Yö on viisain - Neljä ratsastajaa

Vinkeä on tämä Jaakko Yli-Juonikkaan (s.1976) kauhujutuista koostuva novellikokoelma nimeltään Yö on viisain. Ahdistus hiipii jo korvan taakse, vaikka kamalinta tapahtumaa usein vasta ounastellaan tulevaksi. Toisaalta kirjan omituinen huumori on sen verran verevää, että on ihan pakko jatkaa lukemista. Kansitekstissä kerrotaan, että teos on ”novellikokoelman ja romaanin risteytys; kertomukset muodostavat alkusanat Neljä ratsastajaa -romaanisarjalle, joka käynnistyy kirjan viimeisestä tekstistä”. Novellit luettuaan pitää siis kääntää kirja toisinpäin ja lukea tämän uuden romaanisarjan alkuteksti. No johan, virkistävää! Jääkäämme odottelemaan, mitä tuleman pitää.

Jaakko Yli-Juonikkaan kirjoittamista teoksista on tässä blogissa aiemmin arvioitu romaania Vanhan merimiehen tarina (KT 02.02.2014).

Sankarimyyttiä rakentamassa

Keitä ne on ne sankarit
sellaiset sankarimiehet
joita koko valtakunta arvostaa?

Keitä ne on ne sankarit
sellaiset sankarinaiset
jotka tosi työstä palkintonsa saa?

Kari Hotakaisen kirjoittama kirja Tuntematon Kimi Räikkönen yrittää osaltaan vahvistaa suomalaista sankarimyyttiä; karua ja koko lailla tuppisuista miestä, josta kukaan ei oikein ota selvää, mutta joka työhön ja toimeen tartuttuaan painaa vaikka läpi harmaan kiven ja lopulta, vastoinkäymisten jälkeen, parhaassa tapauksessa saavuttaa mainetta, kunniaa ja varallisuutta. Tai niin kuin Tuntemattoman sotilaan eräskin Rokka, suoraselkäinen mies, joka tekee sen, mitä pitää tehdä, mutta ei pokkuroi eikä kumartele kuvia. Kunhan hommansa hoitaa kunnialla, niin jäämiehen ja riehakkaan juhlijan maine kovan työn vastapainoksi eivät ole pahitteeksi tässä genressä.

Niin kuin menneiden vuosisatojen varattomat ja maattomat puurtajat, joille kerrottiin tarinoita, joissa yhteiskunnallinen kohoaminen ja vaurastuminen oli mahdollista onnenkantamoisen avulla, niin tämänkin päivän arjessa ahertajat, niin miehet kuin naisetkin, tarvitsevat tarinoita, joissa uskotaan huomiseen; noin on mahdollista tapahtua minullekin, kunhan en vain anna periksi ja luovuta, vaan jaksan tehdä työtä ja ponnistella tulevaisuuden eteen. Tällaisen tarinan kirjailija Kari Hotakainen on kaikkien - ei vain autourheilusta kiinnostuneiden - luettavaksi kirjoittanut, unohtamatta julkisuuden ja menestyksen mukanaan tuomaa kääntöpuolta ja sen kiroja tai unohtamatta myöskään sitä, että yksilön menestyksen taustalla on aina iso tukijoukko hiljaisia tukijoita eri elämänvaiheissa ja niitä, jotka eivät jätä, vaikka kaikki ei menekään ihan putkeen. Tämä on kertomus autourheilijasta, ei elämäkerta, toteaa Hotakainen.

Me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan, / me ollaan sankareita elämän, ihan jokainen.

                                                                 J. Karjalainen, Sankarit, otteita laulun sanoista

Kansainvälinen tyttöjen päivä 11.10.

Tyttöjen oikeuksien päivä (International Day of the Girl Child).

Aleksis Kivi: Sunnuntai

Mä muistan sen lempeän laakson, / ainiaan muistan sen,
miss’ istuin ma neitoni kanssa, / hellästi syleillen;
ja kiirehti kesänen päivä, / sunnuntaipäivä tyyni.

