Suomen luonnon päivä 26.8.

Suomen luonnon päivänä 26.8. on hyvä syy vääntäytyä ulos äiti-luonnon esiliinan helmoihin ja tarkastella upean suomalaisen luonnon ohella myös sellaisia asioita, jotka eivät sinne kuulu. Ihmisen itsensä aiheuttamien jätteiden ja sotkujen lisäksi luonnosta löytyy lajeja, jotka ovat uhkaamassa Suomen alkuperäistä luontoa.

Kotipihan valtaajat – Opas haitallisten vieraslajien torjuntaan on Miia Jaunin ja Markus Seppälän kirjoittama tietokirja niistä kasvi- ja eläinlajeista, jotka eivät alkuperältään kuulu Suomen luontoon, mutta jotka ovat maahamme jo kulkeutuneet tai saapumassa. Jokaisella kansalaisella on velvollisuus omalta osaltaan rajoittaa vieraslajien leviämistä, jotta nämä lajit eivät pääsisi viemään tilaa alkuperäisiltä. Hyvänä eli siis ikävänä esimerkkinä toimivat lupiini, kurtturuusu tai espanjansiruetana, joiden valloitusretket luonnossa kulkija on voinut havaita jo omin silmin.

Teos antaa vieraslajeista seuraavat tiedot: nimi, tuntomerkit, elinympäristö, miten leviää, alkuperä ja levinneisyys Suomessa, haitat, miten toimin ja mihin voin sekoittaa, joten jokainen vieraslaji käsitellään perusteellisesti. Jos ei näidenkään ohjeiden perusteella vielä tiedä, mitä pitää tehdä, niin voi yrittää tavoitella puhelimitse alasta enemmän tietäviä tahoja.

Koska aina ei voi tietää, mikä kasvi tai eläin kuuluu haitallisiin lajeihin, kirjan lopussa on liitteenä EU:n haitallisten vieraslajien luettelo, josta näkee koko EU:n alueella olevat lajit, joiden maahantuonti, kasvatus, myynti, muu hallussapito tai ympäristöön päästäminen on kielletty. Lisäksi liitteenä on Suomea koskeva Kansallisen vieraslajiasetuksen haitalliset vieraslajit, jota päivitetään tarpeen niin vaatiessa.

Kirja toivosta

Luonnontutkija Jane Goodall (s. 1934) ja kirjailija Douglas Abrams keskustelevat teoksessa Kirja toivosta (The Book of Hope. A Survival Guide for an Endangered Planet). Kirjan koostamista on tukenut myös Gail Hudson. Teoksen suomentaja on Antti Immonen.

Goodall on tullut tunnetuksi simpanssien luonnon olojen tutkijana, joksi hän elämässään päätyi vuonna 1957 Kenian vierailunsa jälkeen tavattuaan siellä tutkija Louis Leakeyn. Eräs Goodallin tutkimusten havainnoista oli, että jos pystytään auttamaan paikallisia asukkaita hankkimaan elantoa luontoa tuhoamatta, simpanssien mahdollisuudet selviytyä elossa paranevat.

Miksi tässä yhteydessä puhutaan juuri toivosta, johtuu siitä, että Goodallin mukaan toivoon on olemassa neljä painavaa syytä: ällistyttävä ihmisäly, luonnon resilienssi, nuorten voima ja lannistumaton ihminen. Kirjan loppupuoli kuvaa, millainen Jane Goodallin tie toivon lähettilääksi on ollut. Goodallin työtä jatkaa Jane Goodall Institute.

Ja samassa tuli hiljaisuus

Vuonna 1976 pääsiäisviikolla, huhtikuun 13. päivänä tapahtui Suomessa koko rauhanajan historian pahin onnettomuus, kun Lapualla sijainnut patruunatehdas räjähti. Onnettomuudessa menehtyi 40 ihmistä, pääasiassa perheellisiä naisia, ja loukkaantui 60 henkilöä. Orvoiksi tai puoliorvoiksi jäi 66 lasta ja leskeksi 30 ihmistä. Korkein oikeus vapautti syytteistä kaikki turmasta syytetyt tahot vuonna 1982. (wikipedia.fi)

Heini Röyskön (s.1975) teos Ja samassa tuli hiljaisuus kertoo fiktion avulla Lapualla tapahtuneesta suuronnettomuudesta.

