Kävely luonnon keskellä kiteyttää ajatuksia

Iisalmen Kirman kylällä asuvan Seppo Kääriäisen arkitoimiin sisältyy joka-aamuinen tunnin lenkki lapsuusmaisemissa. Säällä kuin säällä lähdetään, olipa ulkona millainen myräkkä tahansa. Kävelyillään Kääriäinen on tarkkaillut luonnossa tapahtuvia muutoksia, mietiskellyt maailman ja omiakin asioita laidasta laitaan ja lenkin jälkeen myös kirjannut ajatuksiaan muistiin. Näitä ajatuksia voi lukea Seppo Kääriäisen ja Markku Heikkilän yhdessä kokoamasta teoksesta Seppo Kääriäinen – Lenkillä mietittyä.

Kirja on otsikoitu pariinkymmeneen aihepiiriin, ja niiden alussa Kääriäinen johdattelee lukijan lyhyesti - politiikan asioita unohtamatta - kuhunkin aiheeseen, josta on tiivistynyt ytimekästä sanottavaa. Esimerkiksi sopivat vaikkapa seuraavat: ”Jos ihminen menettää osallisuuden kokemuksen, kenellekään ei ole hyvä olla” tai ”Elämä on lahja, jota et omista, mutta vastaat siitä”.

Päiväretkellä

Eeva, yhdeksänkymppinen tarinan kertoja, muistelee menneitä lapsuuskotinsa romahtaneilla jäännöksillä, valtaisan tuulivoimalan loukuttaessa ilmaa hänen yläpuolellaan. Hän on lähtenyt tälle päiväretkelle tehdäkseen tiliä menneisyytensä ja siihen traagisella tavalla liittyneen varakkaan tuttavansa, naapuristossa lapsuutensa eläneen lähes samanikäisen naisen kanssa.

Eeva on jo nuorena paennut kylältä ja jättänyt taakseen kylän, siihen liittyvät raskaat kokemukset ja saavuttanut maailmalla menestystäkin. Henkinen painolasti, joka liittyy erityisesti ihailtuun Kerttu-sisareen, ei vain ota hellittääkseen. Nyt Eevalla on tilaisuus asettaa varakas tuttavansa peilin eteen katsomaan osin yhteistä menneisyyttä, joka heidän kohdallaan on värittynyt aivan eri tavoin.

Onko vähävaraiseen perheeseen syntyneellä ihmisellä mahdollisuutta myöhemmin irrottautua taustastaan ja katsella sitä objektiivisesti vuosikymmenten jälkeen? Onko mahdollista päästää irti katkeruudesta, jotta voisi elää vapaammin, juuriaan silti unohtamatta ja niitä kunnioittaen? Sitäkin tämä Pirjo Hassisen teos Päiväretki varjojen maahan tuntuu kysyvän ja tekee se kiinnostavalla tavalla.

Selvemmille vesille

Turkulaisen Vy Tramin (s. 1994) esikoisromaanin Stigman minä-kertoja on hapuillen itseään etsivä, epävarman tulevaisuuden ahdistama aikuistuva nuori. Ulkopuolisuuden tunne vähän kaikessa vaivaa eikä sitä helpota myöskään kahden kulttuurin ja kahden sukupolven erilaisuuden välissä selviytyminen. Harvat ystävätkin ovat kaikonneet kuka minnekin.

Äiti pitää huolta perheestä hoitamalla ravintolaa yhdessä uuden miehensä kanssa. Isä on ottanut suunnan toisaalle jo kauan sitten, mutta kertoja pitää haavekuvaa isästä yhä yllä. Veli edustaa tarinassa menestyjää, johon peilaamalla kertojan itseään kohtaan tuntema mitättömyys korostuu. Veli on aina valmis auttamaan, kun kiperä paikka tulee, ja se tulee usein. Kertoja huomaa myös pian, että kaikki ystävyys ei olekaan ihan aitoa, vaikka se ensin saattaa siltä vaikuttaa.

Nykypäivän nuoria ihmisiä kohtaan voi tuntea myötätuntoa, niin on maailma muuttunut heidänkin kohdallaan arvaamattomaksi, vai onko se aina ollut? Neuvoja ja ohjeita ryöpsähtelee netistä yli äyräiden, mutta niistä ei ole apua, jos kukaan ei jaksa, ehdi tai viitsi pysähtyä kuuntelemaan ja tukemaan.

