. / - Unien kangastus!
Kosk’ impeni sylissäin istui / temppelin kellon pauhuss’.

Mut vait oli impeni kaino, / katsahtain korkuuteen
ja poskellans kyynele kiilsi / helmenä kirkkaana.
Mun käteni ihanast’ eksyi / kiharains mustaan yöhön.

Niin vietimme lempeäss’ laaksoss’ / päivämme autuaan;
Me varjossa valkean tuomen / istuimme ruohistoss’,
ja läheni kesänen ehtoo, / sunnuntai-ehtoo tyyni.

Aleksis Kivi: Sunnuntai

Solmuja kiristämässä

Italialaisen Domenico Starnonen (s. 1943) romaani Solmut (Lacci, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) kertoo parisuhteen infernosta, josta kuitenkaan, vaikka kaikki tuhovoimat ovat valloillaan, ei päästetä irti. Näkökulma on ensin mustasukkaisen ja raivoaan purkavan petetyn vaimon Vandan, sitten Valdon, aviomiehen, joka on rakastunut toiseen naiseen, Lidiaan, eikä mahda tunteilleen mitään huolimatta siitä, että hän on perheellinen mies. Kolmas näkökulma on tyttären ja hänen kanssaan myös perheen pojan, ja he omalta osaltaan kertovat, miten asiat olivat ja ennen kaikkea, miltä ne tuntuivat. Jokainen pääsee ääneen vuorollaan; ainoa, jolta asiaa ei kysytä, on Lidia, miehen intohimoisen rakkauden kohde, joka kuitenkin tuntuu selviävän sotkusta ajan kanssa parhaiten jaloilleen.

Tätä raastavaa ihmissuhdedraamaa lukiessa ulkopuolisenkin on lopulta pakko kysyä, kuka mahtoi jättää ja kenet ensin? Onko yleensä mahdollista, että onnellisessa parisuhteessa elävä voisi rakastua palavasti johonkin toiseen? Lopulta tässäkin syyllisyys – vai pelko roihuavan intohimon hiipumisesta? - alkaa vaikuttaa miehen tekemään ratkaisuun, mutta mikä on sen hinta? Onko lapsuudenperheen parisuhdehelvetissä elämisen muisto niin koukuttava, että se raastavuudessaan tuntuu turvallisemmalta ja oikeammalta kuin tarjolla oleva tasapainoinen ja onnellinen elämä? Kirja avaa paljon tärkeitä kysymyksiä, mutta ei vastaa niihin. Se onkin tämän teoksen parasta antia.

Kodit kasvavat kodeiksi

Talo ei ole mitään. / Huone pelkkää tyhjää. / Muuta on koti.
Kodit kasvavat kodeiksi / aikaa myöten.

Kun pihanurmen ratamonlehdet / tai asfalttipihan arat
kulottuneet korret / ovat tarttuneet sydämesi syrjään,
kun sydän on juurtunut / ruokamultaan kivien ja asfaltin lävitse,
kun sydän on juurtunut / pohjaveteen saakka,
silloin olet kotona.

Kodit kasvavat kodeiksi / huomaamatta.
Syysillassa lentävien lehtien lävitse. / Nukkuvan maiseman yli
vaeltavien pilvien lävitse.

Päivästä päivään, vuodesta vuoteen. / Pysyväisen lävitse. / Jonkin katseen, / jonkin kosketuksen lävitse.

Aamusta aamuun / tielle saattajan hyvästelyvilkutusten lävitse.
Oksakäden lävitse / joka koputtaa ikkunaan

tyhjänä ja lehdettömänä, huurteessa ja lumisena, / nupuilla, kukassa ja lehtevänä
ja syksyisin omenat kämmenellään.

Myös talot juurtuvat / ja huoneet kasvavat versoja.
Myös talot kukkivat. / Myös talot varistavat siemeniä
kun ovat kasvaneet
kodeiksi.

Ellen Niit: Kodit kasvavat kodeiksi, sarjasta Pyhätunturi (suom. Brita Polttila)

Paimenkirjeestä Pastoraaliin

Aki Ollikaisen (s. 1973) uusin romaani Pastoraali, kuten hänen vuonna 2012 ilmestynyt ensimmäinen romaaninsa Nälkävuosikin, on niukkasanainen ja vangitseva. Se on kuvaus yhdestä suvisesta päivästä jossain itäisen Suomen uneliaassa syrjäkylässä, jossa ”sisäistä valoaan etsivät ihmiset olivat kokoontuneet hiljaisuuden retriittiin kuuntelemaan, kuinka monella tavalla Jumala osaa olla vaiti”. Kirjan upean graafisen suunnittelun on tehnyt Elina Warsta.