Turman kokijoina romaanissa ovat keski-ikäinen Eeva, jonka ystävä Leena menehtyy onnettomuudessa, Leenan mies Jouko ja Leenan ja Joukon pieni tytär Maria, joka on Eevan kummityttö. Lisäksi on Mauri, vanhempi mies, joka on kokenut aikoinaan myös sodan kauheuden. Heidän kauttaan lukija voi kokea pientä paikkakuntaa ja koko Suomea ravisuttaneen tragedian suuruuden. Yhtenä romaanin teemana kulkee uskonnollisuus, ajan karismaattinen saarnaaja Niilo Yli-Vainio ja hänen vaikutuksensa onnettomuudesta traumatisoituneeseen yhteisöön.

”Lapuanjoki kiemurtelee läpi muuttuneen kylän. Vesi virtaa äänettömästi ja muokkaa hiljalleen penkereitä ja joenpohjaa. Mauri uskoo Lapuan selviävän, koska se ei koskaan unohdu liiaksi aikaa katsomaan taakseen, horisontista etsitään aina uusi kiintopiste. Mieli suunnataan tuleviin päiviin, odotetaan uutta satoa ja palkintoa kätten töistä. Mutta saako ihminen lakeudella luhistua milloinkaan?”

Anne Koski-Woodin käsikirjoittamaa ja Panu Raipian ohjaamaa Lapuan onnettomuudesta kertovaa näytelmää Patruunatehdas esitettiin viime kaudella Seinäjoen kaupunginteatterissa. Toni Kurkimäen ohjaama elokuva Lapua 1976 tullee ensi-iltaan vuoden 2023 syksyllä.

Annie Ernaux jälleen

Tiivistä tekstiä suoltava ranskalainen kirjailija Édouard Louis’n lisäksi on Annie Ernaux (s. 1940), kirjallisuuden nobelisti vuodelta 2022. Kun miettii Ernaux’n suosiota, se alkaa olla ymmärrettävää siltä pohjalta, miten hän kirjoittaessaan yrittää äärimmäisen rehellisesti tarkkailla omia mielentilojaan ja tuntemuksiaan.

Kirjassaan Nuori mies (Le jeune homme) Ernaux kuvaa viisikymppisen kirjailijan lyhyttä intohimosuhdetta yli puolta nuoremman miehen kanssa. Perusteluikseen kirjailija mainitsee esimerkiksi: ”Suhdettamme saattoi tarkastella hyötynäkökulmasta. --- Olin valta-asemassa ja käytin vallanpitäjän aseita, joiden haurauden rakkaussuhteessa kyllä tiesin” tai näin: ”Katsoessani naapuripöydän iäkästä pariskuntaa tiesin, että olin 25-vuotiaan nuorukaisen kanssa juuri siksi, ettei minun tarvitsisi jatkuvasti katsella omanikäiseni miehen kulunutta naamaa, oman vanhenemiseni kasvoja. A:n kasvojen edessä omanikin pysyivät nuorina.”

Rehellisyyden vaatimus ja aiempien muistojen merkityksellisyys suhteessa nuoren miehen kanssa koettuun tuottaa myös sen, että suhde tulee päätökseensä: ”Koin yhä selvemmin, että voisin koota kuvia, kokemuksia ja vuosia tuntematta enää mitään muuta kuin toistuvuuden.”

Kirjatimpurissa Annie Ernaux on ollut puheena aiemmin 31.8.2021 ja 6.10.2022. Ernaux’n teokset, kuten Édouard Louis’nkin, on suomentanut Lotta Toivanen.

 

Kannanottoja sosiaaliseen todellisuuteen osa II

Ranskalaisen Édouard Louis’n (s. 1992) teokset eivät ole sivumäärillä pilattuja, mutta sisältöä niistä näyttäisi löytyvän tiiliskiviromaanin edestä. Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Combats et métamorphoses d’une femme) kertoo kirjailijan kovia kokeneesta äidistä, hänen elämästään ja tekemistään ratkaisuista pojan silmin tarkasteltuina. Teoksen on suomentanut Lotta Toivanen.

”Minulle on sanottu, että kirjallisuuden ei pidä toistaa itseään, mutta haluan kirjoittaa yhtä ja samaa tarinaa yhä uudelleen ja palata siihen, kunnes se näyttää palasia totuudestaan, haluan kaivaa kuoppaa kuopan perään, kunnes se mikä piilee kaiken alla, alkaa tihkua läpi.”