Me varjossa valkean tuomen / istuimme ruohistoss’
ja allamme kimmelsi järvi / paisteessa auringon
ja loiskelit Ahtolan immet / kultasell’ santarannall’.

Sen toisella rannalla seisoi / temppeli korkea,
siell’ kuulimme virsien veisun / ihanast’ huokaavan
ja viimein, kuin jumalten maasta, / temppelin kello pauhas.

Ja katselin kaukasta vuorta / ylhäällä pohjosess’
kuin ihmeellist’ Onnelan maata. / - Unien kangastus!
Kosk’ impeni sylissäin istui / temppelin kellon pauhuss’.

Mut vait oli impeni kaino, / katsahtain korkuuteen
ja poskellans kyynele kiilsi / helmenä kirkkaana.
Mun käteni ihanast’ eksyi / kiharains mustaan yöhön.

Niin vietimme lempeäss’ laaksoss’ / päivämme autuaan;
Me varjossa valkean tuomen / istuimme ruohistoss’,
ja läheni kesänen ehtoo, / sunnuntai-ehtoo tyyni.

Aleksis Kivi: Sunnuntai

Solmuja kiristämässä

Italialaisen Domenico Starnonen (s. 1943) romaani Solmut (Lacci, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) kertoo parisuhteen infernosta, josta kuitenkaan, vaikka kaikki tuhovoimat ovat valloillaan, ei päästetä irti. Näkökulma on ensin mustasukkaisen ja raivoaan purkavan petetyn vaimon Vandan, sitten Valdon, aviomiehen, joka on rakastunut toiseen naiseen, Lidiaan, eikä mahda tunteilleen mitään huolimatta siitä, että hän on perheellinen mies. Kolmas näkökulma on tyttären ja hänen kanssaan myös perheen pojan, ja he omalta osaltaan kertovat, miten asiat olivat ja ennen kaikkea, miltä ne tuntuivat. Jokainen pääsee ääneen vuorollaan; ainoa, jolta asiaa ei kysytä, on Lidia, miehen intohimoisen rakkauden kohde, joka kuitenkin tuntuu selviävän sotkusta ajan kanssa parhaiten jaloilleen.

Tätä raastavaa ihmissuhdedraamaa lukiessa ulkopuolisenkin on lopulta pakko kysyä, kuka mahtoi jättää ja kenet ensin? Onko yleensä mahdollista, että onnellisessa parisuhteessa elävä voisi rakastua palavasti johonkin toiseen? Lopulta tässäkin syyllisyys – vai pelko roihuavan intohimon hiipumisesta? - alkaa vaikuttaa miehen tekemään ratkaisuun, mutta mikä on sen hinta? Onko lapsuudenperheen parisuhdehelvetissä elämisen muisto niin koukuttava, että se raastavuudessaan tuntuu turvallisemmalta ja oikeammalta kuin tarjolla oleva tasapainoinen ja onnellinen elämä? Kirja avaa paljon tärkeitä kysymyksiä, mutta ei vastaa niihin. Se onkin tämän teoksen parasta antia.

Kodit kasvavat kodeiksi

Talo ei ole mitään. / Huone pelkkää tyhjää. / Muuta on koti.
Kodit kasvavat kodeiksi / aikaa myöten.

Kun pihanurmen ratamonlehdet / tai asfalttipihan arat
kulottuneet korret / ovat tarttuneet sydämesi syrjään,
kun sydän on juurtunut / ruokamultaan kivien ja asfaltin lävitse,
kun sydän on juurtunut / pohjaveteen saakka,
silloin olet kotona.

Kodit kasvavat kodeiksi / huomaamatta.
Syysillassa lentävien lehtien lävitse. / Nukkuvan maiseman yli
vaeltavien pilvien lävitse.

Päivästä päivään, vuodesta vuoteen. / Pysyväisen lävitse. / Jonkin katseen, / jonkin kosketuksen lävitse.

Aamusta aamuun / tielle saattajan hyvästelyvilkutusten lävitse.
Oksakäden lävitse / joka koputtaa ikkunaan

tyhjänä ja lehdettömänä, huurteessa ja lumisena, / nupuilla, kukassa ja lehtevänä
ja syksyisin omenat kämmenellään.