Pastoraali-käsite (ital. pastorale) on peräisin paimenrunoudesta ja siihen liittyvästä musiikista, näytelmistä ja kuvataiteesta (www.wikipedia.fi). Jo Antiikin aikaan Longos (n. v. 200 jKr.) kirjoitti romaanin Dafnis ja Khloe, jossa kuvataan kahden nuoren paimenen rakkaustarinaa.

Ollikaisen romaanin henkilöt on tarkoin valittu; on Ruotsissa asuva Reino, joka on tuonut sotalapsena Ruotsiin viedyn velipuolensa ruumiin kotimaan multiin haudattavaksi, on ikääntynyt Vilho, jonka vaimo Sirkka on menettänyt muistinsa ja jota Vilho edelleen rakkaudella hoitaa, on Vilhon ja Sirkan tytär Leena ja tyttären mies Esko, on nuoremman, kaupungissa asuvan Liisa-tyttären teini-ikäinen tytär Meri, joka on kesälomalla isovanhempiensa luona. On maalle muuttanut luomutilallinen Elina ja hänen miehensä Aatu, joka kasvattaa lampaita, ja heidän poikansa Kaius, Merin ikäluokkaa.

Paimenrunouden mukainen luonnon mytologia on vahvasti mukana; on Kronos, suuri hauki, joka saalistaa matalassa rantavedessä ja joutuu lopulta itsekin saaliiksi, on mykkä karitsa, jonka Aatu on ottanut suojatikseen, on susi, jonka Aatu on nähnyt yöllä tienristillä ja on myös kaikista suurin ja mahtavin, korven hallitsija, kontio. On myös uhraus, joka tästä kaikesta kuuluu antaa, että asiat löytäisivät uudet mittasuhteensa, kuitenkin erilaisina kuin ennen.

”Aurinko kohosi taivaalle. Se paimensi untuvapilviä pois valonsa tieltä, se säännösteli onnea ihmisille pienissä erissä. Nuorille se oli varannut juovuttavat hetket. Nuoruutensa menettäneille se tarjosi aika ajoin pienen epätoivoisen tilaisuuden, jollaisen osuessa kohdalle nämä poloiset kuvittelivat vielä tavoittavansa kauan sitten kadotetun euforian.”

Sytytä tähdet!

Sytytä tähdet niille, / jotka yötä käy,
joille ei viitat tiellä / eikä määrä näy,

jotka kiviin lankee, / nousee uudestaan,
joita on monta, monta / yli laajan maan.

Sytytä tähdet niille / yöhön välkkymään,
joiden taistelua / nää ei yksikään.

Lauri Pohjanpää: Sytytä tähdet!

Kehtolaulu

Otetaan keskivertoperhe mistä tahansa kaupungista, perheeseen kuuluu isä, äiti ja pari odotettua lasta. Valmistuttuaan hyvään ammattiin äiti jää kotiin hoitamaan lapsia, koska se tuntuu houkuttelevalta ja siihen tuntuu olevan varaa. Isä on saanut juuri uuden uran alulle ja on innostunut työstään, ylitöitäkin pukkaa. Äiti ajattelee, että ehkä hänkin sitten joskus. Sitten tulee odottamattomia esteitä, isovanhemmat eivät ryhdykään hoitovastuuseen, vaan haluavat elää omaa elämäänsä. Äidistä koti alkaa tuntua ahtaalta vankilalta, omaa rahaa ei olekaan, lapset kiukuttelevat ja äitikin, kun pitäisi olla luomassa uraa eikä hiekkalaatikon reunalla kännykkää tuijottelemassa. On alettava miettiä, millaiseen hoitoon lapset saataisiin, jotta molemmat vanhemmat olisivat tyytyväisiä. Sitten aletaan etsiä sopivaa lastenhoitajaa, sellaista, jonka käsiin uskaltaisi omat kullannuppunsa jättää. Entä, jos käykin oikein huono tuuri, ja hoitaja osoittautuukin surkeaksi? Tuntuuko tutulta?

Tästä monen perheen dilemmasta lähtee liikkeelle marokkolaissyntyisen, Pariisissa asuvan Leïla Slimanin (s.1981) romaani Kehtolaulu (suom. Lotta Toivanen), joka on palkittu Ranskassa Goncourtilla, Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla.  Kirja kertoo, miten pariskunta onnistuu saamaan erittäin hyvän, vieläpä valkoihoisen lastenhoitajan, Louisen, joka tuntuu osaavan kaiken kotitöistä, olevan kuin satutäti lasten kanssa ja josta ennen pitkää alkaa tulla lähes perheenjäsen, niin tärkeä hänen roolinsa perheessä on. Ja Louise viihtyy myös.