Tämän romaanin kerrotaan olevan rinnakkaisteos Louis’n aiemmin kirjoittamalle romaanille Kuka tappoi isäni (Qui a tué mon père). Kirjatimpurissa siitä kirjoitettiin 3.8.2022. Louis kritisoi teoksillaan ranskalaista yhteiskuntaa ja poliittisia päätöksentekijöitä, joiden hän katsoo olevan vastuussa ihmisten eriarvoisuudesta ja sen edelleen jatkumisesta. Hän on aiemmin kirjoittanut myös suomennetut teokset Ei enää Eddy ja Väkivallan historia.

Tove Janssonin ja suomalaisen taiteen päivä

Tove Janssonin (1914–2001) ja suomalaisen taiteen päivä 9.8.

”Maalaaminen on kaikkein tärkeintä, ja se on niin tärkeää, että minun on mahdotonta kertoa siitä julkisuudessa.”

Tove Jansson, Taiteen maailma -lehden haastattelu vuonna 1951

Tove Janssonin taiteen näyttely oli Didrichsenin taidemuseossa 13.3.–30.5.2021.

Tämän naisen elämä

Helmi Kekkosen (s. 1982) romaani Tämän naisen elämä kertoo siitä, miten minä-kertoja Helena, perheen ainoa lapsi, kokee äidin henkisen sairauden ja tavoittamattomuuden. Vaikka lapsen apuna on mielikuvitusystävä Elli, perheen sisällä koetut tunteet jättävät merkkinsä tytön mieleen. Jo teini-iässä äidin kuoltua ja myöhemmin aikuisena tytär yrittää unohtaa taustansa ja katsoa vain tulevaisuuteen. Miten onnistuu menneiden muistojen taakse jättäminen niitä käsittelemättä, varsinkin, kun niihin liittyy voimakas syyllisyys?

Teos kuvaa kiinnostavasti sitä, miten merkittäväksi lapsuuden traumojen käsittely tai niiden ohittaminen voi osoittautua yksilön myöhempien kokemusten valossa. Apua saadakseen on tässäkin tarinassa ensin uskallettava nöyrtyä ja tunnustaa, että itsekseen ei sittenkään taida pärjätä ja taakseen katsominenkin on joskus tarpeen.

Kekkonen on aiemmin kirjoittanut romaanit Olipa kerran äiti, Suojaton ja Vieraat.

Pikkutimpuri: Mieli on kuin taivas

Mindfulness-tekniikkaan perehtyneen Bronwen Ballardin kirjoittama ja Laura Carlinin kuvittama teos Mieli on kuin taivas (Your Mind is Like the Sky) pyrkii kertomaan lapsille mindfulness-tekniikasta ja mielen harjoittamisesta kuvaamalla ajatuksia pilviksi. On poutapilviä ja sadepilviä, ja niistä jokainen tulee ja menee ajallaan, kun malttaa odottaa. Aikuisille tarjotaan kirjan lopussa ohjeita ja harjoituksia, joita on mahdollisuus tehdä yhdessä lasten kanssa. Mielen ja arjen asioiden sekamelskassa olevaa aikuistakin saattaisi rauhoittaa, jos ajattelisi tämän kirjan ajatusten lailla vähän samaan tyyliin asioista. Ainakin silloin tällöin. Kirjan on suomentanut Mirjam Ilvas.

Pikkutimpuri: Ella etsii valoa

Lucy Flemingin kirjoittamassa ja kuvittamassa lastenkirjassa Ella etsii valoa (Ella’s Night Lights) pieni höyhensiipinen Ella asuu tammen onkalossa. Hänen hartain toiveensa olisi nähdä auringonnousu, mutta siipiensä haurauden vuoksi hän ei voi olla auringossa. Ellan tehtävänä on kerätä öisin valoa kaikille sellaisille, joilta se jostain syystä on katoamassa. Ella löytää myös ystäviä ja yhdessä he keksivät ratkaisun Ellan toiveen toteuttamiseksi. Kirjan kuvitus tukee lämminhenkistä, aikuistakin puhuttelevaa tekstiä ja sopii sen vuoksi vaikka yhteiseksi iltalukemiseksi: ”Tässä ripaus valoa, se pimeässä loistaa. Pieni valonsäde kaikki öiset pelot poistaa.” Kirjan on suomentanut Raija Rintamäki.

