Uksesta oveen - remonttia pukkaa!

Ovi on aukko, josta kuljetaan sisään ja ulos.

Oven täytyy olla joko auki tai kiinni. (Alfred de Musset)

On monenmoista salaovea maailmassa, mietti Oskari. Ei osaa päältäpäin arvata, mitä takana on. (Samuli Paronen)

Se ovi on hyvin suljettu, jonka voi jättää auki. (kiinalainen sananlasku)

Lähde: Suuri sitaattisanakirja, toim. Jarkko Laine

Ei ole olemassa muureja / On vain siltoja / Ei ole olemassa / suljettuja ovia /

On vain portteja / joiden läpi kuljetaan / säihkyvin silmin / huulilla varjoja syvempi hymy /

kohti paikkaa / missä virrat kohtaavat / kuin janoavat suut

                     Tommy Tabermann: Ei ole olemassa muureja, Duende, 1996

Kaikkea saa tehdä. / Kaikkea pitää tehdä. / Kaikkia ovia täytyy tempoa, / kaikkia kuita kurkotella./

On vain yksi ehto, / elinehto: / Värisevää sielua / ei saa tallata.

Tommy Tabermann: Elinehto, Intohimon panttivanki, 1980

Perintöä jakamassa

Jarkko Tontin tänä vuonna ilmestyneessä romaanissa Perintö käsitellään perheen ihmissuhteita ja niihin liittyviä monenlaisia jännitteitä kahden sisaruksen, vanhemman tyttären ja nuoremman veljen, näkökulmista. Herkkä ja kapinallinen perheen poika kokee, että äiti ja ulkoisesti menestyvä sisar ovat jättäneet hänet ulkopuolelle omista salaisuuksistaan, tytär taas kokee, että pikkuveljeä on aina pitänyt suojella ja hemmoteltukin häntä on enemmän kuin siskoa. Isän käytöstä perheessä on aina pyritty salailemaan ulkopuolisilta ja hänen kuolemansa jälkeen sisarusten välit ovat entisestään huonontuneet.

Äidin kuolema ja hänen hallustaan löytyneet päiväkirjat tuovat sisaruksille aivan uudenlaisen kuvan ja todellisuuden äidistä, isästä ja heidän perhe-elämästään, jossa perheen sisäiset ja riipaisevatkin salaisuudet ovat jääneet osin kertomatta aikuisille lapsille; tokihan he ovat kasvuvuosinaan maininkeja ristiriidoista itsekin kokeneet. Kun tosiasiat vähitellen paljastuvat, heille avautuu ehkä uudenlainen, rehellisempi ja iloisempi, läheiset enemmän huomioon ottava todellisuus. Ei ehkä tarvitakaan enää kyräilyä ja vihanpitoa, vaan ymmärretään se, että mielipide-eroista tai maailmankatsomuksesta huolimatta kuulutaan samaan sukuun ja perheeseen. Kun se oivallus syntyy, voi myös ymmärtää, että muutettavissa olevaa voi pyrkiä muuttamaan, mutta sellaiset asiat, joita ei voi muuttaa, pitänee hiljalleen hyväksyä.

Nuoria runoilijoita

Kyllä on mukavaa, että Suomessa edelleen julkaistaan myös runokirjoja, vaikka ne eivät painosten kuninkuutta koskaan saavutakaan. Ladon takana on joskus huhuna kuultu, että kustantamoissa yksi hyvin myyvä prosaisti elättää tuotannollaan useita runoilijoita noin tuottavuuden kannalta ajatellen. Niin kuuluu ollakin, runoudenkaan merkitystä lukijalle ei koskaan voi mitata. Runoilla on aina lukijansa ja ennen muuta silloin, kun mieli on väsynyt kaikesta sälästä eikä jaksa tarttua pitkään tekstiin, silti haluaisi kuitenkin antaa mielensä levätä kielen avaruudessa.