Louisen elämä vapaa-ajalla on kuitenkin vaikeaa; hän makselee kuolleen aviomiehensä laskuja ja asuu surkeasti vuokralla pienessä asunnossaan.  Lapsi on lähtenyt omille teilleen heti, kun se on ollut mahdollista, ja omaa elämää ei ole. Hoitoperhe jää lopulta kuitenkin etäiseksi, sukulaistätiä hänestä ei tule. Louisen elämä on yksinäistä, köyhää ja näköalatonta ja lopulta hänen mielensä järkkyy kammottavalla tavalla.

Teos haluaa herätellä miettimään sitä syyllisyyttä ja niitä ristiriitoja, joita erityisesti naisilla on lasten hoidon ja oman uran edistämisen välillä. Mikä on oikein; hoitaako itse omat lapsensa, kun he ovat pieniä, vai toteuttaako omaa urapolkuaan ja jättää lapset muiden hoivaan? Entä jos on taloudellinen pakko mennä töihin, onko silloin helpompi selittää tämä asia sitä uteleville? Vai onko koko ajatus omista lapsista yleensä mahdollinen oman uran kannalta? Nämä kysymykset tuntuvat edelleenkin olevan enemmän naisten kuin miesten mielissä pohdittavana.

Pintti

Tommi Kinnusen (s. 1973-) kolmas romaani Pintti ilmestyi äskettäin. Hänen kahdesta jo ilmestyneestä romaanistaan Lopotti (KT 28.11.2016) ja Neljäntienristeys (KT 13.04.2014) on kirjoitettu tässä blogissa aiemminkin.

Kolmenpäivänromaani Pintti kertoo Tyynelän torpan kolmesta lapsesta, jotka kaikki saavat elantonsa läheiseltä lasitehtaalta. Jussi, joka on erilainen ja erityisherkkä jo syntymästään lähtien, saa tehdä niitä töitä, joita hän jotenkin kykenee tekemään, Helmi löytää tehtaalta itselleen miehen, ranskalaisen lasinpuhaltajan ja saa tämän kanssa lapsen, Saaran, ja nuorin Raili, joka tekee paluun kotikulmille kaupungissa vietettyjen epämääräisten aikojen jälkeen, tekee tehtaalla ja kylässä sitä sun tätä muiden arvosteluista välittämättä. Perheen lasten ankea ja puutteellinen lapsuus sodan varjossa jättää jälkensä heistä jokaiseen äidin katkeruuden vuoden 1918 aikojen punaisten vankileirillä olosta ja isän väkivaltaisuuden vuoksi. Silti lapset pitävät aikuisenakin huolen toisistaan, koska se on asia, joka on heihin sisälle kirjoitettu.

Romaanissa kuvataan käsin kosketeltavan tarkasti lasitehtaan työvaiheita ja menetelmiä ja tehdasta ympäröivän kylän elämää. Kaiken taustalla häilyy kartano, ja kartanon vanha armo, joka pitää lasitehdasta ja kylän ainoata työpaikkaa pystyssä, tosin vanhanaikaisin menetelmin.

Lopotti-romaanin yhteisössään erilainen Onni ja Neljäntienristeyksen Tuomas tuntuvat lyövän kättä Pintin Jussille. He kaikki kolme ovat aikansa ja yhteisönsä erilaisia, luovia ja pelottaviakin voimia edustavia yksilöitä, joita muiden on vaikea hyväksyä ja joilla sen vuoksi on oma merkittävä tehtävänsä suoritettavana avatakseen uraa muille samankaltaisille. Kinnusen viesti kaikissa näissä kolmessa romaanissa tuntuu olevan ennen kaikkea se, että ihmisten pitäisi opetella hyväksymään erilaisuutta ja kannatella niitä, jotka eivät ihan pärjää pienen tai suuremmankin yhteisön joskus ahtaasti määrittelemissä rajoissa.

Uksesta oveen - remonttia pukkaa!

Ovi on aukko, josta kuljetaan sisään ja ulos.

Oven täytyy olla joko auki tai kiinni. (Alfred de Musset)

On monenmoista salaovea maailmassa, mietti Oskari. Ei osaa päältäpäin arvata, mitä takana on. (Samuli Paronen)

Se ovi on hyvin suljettu, jonka voi jättää auki. (kiinalainen sananlasku)

Lähde: Suuri sitaattisanakirja, toim. Jarkko Laine

Ei ole olemassa muureja / On vain siltoja / Ei ole olemassa / suljettuja ovia /

On vain portteja / joiden läpi kuljetaan / säihkyvin silmin / huulilla varjoja syvempi hymy /

kohti paikkaa / missä virrat kohtaavat / kuin janoavat suut

                     Tommy Tabermann: Ei ole olemassa muureja, Duende, 1996

Kaikkea saa tehdä. / Kaikkea pitää tehdä. / Kaikkia ovia täytyy tempoa, / kaikkia kuita kurkotella./

On vain yksi ehto, / elinehto: / Värisevää sielua / ei saa tallata.

Tommy Tabermann: Elinehto, Intohimon panttivanki, 1980