Lorna Simpsonin teoksia Mäntässä

Amerikkalaisen Lorna Simpsonin (s. 1960) ajatuksia herättäviä taideteoksia on esillä Serlachius-museo Göstassa Mäntässä. Tämä Simpsonin ensimmäinen Pohjoismaissa esillä oleva näyttely on avoinna 13.5. - 8.10.2023 välisen ajan. Näyttelyn on yhteistyö sveitsiläisen Kunstmuseum Thunin kanssa ja sen on kuratoinut Laura Kuurne. (www.serlachius.fi)

Lorna Simpson: Woman on Snowball, 2018

Perhe on paras

Joonatan Tolan (s.1983) uusin romaani Hullut ihanat linnut tapahtuu osin sekä nykyajassa - teoksen aikuinen kertoja odottaa avopuolisonsa kanssa lasta - että takaumina, joissa eletään kertojan lapsuudessa. Tolan aiemmassa romaanissa Punainen planeetta kerrotaan siinäkin lapsuusajasta.  Kirjoittaja toteaa, että näissä hänen teoksissaan on kyse fiktiivisestä sarjasta, joka on osin saanut vaikutteita todellisuuden tapahtumista.

Hullut ihanat linnut -kirjan kertomuksessa perheen neljä alaikäistä lasta sinnittelee taiteilijaisän kuoltua arjessa päivä kerrallaan hoitaen samalla pyörätuoliin joutunutta, otteensa menettämässä olevaa äitiä. Lasten osana on osin äidistä huolehtimisen ja arjen pyörittämisen ohella sosiaaliviranomaisten puijaaminen, jotta perhe ei hajoaisi. Sen vuoksi äidille pitäisi nopeasti löytää uusi mies. Tapahtumat johtavat toisesta toiseen, ja lapset kulkevat virran mukana.

Tämä teos, kuten Tolan edellinenkin, kuvaa hyvin arjen haasteiden ja selviämisen ohella lasten lojaaliutta omalle perheelleen kotioloista huolimatta. Apua tuomaan tullut viranomainen nähdään usein lähinnä uhkana perheen hajoamiselle. Sosiaaliviranomaisilla ja alan asiantuntijoilla voikin olettaa olevan erittäin vaativa tehtävä herkällä korvalla ja silmällä kuunnella ja tarkkailla lasten toimintaa erilaisissa perhetilanteissa ja yrittää löytää lasten ja perheen kannalta paras mahdollinen ratkaisu. Fiktion keinoin painavaa asiaa kerrotaan näissä romaaneissa.

...ja kolmannelle

Högforsin ruukki ja Suomen valimomuseo Karkkilassa

Suomen valimomuseo, kuva: Kirjatimpuri

Suomen valimomuseo, kuva: Kirjatimpuri

Suomen valimomuseo, kuva: Kirjatimpuri

Högforsin perinteinen patamalli 1950-luvulta, Suomen valimomuseo, kuva: Kirjatimpuri

Nurmesniemi-sarjan patoja ja pannuja, suunnittelija Antti Nurmesniemi (1927–2003), Suomen valimomuseo, kuva: Kirjatimpuri

Högforsin ruukkialuetta, kuva: Kirjatimpuri

Hiukset palmikolle

Anne Tylerin (s. 1941) uusin suomennettu teos Palmikko (The French Braid) kertoo Garrettien perheen tarinaa 1950-luvulta aina 2020-luvulle aina koronapandemiaan saakka.

Garrettit ovat perhe: isä, äiti, kaksi teini-ikäistä tytärtä ja pikkuveli, jolla ei juurikaan ole tekemistä toistensa kanssa eikä erityistä mielenkiintoakaan toistensa tekemisiin. Vanhemmat odottavat vain, että lapset aikuistuvat ja lähtevät kotoa, ja lapset taas, että pääsevät pois kotoa elämään omaa elämäänsä. Sen jälkeen heillä ei tarvitsisi olla mitään yhteyttä toisiinsa. Vaan kuinkas käykään?

Iän kertyminen tuottaa usein korkoa korolle ja synnyttänee kirjailijoillekin näkökulman avaruutta ja syy–seuraus -suhteiden hiljalleen avautuvaa ymmärtämistä. Sen lisäksi tarvitaan tietenkin kyky kirjoittaa siitä kaikesta kiinnostavasti, kuten Palmikkokin todistaa. Kirjan on suomentanut Markku Päkkilä.