Kaunista kieltä tarjoaa Heli Slunga (s. 1982) teoksessaan Kehtolauluja kuoleville (WSOY, 2018). Tässä malliksi ote runosta Vuosi nolla, joka kuuluu sarjaan Kehtolauluja:

...Nuku aavikkotuulien kehdossa lapsi, nuku ikiuntasi / luhistuvat auringot ja ampiaispesät, vyöryvät pilvet horisontissa, / nuku aaltojen keinussa lapsi, uneksi jotain kaunista, / vesi nousee ja patsaat murenevat, haipuvat sodat ja kesäillat, / lepää rauhassa lapsi, sinä olet / mustan madonnan kehtolaulu...

Tuukka Pietarisen (s. 1996) esikoisrunokokoelma Yksin ja toisin (WSOY, 2018) on täynnä yllättäviä paradokseja. Lukija suorastaan hämmentyy niiden runsaudesta. Luettua runoa on pakko alkaa ajatella uudelleen; siis mitä runossa sanottiinkaan. Ajatuskiemurat virkistävät kummasti luutunutta pääkoppaa. Tässä ote sarjasta Hän näki maisemassa ihmisen … :

… Moni on yrittänyt tätä vaarallista matkaa ja tien viertä rajaavassa / ojassa onkin useita elämään väsyneitä matkaajia. Nainen ei / kuule heidän kuorsaustaan vaan jatkaa tietä niin sokeana, ettei / näe, miten yksi on nukahtanut keskelle tietä. /

Eikä hän voi ymmärtää, että tähän hänen on kompastuttava, / tähän hänen sokeutensa päättyy, niin kuin ei tiellä nukkuvakaan / voi vielä nähdä sitä kirkkautta, joka hänet syvästä unesta herättää.

Jos nyt saataisiin porukalla päättää vaikkapa lukiolaisten äidinkielen opetussuunnitelmaan kuuluvista asioista, niin jopa pantaisiin runouden laaja kurssi klassikoineen ja nykyrunoilijoineen ehdottomien vaatimusten listalle. Niin että sinä päivänä, kun eräänkin sukankuluttajan jaksamisen eväät maailman myrskyissä ehtyvät, olisi käsillä jotain sellaista ikiaikaista ja toisaalta uunituoretta, johon tarttua ensi hätään.

Omenalyriikan aika

Omenoita puussa, omenoita suussa, omenoita maassa, / omenoita yön unissa, omenoita kompostissa, eikä! / omenoita soseena, omenoita mehuna, / omenoita kaverille, naapurille, ystäville, / puristettu, päristetty, keitetty ja hämmennetty, / heitetty sekaan inkiväärit, sitruunat ja atmosfäärit, / porkkanat ja vaniljaa, jotta tuoksu houkuttaa / ja saa syystä kehua, miten hyvää mehua / tänäänkin taas valmistui ja pakastimen kitaan ui / syksyn jälleen tuomaksi / luomuterveysjuomaksi. / On puuta syytä sivellä ja sen pintaa hivellä, / niin josko ensi vuonnakin sen sato täyttäis laarit?

Tosca Kansallisoopperassa 7.9. lähtien

Jos haluaa antautua täydellisen musiikin ja mahtavien solistien vietäväksi, on suunnattava Kansallisoopperaan katsomaan Giacomo Puccinin traagista oopperaa Tosca. Päästiin taas ystävän avulla kokemaan kyseisen esityksen ennakkonäytöstä.

Juoni menee suunnilleen näin; on upea laulajatar nimeltään Tosca (sopraano Aušrinė Stundytė, käsittämätön ääni immeisellä), joka on ihan jalat letkuina taidemaalari Cavaradossiin (tenori Andrea Caré) ja tämä laulajatar sattuu olemaan myös tosi mustasukkainen ja topakka luonne. Cavaradossi pelastaa erään toisinajattelijan hengen ja joutuu vaikeuksiin Toscasta rakastajatarta itselleen havittelevan poliisipäällikön Scarpian (basso-baritoni Tuomas Pursio, mikä tulkinta!) kanssa. Seuraa intohimoista rakkautta ja vihaa, suurta surua ja tuskaa eikä loppukaan ilman tragediaa suju. Draamaa on kerrakseen ihan kotia asti vietäväksi.