Myös talot juurtuvat / ja huoneet kasvavat versoja.
Myös talot kukkivat. / Myös talot varistavat siemeniä
kun ovat kasvaneet
kodeiksi.

Ellen Niit: Kodit kasvavat kodeiksi, sarjasta Pyhätunturi (suom. Brita Polttila)

Paimenkirjeestä Pastoraaliin

Aki Ollikaisen (s. 1973) uusin romaani Pastoraali, kuten hänen vuonna 2012 ilmestynyt ensimmäinen romaaninsa Nälkävuosikin, on niukkasanainen ja vangitseva. Se on kuvaus yhdestä suvisesta päivästä jossain itäisen Suomen uneliaassa syrjäkylässä, jossa ”sisäistä valoaan etsivät ihmiset olivat kokoontuneet hiljaisuuden retriittiin kuuntelemaan, kuinka monella tavalla Jumala osaa olla vaiti”. Kirjan upean graafisen suunnittelun on tehnyt Elina Warsta.

Pastoraali-käsite (ital. pastorale) on peräisin paimenrunoudesta ja siihen liittyvästä musiikista, näytelmistä ja kuvataiteesta (www.wikipedia.fi). Jo Antiikin aikaan Longos (n. v. 200 jKr.) kirjoitti romaanin Dafnis ja Khloe, jossa kuvataan kahden nuoren paimenen rakkaustarinaa.

Ollikaisen romaanin henkilöt on tarkoin valittu; on Ruotsissa asuva Reino, joka on tuonut sotalapsena Ruotsiin viedyn velipuolensa ruumiin kotimaan multiin haudattavaksi, on ikääntynyt Vilho, jonka vaimo Sirkka on menettänyt muistinsa ja jota Vilho edelleen rakkaudella hoitaa, on Vilhon ja Sirkan tytär Leena ja tyttären mies Esko, on nuoremman, kaupungissa asuvan Liisa-tyttären teini-ikäinen tytär Meri, joka on kesälomalla isovanhempiensa luona. On maalle muuttanut luomutilallinen Elina ja hänen miehensä Aatu, joka kasvattaa lampaita, ja heidän poikansa Kaius, Merin ikäluokkaa.

Paimenrunouden mukainen luonnon mytologia on vahvasti mukana; on Kronos, suuri hauki, joka saalistaa matalassa rantavedessä ja joutuu lopulta itsekin saaliiksi, on mykkä karitsa, jonka Aatu on ottanut suojatikseen, on susi, jonka Aatu on nähnyt yöllä tienristillä ja on myös kaikista suurin ja mahtavin, korven hallitsija, kontio. On myös uhraus, joka tästä kaikesta kuuluu antaa, että asiat löytäisivät uudet mittasuhteensa, kuitenkin erilaisina kuin ennen.

”Aurinko kohosi taivaalle. Se paimensi untuvapilviä pois valonsa tieltä, se säännösteli onnea ihmisille pienissä erissä. Nuorille se oli varannut juovuttavat hetket. Nuoruutensa menettäneille se tarjosi aika ajoin pienen epätoivoisen tilaisuuden, jollaisen osuessa kohdalle nämä poloiset kuvittelivat vielä tavoittavansa kauan sitten kadotetun euforian.”

Sytytä tähdet!

Sytytä tähdet niille, / jotka yötä käy,
joille ei viitat tiellä / eikä määrä näy,

jotka kiviin lankee, / nousee uudestaan,
joita on monta, monta / yli laajan maan.

Sytytä tähdet niille / yöhön välkkymään,
joiden taistelua / nää ei yksikään.

Lauri Pohjanpää: Sytytä tähdet!