Anne Tyler liittyy mainiosti siihen konkarien, esimerkiksi Annie Ernaux’n (s. 1940) ja Deborah Levyn (s. 1959) edustamaan kirjailijoiden joukkoon, jotka hahmottavat teoksissaan laajoja, vuosikymmeniä käsittäviä kokonaisuuksia.

Leffaa pukkaa

Kahdeksankymppinen Harrison Ford se vain jaksaa seikkailla sankariarkeologina elokuvassa Indiana Jones and the Dial of Destiny. Tällä kertaa etsitään toista puolikasta Arkhimedeen kellotauluun, mutta tietenkin vastassa ovat myös roistot, joiden kanssa sankari joutuu välttämättä koviin kahnauksiin.

Leffan alkuosa tapahtuu vuonna 1944, toisen maailmansodan loppumisen aikoihin, ja siihen elokuvassa on käytetty tekniikkaa, jolla Fordin ulkonäköä on muokattu nuoremmaksi.  Varsinainen tarina on vuodelta 1969, jolloin Ford esiintyy ikäisensä näköisenä. Leffan budjetiksi on mainittu huima summa euroja, joten saa teos pyöriä pitkään ennen kuin tuottaja on omillaan. Käväisee mielessä, kuinka monta vähän pienemmillä tehosteilla tehtyä elokuvaa kyseisellä rahalla olisi saatu aikaan.

Elokuvassa on väkivaltaa, jota on pakko joskus katsoa sormien välistä, mutta on siinä myös huumoria, vitsikkyyttä ja hauskoja toiminnallisia kohtauksia, joista tietää katsovansa seikkailuleffaa ja jatkumoa aiempaan. Ehkä yhden takaa-ajon olisi voinut jättää vaikka poiskin tarinan siitä kärsimättä.

Elokuvan ovat käsikirjoittaneet John-Henry ja Jez Butterworth, David Koepp sekä James Mangold. Pääosassa on Harrison Ford, Helenan roolissa on Phoebe Waller-Bridge ja tarinan pahiksena Mads Mikkelsen. Elokuvan on ohjannut James Mangold. Leffa käytiin katsomassa viihtyisässä Karkkilan Kino Laikassa.

Kino Laika, Karkkila

Grigor Auerin maalauksia

Laatokan Karjalasta, Impilahden Pitkärannan kylästä kotoisin oleva taidemaalari Grigor Auer (1882–1967) pääsi nuorena taiteen pariin ja opiskelemaan sitä muutettuaan Pietariin isoveljensä luokse. Auer tunnetaan erityisesti kotiseutunsa Karjalan maisemien kuvaajana, vesiväritöistään ja myös kukka-aiheistaan. Auer joutui elämänsä aikana jättämään kotinsa monta kertaa ajan epävakaiden olojen vuoksi. Maalaustyön lisäksi hän työskenteli myös konservaattorina.

Auerin näyttely Taidemuseo Eemilissä Lapinlahdella on avoinna 20.5.2023–24.9.2023. https://www.eemil.fi/nayttelyt/

Taidemuseo Eemil, Lapinlahti

Juhani Aho, kalastaja

Taannoin (KT 15.6.2023) Suolahden Wanhan Aseman esittelyn yhteydessä mainittiin Juhani Aho, josta aseman historiikissa todettiin, että hän kävi asemalla monta kertaa. Mutta mistä syystä?

Tuo asia selvisi yllättäen, kun avattiin kirjaston vanhojen kirjojen myynnissä ollut Juhani Ahon Kalastusperinneseura ry:n julkaisema teos Kirjamies Juhani Aho kalamiehenä. Kirjassa kerrotaan, miten vakavissaan Aho (1861–1921) jo lapsena Iisalmessa alkaneeseen harrastukseensa suhtautui. Viidenkympin korvilla, jo tunnettuna kirjailijana, hän oli löytänyt Keski-Suomen Viitasaarelta Huopanankosken, jonne hän palasi kalastamaan joka kesä pitkiksi viikoiksi elämänsä päättymiseen saakka.

Miten Suolahti tähän liittyy? Kalastusmatkoille mennessään Aho matkusti ensin junalla Suolahden asemalle ja jatkoi siitä höyrylaivalla Viitasaarelle. Suolahden asemapäällikkönä toimi silloin Rudolf Ahonius (1865–1933), hänkin innokas kalastaja. Hänestä tuli yksi Ahon lähimmistä kalalavereista ja Ahoniuksen rouvasta ajan mukaan ainakin osin, kalasaaliin jatkojalostaja. Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), joka Suolahden aseman yhteydessä myös mainittiin, neuvoi Ahoniukselle valokuvausta, ja ehkä siksi Huopanankosken vanhoista säilyneistä kuvista monet ovat Ahoniuksen ottamia.