Oopperan on ohjannut Christof Loy, musiikin johdosta vastaa Patrick Fournillier. Lavastus ja puvut ovat Christian Schmidtin ja valaistus Olaf Winterin käsialaa. Aina jaksaa hämmästyttää se näyttämöllä kävijöiden määrä, kun kaikki näytökseen osallistuneet tulevat lavalle esityksen päätteeksi; isot resurssit on tämäkin esitys vaatinut. Mänkee tok´ kahtomaan, ei pety oopperan ystävä!

Remonttiapuja saatavilla

Ei sitä tullut aiemmin ajatelleeksikaan, miten vähän vanhan talon remonttia tehdessä tuli käytettyä apuna asiaan liittyvää kirjallisuutta, jotta pyörää ei olisi tarvinnut keksiä uudelleen. Ikiaikainen totuushan on se, että tehdään ensin ja vasta sitten vilkaistaan, josko jostain löytyisi viisastenkiveä muistuttava murikka juuri tehtyjen virheiden korjaamiseen. Siperia opettaa, jos ei nyt, niin varmasti sitten myöhemmin.

Perinnemestarin remonttikirja, jossa todetaan, että ”hyvin korjattu on parempi kuin uusi”, sisältää tarkkoja ohjeita suomalaisen puutalon kunnostamiseen. Oman lukunsa ovat saaneet perustukset ja runko, vesikatto, ovet ja ikkunat, talotekniikka ja sisustus ja lopuksi talon huoltaminen jatkossakin. Jokaisessa luvussa esitellään esimerkkikohde ja korjaajan ohjeet.

Perinnemestarin rintamamiestalo, kunnostus ja ylläpito keskittyy kyseisen talotyypin remontointiin ja huoltoon. Osansa saavat niin kellari-, sisä- kuin ulkoremppakin, puhutaan talotekniikasta, ilmanvaihdosta ja veden ja homeen vaaroista. Nostalgista tietoa on vaikkapa se, että rintamamiestaloja aikoinaan rakennettaessa ”sormipaneli oli ajan uutuustuote”. Sen kyllä huomaa, kun katselee näiden talojen kuisteja, eteisiä ja vinttikamareita. Uutuustuotetta on käytetty hanakasti ”modernin ajan” merkkinä.

Molemmat kirjat on kirjoittanut Hannu Rinne ja kirjojen kuvitukset ovat runsaita, monipuolisia ja havainnollisia. Ei kun remontoimaan – mutta pieteetillä ja vanhaa kunnioittaen!

Lasipalatsin Amos Rex avautui 30.8.2018!

teamLab: Massless 30.08.2018-06.01.2019

Black Waves

Graffiti Nature

Vortex of Light Particles

Crows...

Graffiti Nature

Pikkutimpuri: Ruu ja uusi tukka

Lännen lokari

Hiski Salomaa (1891-1957) oli syntyisin Kangasniemeltä Tipsalon torpasta, aviottoman äidin Anna Leena Mötön poika. Äiti opetti pojalleen räätälin ammatin, jota poika harjoitti myös myöhemmin muutettuaan äidin kuoleman jälkeen nuorena miehenä vuonna 1909 Amerikkaan. Salomaan syntymäkodin pihassa on muistona torpan porraskivi ja kivijalka. Jo Suomessa asuessaan Salomaa kirjoitteli värssyjä ja kupletteja rekilaulutyyliin ja lauloi niitä töissä ollessaan ja muulloinkin. Muutettuaan rapakon taakse hän kuvasi lauluissaan siirtolaisten kokemuksia ja arkea ja myös levytti laulujaan Columbia Records – yhtiölle. Mielenkiintoista Salomaan lauluissa on aikanaan modernien tekstien yhdistäminen ikivanhaan viisuperinteeseen. Tunnetuimpia hänen kupleteistaan ovat Tiskarin polkka, Vapauden kaiho, Iitin Tiltu ja Lännen lokari. (www.wikipedia.fi)

