Toisten nauttiessa

Quynh Tranin (s. 1989) romaani Kun toiset nauttivat (När andra njuter) kertoo äidin ja tyttären elämästä ja heidän välisestään suhteesta Ruotsissa, jossa he asuvat.

Äiti on töissä kaupungin kylpylässä, jossa vakiasiakkaat tunnetaan. Paikka on hengeltään japanilainen, vaikka työntekijät ovatkin vietnamilaisia. Nyt kylpylä on lakkautusuhan alla. Tytär käy lukiota ja äiti odottaa ainakin tyttären tuovan menestystä ja hyvinvointia perheeseen, kun hän itse ei ole voinut täyttää odotuksia, joita on itselleen asettanut.

Äidin tausta ja juurettomuus ja toisaalta tyttären rimpuilu oman elämänsä ja sen tuomien, itsekin aiheutettujen haasteiden kanssa kuvataan hienovaraisesti toiminnan tasolla. Vaikka kulttuurista ulkopuolisuutta ei korosteta, sen tunnistaa rivien välistä. Lukijan kontolle jää uumoilla tulevia tapahtumia, jotka jätetään sopivasti auki, niin että tarinan lukeneella on tilaisuus ynnätä äidin ja tyttären tulevaisuutta moneen suuntaan.

Tranin esikoisromaani Varjo ja viileys (Skugga och svalka) ilmestyi vuonna 2021 ja palkittiin Runeberg -, Svenska litteratursällskapet i Finland - ja Svenska Yle -kirjallisuuspalkinnoilla. Tästä kirjasta on kirjoitettu enemmän Kirjatimpurissa helmikuun 7. päivänä vuonna 2022.

Molemmat kirjat on suomentanut Outi Menna.

Eino Leinon kuolemasta 100 vuotta

Eino Leino (6. heinäkuuta 1978 Paltaniemellä - 10. tammikuuta 1926 Hyvinkään Nuppulinnassa)

Yksinhiihtäjä

Minä hiihtelen hankia hiljakseen, /jo aurinko maillehen vaipuu,
minun mieleni käy niin murheisaks,/ minun rintani täyttää kaipuu.
Latu vitkaan vie. /Vai vääräkö lie? / Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie.

Ja kuusien varjot ne tummentuu. / Minä annan aattehen luistaa.
Ja jos minä korpehen kaadun näin, / mua tokkohan kukaan muistaa?
Kylä kaukana on. / Nyt lepohon / ei aikaa vielä, ei aattelohon.

Olen hiihtänyt metsää, järveä / ja rimpeä rannatonta,
olen laskenut rinteitä laaksojen / ja kohonnut vuorta monta
ja vuorien taa / mun jäi kotomaa, / mut voimani, voimani raukeaa.

Olen vierinyt maita ma vieraita/ ja ottanut merkkejä puista,
olen pyrkinyt, tahtonut, taistellut / ja levänneeni en muista.
Mut määräni pää / yhä loitoksi jää. / Mun on niin kylmä, mua väsyttää.

Ne nousevat lapsuusmuistot nuo, / ne aukee maailmat armaat,
näen silmät mä äitini lempeän taas / ja taattoni hapset harmaat.
Se vast’ oli mies! / Se taruja ties, / kun joutui ilta ja leimusi lies.

Minä hiihtelen hankia hiljakseen. / Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Koti mullako ollut ja siskot ois / vai oisko se ollut unta?
Miten korvessa näin /nyt yksinäin / minä hiihtäisin? Missä on ystäväin?

Ei, enhän mä korpea hiihdäkään, / minä hiihdänhän siskojen kanssa,
koti tuolla se vilkkuvi kultainen, / tuli taasen on takassansa,
emo huolella käy, / eikö lapsia näy, / kun ilta jo hangilla hämärtäy.