Kehtolaulu

Otetaan keskivertoperhe mistä tahansa kaupungista, perheeseen kuuluu isä, äiti ja pari odotettua lasta. Valmistuttuaan hyvään ammattiin äiti jää kotiin hoitamaan lapsia, koska se tuntuu houkuttelevalta ja siihen tuntuu olevan varaa. Isä on saanut juuri uuden uran alulle ja on innostunut työstään, ylitöitäkin pukkaa. Äiti ajattelee, että ehkä hänkin sitten joskus. Sitten tulee odottamattomia esteitä, isovanhemmat eivät ryhdykään hoitovastuuseen, vaan haluavat elää omaa elämäänsä. Äidistä koti alkaa tuntua ahtaalta vankilalta, omaa rahaa ei olekaan, lapset kiukuttelevat ja äitikin, kun pitäisi olla luomassa uraa eikä hiekkalaatikon reunalla kännykkää tuijottelemassa. On alettava miettiä, millaiseen hoitoon lapset saataisiin, jotta molemmat vanhemmat olisivat tyytyväisiä. Sitten aletaan etsiä sopivaa lastenhoitajaa, sellaista, jonka käsiin uskaltaisi omat kullannuppunsa jättää. Entä, jos käykin oikein huono tuuri, ja hoitaja osoittautuukin surkeaksi? Tuntuuko tutulta?

Tästä monen perheen dilemmasta lähtee liikkeelle marokkolaissyntyisen, Pariisissa asuvan Leïla Slimanin (s.1981) romaani Kehtolaulu (suom. Lotta Toivanen), joka on palkittu Ranskassa Goncourtilla, Ranskan arvostetuimmalla kirjallisuuspalkinnolla.  Kirja kertoo, miten pariskunta onnistuu saamaan erittäin hyvän, vieläpä valkoihoisen lastenhoitajan, Louisen, joka tuntuu osaavan kaiken kotitöistä, olevan kuin satutäti lasten kanssa ja josta ennen pitkää alkaa tulla lähes perheenjäsen, niin tärkeä hänen roolinsa perheessä on. Ja Louise viihtyy myös.

Louisen elämä vapaa-ajalla on kuitenkin vaikeaa; hän makselee kuolleen aviomiehensä laskuja ja asuu surkeasti vuokralla pienessä asunnossaan.  Lapsi on lähtenyt omille teilleen heti, kun se on ollut mahdollista, ja omaa elämää ei ole. Hoitoperhe jää lopulta kuitenkin etäiseksi, sukulaistätiä hänestä ei tule. Louisen elämä on yksinäistä, köyhää ja näköalatonta ja lopulta hänen mielensä järkkyy kammottavalla tavalla.

Teos haluaa herätellä miettimään sitä syyllisyyttä ja niitä ristiriitoja, joita erityisesti naisilla on lasten hoidon ja oman uran edistämisen välillä. Mikä on oikein; hoitaako itse omat lapsensa, kun he ovat pieniä, vai toteuttaako omaa urapolkuaan ja jättää lapset muiden hoivaan? Entä jos on taloudellinen pakko mennä töihin, onko silloin helpompi selittää tämä asia sitä uteleville? Vai onko koko ajatus omista lapsista yleensä mahdollinen oman uran kannalta? Nämä kysymykset tuntuvat edelleenkin olevan enemmän naisten kuin miesten mielissä pohdittavana.

Pintti

Tommi Kinnusen (s. 1973-) kolmas romaani Pintti ilmestyi äskettäin. Hänen kahdesta jo ilmestyneestä romaanistaan Lopotti (KT 28.11.2016) ja Neljäntienristeys (KT 13.04.2014) on kirjoitettu tässä blogissa aiemminkin.

Kolmenpäivänromaani Pintti kertoo Tyynelän torpan kolmesta lapsesta, jotka kaikki saavat elantonsa läheiseltä lasitehtaalta. Jussi, joka on erilainen ja erityisherkkä jo syntymästään lähtien, saa tehdä niitä töitä, joita hän jotenkin kykenee tekemään, Helmi löytää tehtaalta itselleen miehen, ranskalaisen lasinpuhaltajan ja saa tämän kanssa lapsen, Saaran, ja nuorin Raili, joka tekee paluun kotikulmille kaupungissa vietettyjen epämääräisten aikojen jälkeen, tekee tehtaalla ja kylässä sitä sun tätä muiden arvosteluista välittämättä. Perheen lasten ankea ja puutteellinen lapsuus sodan varjossa jättää jälkensä heistä jokaiseen äidin katkeruuden vuoden 1918 aikojen punaisten vankileirillä olosta ja isän väkivaltaisuuden vuoksi. Silti lapset pitävät aikuisenakin huolen toisistaan, koska se on asia, joka on heihin sisälle kirjoitettu.