Täss' on lokari nyt lännen risukosta. / Olen kulkenu' vaikka missä. / Olen käynynnä Piutissa, Luisissa, / Rätulaatissa, Miiamissa.

Olen kulkenut merta ja mantereita, / ja Alaskan tuntureita. / Ja kaikkialla hulivilityttöset muistaa / lännen lokareita.

Ja lokari on lokari, ja hellunkin ottaa, / vaikka toise' emännästä. / Ja vesi ei tul' silmii', / vaikka ne taukoo' iisiplikat näkymästä,

sillä Puittiss' on ruusu ja Luisissa on tähti, / ja Alaskassa pulmusia. / Ja kaikki kuiskii, / "Oletko sä nähny' lännen kulkuria?"

Miss' on Meksikon lempi ja Honoluu impi, / ja Filippiinin kelta'nen flicka / siellä lokari on ollu' heitän keskellänsä, / mut' onko ollu' iiskin likka?

Miss' on kulkurin kulta? / Sydän iskeepi tulta, / niin kaunis on heillä jo tukka. / Sä kun laulun kuulet, niin linnuksi luulet, / taasen rakastuupi lännen Jukka.

On Friskossa käyty ja Orekoni nähty / miss' on kesä sekä lumiset vuoret. / Takotass' on puitu, / Pampiitsillä uitu, / ja hellutettu vanhat ja nuoret.

Mutta punapuun kantoo' kun torppansa laittaa / niin sinne se ilon päivä koettaa. / Vaikka maailman myrskyt meitä tuudittaa, / niin vapaus se varmasti voittaa.

                               Hiski Salomaa: Lännen lokari

Muistokivi Hiski Salomaan syntymäkodin perustuksilla Kangasniemen Luusniemellä.

Sängyistä ja vähän muustakin

… Tämä pehmeämpi malli / on paljon lähempänä / lintujenharrastajien / lempeää sydäntä –

Ikioma verkkokeinu / puunlehvien helmassa / on kaikkein mukavin paikka / myös lintuja tutkia

ja laskea niiden luku - / peukaloisesta punarintaan - /ja merkitä kaikki lajit / lintuhavaintokirjaan.

Ympärille voit rakentaa / oljenkorsista pesiä / kolibrien, harjalinnun / ja kumppaneiden elellä.

Varmaan ne parveilevat / myös eväittesi kimpussa / pysytellen ystävänsä / marjoissa ja limpussa….

                                  Sylvia Plath (1932-1963): Sänkyjen kirja, suom. Hannu Kankaanpää

Ainoa taivas

Essi Ihosen esikoisromaani Ainoa taivas kertoo 17-vuotiaasta Ainosta, joka on syvästi uskovaisen perheen kolmas lapsi, kuopus. Isä kokee synnintuntoja, koska ei ole voinut saada enemmän lapsia, ja purkaa osin niistäkin tullutta ahdistustaan perheenjäseniinsä, äiti on elämässään alistunut isän määräysvallalle. Näissä olosuhteissa Aino, nuorin lapsista, kipuilee oman elämänsä ratkaisujen kanssa. Hän on jo kihloissa uskonnollisen yhteisön hänelle valitseman pojan kanssa, mutta ei tiedä vielä sitä, kuka hän itse on. Häntä hieman vanhempi sisar Suvi on jo tiensä ja aviopuolisonsa uskonnollisesta yhteisöstä valinnut, Valo, vanhin lapsista, on irtautunut kokonaan seurakunnasta ja elää omaa ’suruttomaksi’ kutsuttua elämäänsä perheensä kanssa.

