”Lapsen nauru on ohikiitävä hetki. Äiti kato kun mä hyppään! he huutavat ja sitten hyppäävät, ja kohta toivovatkin, ettei äiti katsoisi. Kenties hekin tietävät sen jo. Ettei lopulta ole mitään viisautta, edes äideiltä ei saa sitä kaidetta jota seuraillen voisi varmistua suunnasta.”
Näin ajattelee Satu Laatikaisen esikoisromaanin Hyvästi itä aikuinen minä-kertoja, joka on palannut lapsuutensa kotiseudulle Kainuuseen tapaamaan äitiään, viimeisiä elinaikojaan viettävää, vaikeita ratkaisuja tehnyttä naista. Äiti on aikoinaan lähtenyt yhteisestä kodista ja jättänyt lapsensa ja Kostamuksessa töissä olleen aviomiehensä. Paljon töidensä takia poissa viipynyt isä on eläessään ollut ruusujen ystävä ja löytänyt äidin lähdön jälkeen hetkeksi kumppanin rajan takaa.
Ristiriitainen suhde äitiin kannattelee Laatikaisen kertojan tarinaa alusta loppuun. Kertoja yrittää saada selville ja ymmärtää äitiä ja niitä ratkaisuja, joihin tämä elämässään päätyi. Mutta hän muistaa hyvin myös aikoja, jolloin perheen lapset olisivat kipeästi tarvinneet elämässään äidin läsnäoloa. Rinnan äitisuhteen käsittelyn kanssa kertoja yrittää selvittää omassa perheessään kärjistynyttä kriisiä, joka on sekin vaatinut välimatkaa etelästä koillisen rajanpinnan juurille.
Mikä tästä kirjasta jää lukijalle erityisesti mieleen, on se lämpö, suuri suru ja hyväksyminen, mitä Laatikaisen kertoja epätäydellisiä vanhempiaan ja vaatimatonta kotiaan kohtaan tuntee; ne ovat olleet hänen eväänsä maailmaan ja siinä kaikessa on koskettanut rakkaus puutteiden paljoudesta huolimatta.