Romaanissa kuvataan käsin kosketeltavan tarkasti lasitehtaan työvaiheita ja menetelmiä ja tehdasta ympäröivän kylän elämää. Kaiken taustalla häilyy kartano, ja kartanon vanha armo, joka pitää lasitehdasta ja kylän ainoata työpaikkaa pystyssä, tosin vanhanaikaisin menetelmin.

Lopotti-romaanin yhteisössään erilainen Onni ja Neljäntienristeyksen Tuomas tuntuvat lyövän kättä Pintin Jussille. He kaikki kolme ovat aikansa ja yhteisönsä erilaisia, luovia ja pelottaviakin voimia edustavia yksilöitä, joita muiden on vaikea hyväksyä ja joilla sen vuoksi on oma merkittävä tehtävänsä suoritettavana avatakseen uraa muille samankaltaisille. Kinnusen viesti kaikissa näissä kolmessa romaanissa tuntuu olevan ennen kaikkea se, että ihmisten pitäisi opetella hyväksymään erilaisuutta ja kannatella niitä, jotka eivät ihan pärjää pienen tai suuremmankin yhteisön joskus ahtaasti määrittelemissä rajoissa.

Uksesta oveen - remonttia pukkaa!

Ovi on aukko, josta kuljetaan sisään ja ulos.

Oven täytyy olla joko auki tai kiinni. (Alfred de Musset)

On monenmoista salaovea maailmassa, mietti Oskari. Ei osaa päältäpäin arvata, mitä takana on. (Samuli Paronen)

Se ovi on hyvin suljettu, jonka voi jättää auki. (kiinalainen sananlasku)

Lähde: Suuri sitaattisanakirja, toim. Jarkko Laine

Ei ole olemassa muureja / On vain siltoja / Ei ole olemassa / suljettuja ovia /

On vain portteja / joiden läpi kuljetaan / säihkyvin silmin / huulilla varjoja syvempi hymy /

kohti paikkaa / missä virrat kohtaavat / kuin janoavat suut

                     Tommy Tabermann: Ei ole olemassa muureja, Duende, 1996

Kaikkea saa tehdä. / Kaikkea pitää tehdä. / Kaikkia ovia täytyy tempoa, / kaikkia kuita kurkotella./

On vain yksi ehto, / elinehto: / Värisevää sielua / ei saa tallata.

Tommy Tabermann: Elinehto, Intohimon panttivanki, 1980

Perintöä jakamassa

Jarkko Tontin tänä vuonna ilmestyneessä romaanissa Perintö käsitellään perheen ihmissuhteita ja niihin liittyviä monenlaisia jännitteitä kahden sisaruksen, vanhemman tyttären ja nuoremman veljen, näkökulmista. Herkkä ja kapinallinen perheen poika kokee, että äiti ja ulkoisesti menestyvä sisar ovat jättäneet hänet ulkopuolelle omista salaisuuksistaan, tytär taas kokee, että pikkuveljeä on aina pitänyt suojella ja hemmoteltukin häntä on enemmän kuin siskoa. Isän käytöstä perheessä on aina pyritty salailemaan ulkopuolisilta ja hänen kuolemansa jälkeen sisarusten välit ovat entisestään huonontuneet.