Elä murehdi turhia, äitini mun, / me tullaan, tullaanhan kyllä,
me tulemme poskin niin lämpimin, / meill’ onhan villaista yllä,
ja jos kylmäksi jää / sormi yks tai tää, / sun suukkosi kyllä sen lämmittää.

Me hiihdämme alta ikkunan, / me katsomme salaa sisään:
Isä pitkää piippua polttelee, / emo takkahan halkoja lisää.
Hei, hip hip huraa! / kaikk’ kerrassaan! / Ovi auki ja äidin helmahan vaan.

Ja kuusien varjot ne tummentuu. / Tuul’ hiljaa heittävi lunta.
Joko kotihin korpien hiihtäjä sai / vai ollutko lie vain unta?
Uni tuskat vie. / Päivä loppunut lie / ja loppunut yksin hiihtäjän tie.

 

Eino Leino: Yksin hiihtäjä, Hiihtäjän virsiä (1900)

Monique pakenee

Ranskalainen Édouard Louis (s. 1992) on hänkin, kuten aiemmin puheena ollut Alex Schulman, kirjoittanut perheen dynamiikasta, etenkin naisten näkökulmasta. Louis on tehnyt luokkanousun akateemiseen maailmaan, mutta se ei ole saanut häntä unohtamaan työväenluokkaista taustaansa ja karua lapsuuttaan. Uusin teos, Monique pakenee (Monique s’évade), kertoo naisen pyristelystä kohti väkivallatonta elämää. Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen.

Monique, kertomuksen äiti, on vaivoin pääsyt eroon väkivaltaisesta miehestään, tarinan pojan, Édouardin isästä, ja päässyt muuttamaan maalta Pariisiin, mutta joutunut siellä taas uuden kumppanin alistamaksi. Aiemmin perhe on ollut syvästi loukkaantunut siitä, että Èdouard on kirjoittanut julki lapsuusperheen synkät salaisuudet. Édouard pystyy nyt saamallaan varallisuudella pelastamaan äitinsä tästä myöhemmästäkin suhteesta, mutta siihen liittyvästä henkisestä työstä äidin täytyy suoriutua itse. Tähän työhön liittyy se tosiasia, että poika on ansainnut rahansa kirjoittamalla auki rehellisesti perheen yhteiskunnallisen todellisuuden ja siihen liittyneen väkivallan. Suomalaisen wanhan kansan sanoin sormea heristäen: Se on huono kana, joka pesänsä likaa.

Kirjassa Édouard miettii ystävänsä äidin tilannetta, jossa tämä ei rahan puutteessa kyennyt muuttamaan omaa ahdistavaa elämäänsä:

”Muitakin pakenemista hillitseviä tai estäviä tekijöitä toki on, kuten tottumus tai väkivallan pelko, mutta voisiko raha tuoda sen verran itsevarmuutta, että muut lamauttavat ja lannistavat tekijät voisi ylittää?

   Voisiko vapaudelle määritellä matemaattisesti laskettavissa olevan hinnan?

   Ja jos vapaudella olisi tarkka hinta, jonka yhä useampi kykenisi maksamaan, näkisimmekö yhä enemmän uusia pakoja, loputtomiin?”

Louisin muita, aiemmin suomennettuja kirjoja ovat esimerkiksi Ei enää Eddy, Väkivallan historia, Kuka tappoi isäni ja Naisen taistelut ja muodonmuutokset.

Schulmania jälleen

On kuultu sanottavan, että usein kirjailija työstää yhtä ja samaa, mieltään hiertävää aihetta valottaen sitä eri puolilta ja vaihtelevilta näkökannoilta. Alex Schulmanin teos 17. kesäkuuta (17 juni) jatkaa perhesuhteita käsittelevää viiden kirjan teossarjaa, josta kirjailija on saanut lähinnä vain kehuvia arviointeja.