Tämä nuoren ihmisen ristiriidoista kertova teos valottaa ankaraan uskonnollisuuteen liittyviä ahdistavia tunnekokemuksia, kuten Pauliina Rauhalan samasta aiheesta aiemmin kirjoittamat teokset Taivaslaulu (Kirjatimpuri 13.04.2014) ja Synninkantajat (Kirjatimpuri 16.04.2018), joissa käsitellään uskonnollisen yhteisön vaikutusta koko ihmisen elämään ja toimintaan. Sen lisäksi, että tiivis yhteisö toisaalta tarjoaa vankan turvallisuuden ja huolehtii hyvin jäsenistään, sillä on mahdollisuus ankarimmillaan myös tukahduttaa yksilön omat tarpeet ja jopa tulevaisuuden salaiset haaveet.

Vuodesta 1918

Jos on kiinnostunut Suomen historiasta ja yhteiskunnallisen kehityksen taustoista, niin ainakin vuoden 1918 tapahtumista on tänä vuonna - sata vuotta noista ajoista -  saatavilla runsaasti kirjallisuutta eri näkökulmista, muiden muassa seuraavat teokset:

Teemu Keskisarjan kirja Viipuri 1918 keskittyy nimenomaan Viipurin tapahtumiin ja viipurilaisten kokemuksiin tuona verisenä vuonna, ja erityisesti sen vuoksi, että "Viipuri oli punaisen Suomen liikennesolmu ja sitkein hallintokeskus”.

Tuulikki Pekkalaisen Lapset sodassa 1918 – teos valottaa lasten asemaa ja kohtaloita vuoden 1918 tapahtumissa. Mitä tapahtui niille lähes kahdelletuhannelle korkeintaan 15-vuotiaalle lapselle, jotka joutuivat sodan uhreiksi?

Risto Lindstedtin ja Eero Ojasen teos 1918 – Matkoja muistin rintamilla sisältää kirjoittajien välisen kirjeenvaihdon, jossa he pohtivat vuoden 1918 tapahtumia ja sen vaikutuksia kansalliseen muistiin ja nykypäivään.

Pikkutimpuri: Pelkojen käsittelyä

Tyttö ja tanssiva karhu

Kun isänsä kodissa tyttö / kävi lattiaa leveää,
ei tiennyt mikä on raskasta  / ja mikä on keveää.

Ajoi markkinoille tyttö  / huoletta, hatutta päin,
ja näki tanssivan karhun  / hän joukossa ilveilijäin.

Vain kerran kun silmiin katsoi  / hän karhua hyppivää,
hän tiesi mikä on raskasta  / ja mikä on keveää.

Hän unohti isän ja äidin  / ja lapsuuden unohti
ja ilveilijöiden matkaan  / hän salaa katosi.

Hän karhun vierellä kulki,  / sen kyljessä nukkui yön,
sen kanssa hän jakoi leivän  / ja vilun, nälän ja työn.

Ja karhu, karhu tanssi,  / kun tyttö rumpua löi,
ja niin kuin aurinko kuuta  / hän karhun sydäntä söi.

Tie juoksi, vuodet kulki,  / yhä temppuili ilveilijät,
ja keskellä tulen ja sauhun  / soi hilpeät sävelmät.

Vaan heikkeni tanssiva karhu,  / se kaatui kyljelleen,
ja enää nousematta  / se lausui verkalleen:

"Oi, valon keskelle raudan  / ja vainon vuosien
me synkkään aikakauteen  / kannoimme ilveillen.

Ken hallitsee sydäntäni  / sen veitsellä halkaiskoon,
sillä ainoa rikokseni  / on rakkaus pohjaton."