Äidin kuolema ja hänen hallustaan löytyneet päiväkirjat tuovat sisaruksille aivan uudenlaisen kuvan ja todellisuuden äidistä, isästä ja heidän perhe-elämästään, jossa perheen sisäiset ja riipaisevatkin salaisuudet ovat jääneet osin kertomatta aikuisille lapsille; tokihan he ovat kasvuvuosinaan maininkeja ristiriidoista itsekin kokeneet. Kun tosiasiat vähitellen paljastuvat, heille avautuu ehkä uudenlainen, rehellisempi ja iloisempi, läheiset enemmän huomioon ottava todellisuus. Ei ehkä tarvitakaan enää kyräilyä ja vihanpitoa, vaan ymmärretään se, että mielipide-eroista tai maailmankatsomuksesta huolimatta kuulutaan samaan sukuun ja perheeseen. Kun se oivallus syntyy, voi myös ymmärtää, että muutettavissa olevaa voi pyrkiä muuttamaan, mutta sellaiset asiat, joita ei voi muuttaa, pitänee hiljalleen hyväksyä.

Nuoria runoilijoita

Kyllä on mukavaa, että Suomessa edelleen julkaistaan myös runokirjoja, vaikka ne eivät painosten kuninkuutta koskaan saavutakaan. Ladon takana on joskus huhuna kuultu, että kustantamoissa yksi hyvin myyvä prosaisti elättää tuotannollaan useita runoilijoita noin tuottavuuden kannalta ajatellen. Niin kuuluu ollakin, runoudenkaan merkitystä lukijalle ei koskaan voi mitata. Runoilla on aina lukijansa ja ennen muuta silloin, kun mieli on väsynyt kaikesta sälästä eikä jaksa tarttua pitkään tekstiin, silti haluaisi kuitenkin antaa mielensä levätä kielen avaruudessa.

Kaunista kieltä tarjoaa Heli Slunga (s. 1982) teoksessaan Kehtolauluja kuoleville (WSOY, 2018). Tässä malliksi ote runosta Vuosi nolla, joka kuuluu sarjaan Kehtolauluja:

...Nuku aavikkotuulien kehdossa lapsi, nuku ikiuntasi / luhistuvat auringot ja ampiaispesät, vyöryvät pilvet horisontissa, / nuku aaltojen keinussa lapsi, uneksi jotain kaunista, / vesi nousee ja patsaat murenevat, haipuvat sodat ja kesäillat, / lepää rauhassa lapsi, sinä olet / mustan madonnan kehtolaulu...

Tuukka Pietarisen (s. 1996) esikoisrunokokoelma Yksin ja toisin (WSOY, 2018) on täynnä yllättäviä paradokseja. Lukija suorastaan hämmentyy niiden runsaudesta. Luettua runoa on pakko alkaa ajatella uudelleen; siis mitä runossa sanottiinkaan. Ajatuskiemurat virkistävät kummasti luutunutta pääkoppaa. Tässä ote sarjasta Hän näki maisemassa ihmisen … :

… Moni on yrittänyt tätä vaarallista matkaa ja tien viertä rajaavassa / ojassa onkin useita elämään väsyneitä matkaajia. Nainen ei / kuule heidän kuorsaustaan vaan jatkaa tietä niin sokeana, ettei / näe, miten yksi on nukahtanut keskelle tietä. /

Eikä hän voi ymmärtää, että tähän hänen on kompastuttava, / tähän hänen sokeutensa päättyy, niin kuin ei tiellä nukkuvakaan / voi vielä nähdä sitä kirkkautta, joka hänet syvästä unesta herättää.

Jos nyt saataisiin porukalla päättää vaikkapa lukiolaisten äidinkielen opetussuunnitelmaan kuuluvista asioista, niin jopa pantaisiin runouden laaja kurssi klassikoineen ja nykyrunoilijoineen ehdottomien vaatimusten listalle. Niin että sinä päivänä, kun eräänkin sukankuluttajan jaksamisen eväät maailman myrskyissä ehtyvät, olisi käsillä jotain sellaista ikiaikaista ja toisaalta uunituoretta, johon tarttua ensi hätään.