Teoksen päähenkilö Vidar on joutunut pois päivätyöstään opettajana, koska häntä syytetään oppilaan pahoinpitelystä. Vidar viettää aikaa kotona ja soittaa aikansa kuluksi lapsuutensa kesäpaikan puhelimeen, josta vastaakin yllättäen ensin hänen aikoja sitten kuollut isänsä, sitten hän itsekin. Vidar jää koukkuun lapsuutensa, vuoden 1986 tuohon päivämäärään, kesäkuun 17:nteen, sillä hän haluaa tietää, mitä silloin tapahtui, koska se päivä on erityisesti painunut hänen tunnemuistiinsa.

Jos miettii menneisyyttä todellisessa elämässä, niin arvokasta on, jos on vielä jäljellä ihmisiä, jotka voivat avata oman näkemyksensä aiemmin tapahtuneista asioista. Pitänee muistaa, että se on kuitenkin aina kertojien oma versio, ei koko totuus. Lapsen kohdalla tunnemuistiin piirtyneet asiat saattavat olla vaikutuksiltaan aivan eri luokkaa. Sen vuoksi tämänkin asian kirjoittaminen aina uudelleen ja uudelleen fiktion muotoon on tarpeellista.

Itsenäisyyspäivä 6.12.

Onnea Suomi, 108-vuotias!

Itsenäisyyspäivän vanhaan kaksi kynttilää ikkunalla -symboliikkaan on itsenäistymisen alkuvuosista lähtien sanottu kuuluvan sekin, että jos asunnossa on kaksi kynttilää ikkunalla, niin siellä on tarjolla lämminsydämisiä ihmisiä, joilta ohikulkija voi pyytää vaikka yöpymispaikkaa. Siitä ajatuksesta on hyvä pitää kiinni vieläkin!

kuva: Kirjatimpuri

Hitaasti kiiruhtamalla

Miten minusta tulee minä – opas varhaislapsuuteen on Annukka Oiva-Kessin ja Eeva-Liisa Kronqvistin kirjoittama tietoteos, jossa kerrotaan selkeästi ja ymmärrettävästi, miten pienten lasten kanssa tulisi toimia, niin että lapsen tarpeet ja kasvun mahdollisuudet, mutta myös oikeus lapsuuteen, tulisivat huomioiduiksi. Puhutaan monipuolisesti tunne- ja myötäelämisen taidoista ja taidoista liittyä ihmisiin ja vastuun ottamiseen kuhunkin ikään sopivalla tavalla.

Nina Sajaniemen ja Taina Sainion teos Kasvurauhaa kehittyville aivoille pureudutaan aivoterveyden merkitykseen ja esitellään asioita, jotka aivoterveyttä voivat vahvistaa ja heikentää. Kirjassa käsitellään seuraavia aiheita: Nopeaa mielihyvää? Vai kasvurauhaa? Sosiaaliset aivot, Oppiminen, ajatteleminen ja tunnesäätely nyky-ympäristössä, Aivoterveydestä huolehtiminen ja Kohti toivon ja luottamuksen tulevaisuuskuvaa.

Sesessionistit Ateneumissa

Gallen-Kallela, Klimt & Wien - näyttely on esillä Ateneumissa 26.9.2025–1.2.2026.

Gallen-Kallela Akseli: Sammon puolustus, 1896, kuva: Kirjatimpuri

Klimt, Gustav: Äiti ja kaksi lasta (Perhe), 1909/1910, kuva: Kirjatimpuri

Syksyä pitelee

Syksy, vanha ajomies, kusemassa / vasten tuulta / ja muutama onnellinen, johon / hänen pärskeensä osuvat / lääpällään levittelemässä käsiään. / Syksy, sen ilmeet, kun taivaan / urkuja lasketaan alas / ja vedet laskostuvat jäitä varten. / Halusin olla kuollut, vajota / hartioitteni lävitse omiin taskuihini. / Syksy, sen ilmeet: / että kivetkin voivat myrskytä noin, vedet vaipua käsivarren rantoja vasten.

  Sirkka Turkka (1939–2021): Tule takaisin, pikku Sheba, 1986

kuva: Kirjatimpuri