Nyt särähti mandoliinit,  / nyt vaikeni ilveilijät.
Oli tytöllä kädessä veitsi,  / ja kalpeni katselijat.

Kun karhun huulilta juoksi  / pisarat punaiset,
se tyttöön katsoi ja lausui  / sanansa viimeiset:

"Oli rakkauteni sinuun  / kuin matka perille.
Nyt hiljenee sydämen rumpu.  / Oi, ota käsiisi se."

On tarina vanha, jo peittää  / sen tomu hiljaisin.
Ja tyttökin unohti kaiken,  / ja unohtui itsekin.

                                   Marja-Leena Mikkola

Grayson Perry Kiasmassa

Nykytaiteen museossa Kiasmassa on parhaillaan (13.04.-02.09.2018) monipuolisen brittiläisen taiteilijan Grayson Perryn (s.1960) näyttely teemalla Kansanviisautta. Taiteen tekemisen välineinä Perry käyttää vanhanaikaisia ja perinteisiä materiaaleja: gobeliineja, klassisia maalattuja ruukkuja ja metallia, valurautaa ja pronssia, mutta yhdistää niihin ajankohtaisia aiheita, kuten kysymyksiä ihmisen sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta asemasta, seksuaalisuudesta ja identiteetistä. Esillä olevat teokset ovat Perryn tuotannon kahdelta viimeiseltä vuosikymmeneltä.

Perryn näyttely rassaa luutuneita käsityksiä ihmisenä olemisesta ja pakottaa ajattelemaan asioita laajemmasta perspektiivistä kuin mitä on kotoa postilooralle ja takaisin; pois päivän mukavuusalueelta siis. Näyttelyn oivaltavia töitä katsellessa tulee mieleen myös kysymyksiä siitä, millaiset taidekäsityön hiljaiset mestariammattilaiset ovatkaan toteuttaneet vaikkapa nämä Perryn suunnittelemat taidokkaat seinägobeliinit tai maalauksin koristellut maljakot? Suurta arvostusta pukkaa myös siihen suuntaan, kiitos!

Battle of Britain, seinävaate

Löydä tämä yksityiskohta yllä olevasta kuvakudoksesta!

Löydä vielä tämäkin yksityiskohta!

Kenilworth AM1, kyydissä valtaistuinkopissa Perryn nallekarhu Alan Measles

Asuuko sinunkin sisälläsi...?

”En lopettanut isäni lakifirmassa tullakseni siellä naurunalaiseksi”, toteaa väärinymmärretyksi taiteilijaksi itsensä kokeva Fante Bukowski, joka on kirjoittajan uralle lähdettyään ottanut nimekseen yhdistelmän John Fanten ja Charles Bukowskin kuuluisista nimistä. Hänen päässään on kehitteillä kuningasidea siitä, miten päästä sekä nihilististen ja tiukkapipoisten kustannustoimittajien että suuren yleisön lemmikiksi, mutta tiellä on esteitä; kirjoittajan ongelma on keskinkertaisuus. Paljastuu myös, että se hänen kirjoittamansa suuri tarina onkin plagiaatti Milan Kunderan teoksesta. Painetta onnistumiseen tuovat myös kuuluisien kirjailijoiden kuolemattomat lausahdukset tyyliin: ”Mitään varsinaista loppua ei ole. Se on vain kohta, johon lopetat tarinan.” (Frank Herbert) tai "Kirjoita. Kirjoita uudelleen. Silloin, kun et kirjoita tai uudelleenkirjoita, lue. Mitään oikoteitä ei ole." (Larry L. King)

Tämä aivan poskettoman hauska ja viiltävän ironinen tarina on Noach Van Sciverin (s.1984) kirjoittama ja kuvittama sarjakuvaromaani. Suomennos on Seppo Lahtisen. Saattaapi olla, että aika moni kirjoittamista tosissaan harjoitellut voi samaistua Fanten kokemuksiin ja kokea todeksi hänen lausumansa: - Asuuko sinunkin sisälläsi pieni Fante Bukowski? Haluaisitko, että asuisi?