Omenalyriikan aika

Omenoita puussa, omenoita suussa, omenoita maassa, / omenoita yön unissa, omenoita kompostissa, eikä! / omenoita soseena, omenoita mehuna, / omenoita kaverille, naapurille, ystäville, / puristettu, päristetty, keitetty ja hämmennetty, / heitetty sekaan inkiväärit, sitruunat ja atmosfäärit, / porkkanat ja vaniljaa, jotta tuoksu houkuttaa / ja saa syystä kehua, miten hyvää mehua / tänäänkin taas valmistui ja pakastimen kitaan ui / syksyn jälleen tuomaksi / luomuterveysjuomaksi. / On puuta syytä sivellä ja sen pintaa hivellä, / niin josko ensi vuonnakin sen sato täyttäis laarit?

Tosca Kansallisoopperassa 7.9. lähtien

Jos haluaa antautua täydellisen musiikin ja mahtavien solistien vietäväksi, on suunnattava Kansallisoopperaan katsomaan Giacomo Puccinin traagista oopperaa Tosca. Päästiin taas ystävän avulla kokemaan kyseisen esityksen ennakkonäytöstä.

Juoni menee suunnilleen näin; on upea laulajatar nimeltään Tosca (sopraano Aušrinė Stundytė, käsittämätön ääni immeisellä), joka on ihan jalat letkuina taidemaalari Cavaradossiin (tenori Andrea Caré) ja tämä laulajatar sattuu olemaan myös tosi mustasukkainen ja topakka luonne. Cavaradossi pelastaa erään toisinajattelijan hengen ja joutuu vaikeuksiin Toscasta rakastajatarta itselleen havittelevan poliisipäällikön Scarpian (basso-baritoni Tuomas Pursio, mikä tulkinta!) kanssa. Seuraa intohimoista rakkautta ja vihaa, suurta surua ja tuskaa eikä loppukaan ilman tragediaa suju. Draamaa on kerrakseen ihan kotia asti vietäväksi.

Oopperan on ohjannut Christof Loy, musiikin johdosta vastaa Patrick Fournillier. Lavastus ja puvut ovat Christian Schmidtin ja valaistus Olaf Winterin käsialaa. Aina jaksaa hämmästyttää se näyttämöllä kävijöiden määrä, kun kaikki näytökseen osallistuneet tulevat lavalle esityksen päätteeksi; isot resurssit on tämäkin esitys vaatinut. Mänkee tok´ kahtomaan, ei pety oopperan ystävä!

Remonttiapuja saatavilla

Ei sitä tullut aiemmin ajatelleeksikaan, miten vähän vanhan talon remonttia tehdessä tuli käytettyä apuna asiaan liittyvää kirjallisuutta, jotta pyörää ei olisi tarvinnut keksiä uudelleen. Ikiaikainen totuushan on se, että tehdään ensin ja vasta sitten vilkaistaan, josko jostain löytyisi viisastenkiveä muistuttava murikka juuri tehtyjen virheiden korjaamiseen. Siperia opettaa, jos ei nyt, niin varmasti sitten myöhemmin.

Perinnemestarin remonttikirja, jossa todetaan, että ”hyvin korjattu on parempi kuin uusi”, sisältää tarkkoja ohjeita suomalaisen puutalon kunnostamiseen. Oman lukunsa ovat saaneet perustukset ja runko, vesikatto, ovet ja ikkunat, talotekniikka ja sisustus ja lopuksi talon huoltaminen jatkossakin. Jokaisessa luvussa esitellään esimerkkikohde ja korjaajan ohjeet.

Perinnemestarin rintamamiestalo, kunnostus ja ylläpito keskittyy kyseisen talotyypin remontointiin ja huoltoon. Osansa saavat niin kellari-, sisä- kuin ulkoremppakin, puhutaan talotekniikasta, ilmanvaihdosta ja veden ja homeen vaaroista. Nostalgista tietoa on vaikkapa se, että rintamamiestaloja aikoinaan rakennettaessa ”sormipaneli oli ajan uutuustuote”. Sen kyllä huomaa, kun katselee näiden talojen kuisteja, eteisiä ja vinttikamareita. Uutuustuotetta on käytetty hanakasti ”modernin ajan” merkkinä.

Molemmat kirjat on kirjoittanut Hannu Rinne ja kirjojen kuvitukset ovat runsaita, monipuolisia ja havainnollisia. Ei kun remontoimaan – mutta pieteetillä ja vanhaa kunnioittaen!