Kun äiti kaiken jälkeen osoittaa edelleen ymmärrystä suunnasta haksahtanutta kertojaa kohtaan, tämän silmät alkavat aueta. Kun elämänsä raiteilleen saanut veli kirjan loppupuolella kertoo, että hänelläkin on heikot hetkensä, kertoja alkaa hiljalleen ymmärtää, mistä arkisessa elämässä oikein on kyse ja ketkä ovat niitä ihmisiä, jotka jaksavat kannatella.

Johan Vilhelm Snellman

J. V. Snellmanin (12.5.1806–4.7.1881) päivää eli suomalaisuuden päivää vietetään 12. päivänä toukokuuta.

Lauantaiseura, A. Haartmanin piirros vuodelta 1907, vas. Elias Lönnrot, Fredrik Cygnaeus, Fredr. Tengström, J. J. Nordström, B. O. Lille, J. V. Snellman, J. J. Nervander, A. A. Laurel.

Äitienpäivä 11.5.

Miten minussa kolkutatkaan, / sinä malttamaton! / Mihin maiseen matkaan / noin kiire sinulla on?

Mitä työtä luovaa / käsi lähtee suorittamaan, / käsi tuo, jota muovaa / minun ruumiini tuskastaan?

Sinun lihasi, luusi / sokeasti muovailen, / olen kynnyspuusi – vaan muuta en.

Sinä käsket, ja käskysi tautta / minut juurilta raastetaan. / Niin saapuu ruumiini kautta / jokin uusi maailmaan.

  Aale Tynni (1913–1997): Äiti, Lehtimaja (1946)

Juho Forsell (1853–1939): World Mother (Madonna), 1937

Sylvi Kekkosen syntymästä 125 vuotta

Sylvi Kekkonen (o.s. Uino 12.3.1900–2.12.1974) tunnettaneen lähinnä presidentti Urho Kekkosen taustalla vaikuttaneena aviopuolisona, mutta hänet tiedetään myös useita teoksia kirjoittaneena kirjailijana. Tänä vuonna Sylvi Kekkosen syntymästä on juuri tullut kuluneeksi 125 vuotta, joten siinä onkin hyvä syy nostaa hänen tuotantonsa esiin uudelleen.

Teokset: Kiteitä, 1949, Kotikaivolla, 1952, Käytävä, 1955, Amalia, 1958, Lankkuaidan suojassa, 1968

Sylvi Symposiumi, kirjallisuustapahtuma järjestetään Sylvi Kekkosen synnyinseudulla Pieksämäellä vuosittain syyskesällä.

Kansallinen veteraanipäivä 27.4.

Sisar, pitkä on matka mulla / ja jo varjot lankeaa, / yö yllättäin voi tulla / minun täytyy kiiruhtaa.

Sisar, pitkä on taival eessä, / ohi monen huomenen, / jos on ylläni taivas seessä / tai takana pilvien.

Sisar, varressa matkasauvan / on kättäni palellut, / olen kulkenut jo kauvan / ja usein uupunut.

Sisar, tielle jo vuotanut verta / on jalkani loukatun. / Mut jos löydän ma maani sen kerta, / minä palaan ja noudan sun!

  V.A. Koskenniemi (1885–1962): Pyhiinvaeltaja, Valkeat kaupungit

kuva: Kirjatimpuri

Reidar Särestöniemi 100 vuotta 14.5.2025

Reidar Särestöniemi (1925–1981)

Didrichsenin taidemuseossa Helsingin Kuusisaaressa on vaikuttava Maailmanranta – Reidar Särestöniemi 100 vuotta -näyttely avoinna kesäkuun alkuun 1.6.2025 saakka. Vielä hyvin ehtii tutustua värikkään elämän eläneen lappilaisen taidemaalarin inspiroiviin teoksiin.