Mamma mia! He tulivat taas!

Noin kymmenen vuotta sitten Mamma Mia - elokuvan monta kertaa nähneenä ja  musaversionkin porukalla läpilaulaneena oltiin aika skeptisiä, kun mentiin katsomaan uutta Mamma Mia! Here We Go Again – leffaa. Kyynisenä arveluna etukäteen oli, että kunhan ovat vain lämmitelleet vanhaa nuotiota päästäkseen käsiksi entistä isompiin rahoihin näiden ikivihreiden biisien avulla – ja muiden sivussa tuohta repisivät taas myös Abban musiikin luojat, Benny Andersson ja Björn Ulvaeus, jotka vilahtivat itsekin kyseisessä elokuvassa. Ohjaajana ja käsikirjoittajana pääosin on toiminut Ol Parker.

Mutta mikä helpotus; leffahan oli sitä itseään eli hauska ja mukaansa tempaava ihan alusta alkaen eikä juonikaan tuntunut lauluihin aivan väkisin ympätyltä. Joukkokohtaukset olivat läkähdyttävää katsottavaa muutenkin kuin helteen takia. Lähes kaikki ensimmäisen elokuvan hemmot ja leidit ovat mukana ja lisääkin oli tullut tuoreita kasvoja, jotka näyttelevät aiemman elokuvan keski-ikäisiä henkilöitä nuorena – siis silloin, kun elokuvan Donna aikoinaan tykästyi Kalokairin saaren lumoihin ja jymähti sinne kolmen isäehdokkaan yhteistä lasta odottamaan.

Menosta ei puuttunut vauhtia eikä vaarallisia tilanteita, ja elokuvan takapotkuinen huumori ja itseironia purivat edelleenkin. On tosi virkistävää nähdä keski-iän ylittäneiden, menestyneiden näyttelijöiden pystyvän nauramaan itselleen! Ihmetellä täytyy, mihin kaikkeen nykyisten leffanäyttelijöiden on kyettävä saadakseen hyviä rooleja; on oltava edustava, osattava näytellä, laulaa, tanssia, taituroida, melkein mitä vain. Myös laulaja Cher piipahti elokuvassa isoäidin roolissa ja ainakin lauloi upeasti.

Nyt menee hymistelyksi, mutta jos haluaa itselleen kaksi tuntia hyvää mieltä, kepeyttä ja tunteita tuutin täydeltä, niin kannattaa sukeltaa viileään teatteriin katsomaan tätä ilonpitoa. Odotellessa tästä elokuvasta varmaankin tulevaa yhteislauluversiota pitänee kaivaa Abba-vinyylit taas piirongin peränurkasta.

TV-sarjoja pukkaa

Nyt taidetaan kyllä kirjoittaa YLE:llä juuri päättyneen, vuonna 2008 tehdyn ansiokkaan espanjalaissarjan La Señoran käsikirjoittajillle, Virginia Yagüelle ja Rodolfo Sireralle, palautetta romanttisesta draamasta katsojan kannalta. Tämän kolme tuotantokautta kestäneen ja vielä YLE Areenassakin osin nähtävänä olevan sarjan pääosia näyttelivät upeat Adriana Ugarte, Rodolfo Sancho ja Roberto Enríquez ja musiikista vastasi Federico Jusid. Se, mikä jäi kismittämään tämän muuten hienon sarjan päätyttyä, oli sen loppuratkaisu; katsojan toive oli tainnut päästä unohtumaan. Olivatkohan tekijät toivoneet kenties vielä neljättä tuotantokautta ja sen vuoksi tehneetkin sarjan pari viimeistä osaa enemmän tuottajien kuin katsojien mieltymyksiä ajatellen?