Lasipalatsin Amos Rex avautui 30.8.2018!

teamLab: Massless 30.08.2018-06.01.2019

Black Waves

Graffiti Nature

Vortex of Light Particles

Crows...

Graffiti Nature

Pikkutimpuri: Ruu ja uusi tukka

Lännen lokari

Hiski Salomaa (1891-1957) oli syntyisin Kangasniemeltä Tipsalon torpasta, aviottoman äidin Anna Leena Mötön poika. Äiti opetti pojalleen räätälin ammatin, jota poika harjoitti myös myöhemmin muutettuaan äidin kuoleman jälkeen nuorena miehenä vuonna 1909 Amerikkaan. Salomaan syntymäkodin pihassa on muistona torpan porraskivi ja kivijalka. Jo Suomessa asuessaan Salomaa kirjoitteli värssyjä ja kupletteja rekilaulutyyliin ja lauloi niitä töissä ollessaan ja muulloinkin. Muutettuaan rapakon taakse hän kuvasi lauluissaan siirtolaisten kokemuksia ja arkea ja myös levytti laulujaan Columbia Records – yhtiölle. Mielenkiintoista Salomaan lauluissa on aikanaan modernien tekstien yhdistäminen ikivanhaan viisuperinteeseen. Tunnetuimpia hänen kupleteistaan ovat Tiskarin polkka, Vapauden kaiho, Iitin Tiltu ja Lännen lokari. (www.wikipedia.fi)

Täss' on lokari nyt lännen risukosta. / Olen kulkenu' vaikka missä. / Olen käynynnä Piutissa, Luisissa, / Rätulaatissa, Miiamissa.

Olen kulkenut merta ja mantereita, / ja Alaskan tuntureita. / Ja kaikkialla hulivilityttöset muistaa / lännen lokareita.

Ja lokari on lokari, ja hellunkin ottaa, / vaikka toise' emännästä. / Ja vesi ei tul' silmii', / vaikka ne taukoo' iisiplikat näkymästä,

sillä Puittiss' on ruusu ja Luisissa on tähti, / ja Alaskassa pulmusia. / Ja kaikki kuiskii, / "Oletko sä nähny' lännen kulkuria?"

Miss' on Meksikon lempi ja Honoluu impi, / ja Filippiinin kelta'nen flicka / siellä lokari on ollu' heitän keskellänsä, / mut' onko ollu' iiskin likka?

Miss' on kulkurin kulta? / Sydän iskeepi tulta, / niin kaunis on heillä jo tukka. / Sä kun laulun kuulet, niin linnuksi luulet, / taasen rakastuupi lännen Jukka.

On Friskossa käyty ja Orekoni nähty / miss' on kesä sekä lumiset vuoret. / Takotass' on puitu, / Pampiitsillä uitu, / ja hellutettu vanhat ja nuoret.

Mutta punapuun kantoo' kun torppansa laittaa / niin sinne se ilon päivä koettaa. / Vaikka maailman myrskyt meitä tuudittaa, / niin vapaus se varmasti voittaa.

                               Hiski Salomaa: Lännen lokari

Muistokivi Hiski Salomaan syntymäkodin perustuksilla Kangasniemen Luusniemellä.

Sängyistä ja vähän muustakin

… Tämä pehmeämpi malli / on paljon lähempänä / lintujenharrastajien / lempeää sydäntä –

Ikioma verkkokeinu / puunlehvien helmassa / on kaikkein mukavin paikka / myös lintuja tutkia

ja laskea niiden luku - / peukaloisesta punarintaan - /ja merkitä kaikki lajit / lintuhavaintokirjaan.

Ympärille voit rakentaa / oljenkorsista pesiä / kolibrien, harjalinnun / ja kumppaneiden elellä.

Varmaan ne parveilevat / myös eväittesi kimpussa / pysytellen ystävänsä / marjoissa ja limpussa….

                                  Sylvia Plath (1932-1963): Sänkyjen kirja, suom. Hannu Kankaanpää