Teos tuo esille myös aikaan ja perhokalastukseen liittyvän tärkeän ammattiryhmän, joka koostui paikallisista pojista, nimittäin haavipojat. Haavipojan tärkeä tehtävä oli haavistaa kalastajan väsyttämä saalis koskesta niin, että se ei päässyt karkuun. Minkähän laista palkkaa näille haavipojille mahdettiin aikoinaan maksaa vai oliko se vain kunniatehtävä?

Teoksen mukaan Aho oli aikoinaan merkittävä vaikuttaja koko maata koskevissa kalastusasioissa. Hän ymmärsi itse ja tähdensi muillekin, että kalakantoja ja luonnon maisemia on suojeltava ja hoidettava ja otti kantaa siihen monin eri tavoin. Kirjoituksissaan Aho pohti myös urheilukalastuksen eettisiä ongelmia, joista jo siihen aikaan keskusteltiin lähinnä englanninkielisessä kalastusmaailmassa.

Botnia-trilogia

Ann-Luise Bertellin (s. 1971) vuonna 2022 suomeksi ilmestynyt romaani Ikävän jälkeen (Vänd om min längtan) on ensimmäinen osa fiktiivisestä Botnia-sukutrilogiasta, jonka muut osat ovat Oma maa (Heiman) ja Ikuinen kaipuu (Glöm bort din saknad). Kaikki teokset on suomentanut Vappu Orlov.

Ikävän jälkeen -romaanissa ikääntynyt, mieleltään hauras ja menneisyydessä elävä, monia vaiheita elämässä kokenut Maria Alina, kirjoittaa kirjeitä meren takana asuvalle tyttärelleen Lidialle. Hän toivoo, että tytär ymmärtäisi jotain siitä, millaisia ratkaisuja hänen äitinsä joutui elämässään tekemään. Maria muutti nuorena veljensä perässä Pohjanmaalta Kanadaan, mutta palasi toisen miehensä ja lastensa kanssa sotien jälkeen takaisin kotiseudulle. Tytär Lidia jäi Kanadaan. Ikävän jälkeen sai ruotsiksi ilmestyessään Svenska YLEn kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016.

Oman maan keskeinen henkilö on Elof, jonka vaiheita seurataan sisällissodan muistoista 1980-luvulle. Elof jää kymmenvuotiaana orvoksi ja joutuu muuttamaan kotitilaltaan isovanhempiensa luokse pikkuveljensä Ivarin kanssa. Viidentoista iässä hän joutuu lähtemään työelämään, käy myöhemmin armeijan ja osallistuu toiseen maailmansotaan. Sieltä päästyään hän perustaa perheen ja palaa kotitilalle sitä viljelemään. Oma maa oli ehdolla Finlandia- ja Runeberg-palkinnon saajaksi vuonna 2020.

Ikuinen kaipuu, trilogian viimeinen osa, kuvaa toisen tyttären silmin Marian, Rikardin ja heidän lastensa Kanadasta Suomeen palaamisen haasteita. Vaikka Rikard oli haaveillut Suomeen paluusta, muutto sodanjälkeiseen maahan oli perheelle iso koettelemus; moni asia oli muuttunut. Sopeutuminen alkeellisiin oloihin pani yhteiselämän koetukselle. Pienen ja sisäänpäin kääntyneen maalaiskylän ilmapiiri oli ahdistava mutta omalla laillaan myös turvaa antava; oltiinhan omien parissa.

On lähdettävä kauemmas, jotta voi nähdä lähelle, sanotaan. Moni kotiseudultaan lähtemään joutunut tietää, että kun kerran on lähtenyt, paluu on vaikeaa. Jos palaakin joskus takaisin, ei ole enää sama ihminen, joka lähti eikä kotiseutukaan ole enää sitä, mitä muistoihin oli tallentunut. Kotiseutunsa pakolla jättämään joutuneista moni kuuluu suureen epämääräisen ikävän, kaipuun ja etsinnän täyttämien ihmisten heimoon. Tästä Bertell kirjoittaa. Uskottavasti.