Särestöniemi Reidar: Lapinkylä jää tekojärven alle, 1973

Särestöniemi Reidar: Eeli-sedän poro, 1950

Särestöniemi Reidar: Lintupyhimys (Sininen lintu), 1968

Hiljainen viikko

Mustia lampaita pestään / purossa päivittäin, / sillä maailman keisari itse / on julistanut näin / - rannalla korkealla - :

”Joka mustista lampaistani / saa villan valkean, / hän on perivä valtakunnan / ja naiva prinsessan” / -rannalla korkealla - .

Sama juttu Pekingissä / kuin Madridissakin, / tämä laulu on Lontoon laulu / ja laulu Berliinin / - rannalla korkealla - .

Ja kaikki mustat lampaat / puron varteen ajettiin, / minä hankasin yötä päivää / itseni väsyksiin / - rannalla korkealla - .

Ja nöyrästi musta lammas / pesuun alistui, / ja paljon mustaa villaa / pois puroa pitkin ui / - rannalla korkealla - .

Vain yksi päätänsä nosti / ja asetti kysymyksen: / ”Miksi on mustan lampaan / oltava valkoinen?” – rannalla korkealla - .

Aale Tynni (1913–1997): Mustista lampaista, Balladeja ja romansseja (1967)

kuva: Kirjatimpuri

Taiteen merkityksestä

Minä-kertoja, ikääntynyt taidemaalari asuu ja työskentelee yksinäisyyteensä tottuneena tilavassa kodissaan Hollannissa 1600-luvulla. Hänen ystävänsä, karttojen piirtämisellä vaurastunut Rijnvliet houkuttelee kertojan ottamaan riesakseen vielä yhden oppipojan, köyhistä oloista tulevan Jakobin. Jakob tulee mestarin oppiin ja osoittautuu hämmentävän lahjakkaaksi. Kisällityökseen Jakob saa maalata rikkaan silkkikauppiaan muotokuvan, johon hän onnistuu ikuistamaan – ei vain kasvoja, vaan myös asiakkaansa sielunmaiseman.

Jakobin intohimo maalaamiseen herättää vanhassa taidemaalarissa monenlaisia, syvän ihailun ohessa myös tuskaisia tunteita ja muistoja: ”Vaikka mestari puhui valosta, hän puhui myös elämästä. Hän sanoi, että tulee hetki, jolloin ihminen kulkee vuosien läpi ja näkee jokaisen tekonsa ja tekemättä jättämisensä. Hän kulkee, kunnes näkee valoa heijastavan pohjan.”

Joel Haahtelan pienoisromaani Sielunpiirtäjän ilta on, kuten hänen aiemmatkin kirjansa, monitulkintainen teos, tällä kertaa erityisesti kulttuurin ja taiteen merkityksestä humaanin ihmisyyden ja ajattoman kauneuden säilyttämiseksi.

 

Mikael Agricolan ja suomen kielen päivä 9.4.

Mikael Agricolan (n. 1510–1557) ja suomen kielen päivää vietetään 9. huhtikuuta. Agricolan kirjoittama ABC-kirja, ensimmäinen suomenkielinen aapinen, ilmestyi vuonna 1543.

Aino Öljymäen (1901–1963) kirjoittama ja Maija Karman (1914–1999) kuvittama Laulaen lukemaan -aapinen ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1947. Kirjan kansisivuille on painettu nuotinnoksia, joiden mukaan kirjan runot voidaan laulaa ja oppia lukemaan laulaen. Varsin moderni versio aapisesta jo tuolloin!

Keväälle

En ymmärrä tätä, / mikä näin mikä näin / voi loihtia mielen. / Sen täyttihän hätä.

Puut ylpeät seisovat nöyrin päin. / Omaa miettivä oksa on, verhiön suomu / ja paadella käärmeen nahkan juomu. / Liekoseppeleen kuninkaan kruunuksi sain / alla silmujen paisuvain.

Joku avasi luomeni, silmäterään / värit hauraina siirtyi, ne vartovat vielä. / Kun askel on kypsempi metsätiellä, / ne silloin mättäältä kerään.

Hän, keveä, kulkiko vierelläni / käsi aineeton voimana kädessäni. / Mitä kosketin tuntevin sormenpäin, / ilon kaikessa näin.

Helvi Juvonen (1919–1959) : Kääpiöpuu, Lumottu kevät (1949)

kuva: Kirjatimpuri