Miten niin katsoja unohdettu? No jos katsotaan romanttista draamaa, jonka nimi on La Señora – papin ja perijättären rakkaustarina, niin katsojalla on lupa odottaa, että ihana päähenkilö ja hänen kymmeniä sarjan jaksoja pitkin maita ja mantuja kolunnut ja henkensä edestä paennut ja taas takaisin putkahtanut rutiköyhä, mutta rehellinen suuri rakkautensa, siis tämä pappi, saisivat toisensa, edes ihan sarjan viimeisillä minuuteilla. Jos sitten käykin niin kuin tässä tarinassa käy – ei kerrota miten, niin ilma on sakeanaan pettymyksen savua. Ihan täytyy erikseen ajatella tämän sarjan mutkikkaita ja näppäriä sivujuonia, jotta ei heitä mielessään romukoppaan koko sarjaa, kun se muutoin oli erinomaisen viihdyttävä ja ajalleen, 1920-1930 -luvuille, uskollinen.

Jotta tämä pettymys pystyttäisiin nielemään reippaasti kuin anakonda ikään krokotiilia niellessään niin YLE Areenaa selatessa putkahti onneksi esiin pelastava oljenkorsi, vuodelta 2014 oleva HBO:n neliosainen lyhytsarja Olive Kitteridge, joka esitettiin Suomessa vuonna 2016 ja josta Kirjatimpurikin muiden muassa loihe lausumaan kehuntaa 27. kesäkuuta samaisena vuonna. Sarjasta on tullut jo kaksi osaa, jotka ovat vielä Areenassa, ja toiset kaksi tulevat ensi ja seuraavalla viikolla tiistaisin. Äkkiväärän ja töksäyttelevän Oliven roolissa nähdään lahjomaton jurottaja Frances McDormand.

Kuinka aika pysäytetään

Nelikymppinen Tom Hazard opettaa historiaa lontoolaisessa yläkoulussa. Oppilaiden mielenkiinto on pääosin jossain muualla kuin menneessä maailmassa. Hazard on kuitenkin siinä mielessä erikoinen opettaja, että hän on elänyt itse noilla vuosisadoilla, joista hän oppilailleen kertoo. Hänellä on ominaisuus, jota vain harvoilla on; hän ei vanhene samalla tavoin kuin tavalliset ihmiset. Tom on syntynyt aateliseen sukuun jo vuonna 1581 ja hänen on vaihdettava henkilöllisyyttään tietyin väliajoin, että hän ei joutuisi paljastetuksi. Selvitäkseen hänen täytyy kuulua lajitoverinsa plastiikkakirurgi Hendrichin poikkeusyksilöille perustamaan Albatrossiseuraan eikä hän seuran sääntöjen mukaan saa koskaan rakastua eikä rakastaa tai muutoin häntä uhkaa järjen menetys.

Paitsi että hän on jo nuoruudessaan ollut rakastunut Rose-nimiseen naiseen, jonka kanssa hänellä on tytär Marion. Isä ei ole nähnyt lastaan kyseisestä elämästä karkotuksensa jälkeen, jolloin Marion oli vielä lapsi. Marion on perinyt isältään saman ominaisuuden, ja sen vuoksi isä toivoo vielä löytävänsä tyttärensä elossa. Hän elää vuosisadasta toiseen elätellen toivetta lapsensa löytymisestä ja alkaa lopulta pullikoida seuran tiukkoja sääntöjä vastaan.

Matt Haig (s. 1975) on keksinyt oivaltavan tavan käsitellä ihmisyyteen, ikääntymiseen ja elämän tarkoitukseen liittyviä asioita fantasian rakenteen sisällä. Haig on suosittu brittiläinen kirjailija, joka kirjoittaa sekä aikuisille että lapsille ja useita hänen kirjoistaan on myös suomennettu; tämä teos Kuinka aika pysäytetään (How to Stop time) on Sarianna Silvosen suomentama.

Pikkutimpuri: Auttamisen halua ja kykyä