Sokeita hetkiä

Sokeita hetkiä sanotaan sattuvan joskus jokaiselle, ja silloin ei ole oman itsensä herra. Sokeat hetket liittyvät usein voimakkaisiin tunnekokemuksiin ja tällöin ihminen saattaa toimia täysin niiden vallassa. Arkiset sokeat hetket ovat useimmiten viattomia muistin kömmähdyksiä, jotka voi kuitata helposti pois päiväjärjestyksestä.

Maria Mustrannan (s. 1976) esikoisromaani Sokeita hetkiä kertoo puolestaan erittäin vakavista ja vaarallisista pimeistä hetkistä, niiden syntyyn vaikuttavista asioista ja erityisesti niiden jälkimainigeista, kun affektiivinen tilanne on ohi ja järki taas toimii.

Kirjan päähenkilö Juhani on vaiheikkaista etsikkovuosistaan melkein kuiville selvinnyt keski-ikäinen poliisin ammatissa toimiva, avosuhteessa elävä mies, joka omien sokeiden hetkiensä jälkeen alkaa hiljalleen ymmärtää, mitä tuli tehneeksi. Vaikka mies ei näytä jäävän kiinni teostaan, piinaava syyllisyys siitä ei anna miehelle rauhaa, vaan hän ryhtyy ‘ulkopuolisena’ pelastamaan tekonsa kohteeksi joutuneen nuoren ihmisen elämää omaatuntoaan rauhoittaakseen.

Juhani on ymmärtänyt, ”ettei ikä tuonut niinkään viisautta ratkaista ongelmia kuin kärsivällisyyttä kestää niitä”. Sen opin hän oli saanut jo hiljaiselta ja joustavaluonteiselta äidiltään, joka ”seisoi ikuisesti keittiössä esiliinassa, käänsi parilla sanalla tilanteita toiseksi, pelkäsi enemmän muiden kuin itsensä puolesta, jaksoi silloin kun muut eivät. Ja se kaikki tiivistyi vaatimukseksi, että Juhaninkin pitäisi hoitaa osansa hyvin ja oikein.” Teos kuvaa, millainen tarinan äidin sanaton vaikutus on ollut poikaansa ja se pyrkii valottamaan myös Juhanin suhdetta väkivaltaiseen isäänsä ja siihen, miten puolestaan isän antama malli on vaikuttanut pojan elämään.

Kirjan lopussa Juhanin teon kohteeksi joutunut henkilö miettiikin: ”Saattoiko päätös olla hankkimatta hyvitystä olla yhtä tyydyttävää kuin hyvityksen saaminen? Joskus oli kai parempi tehdä päätös, joka oli hyvä, kuin päätös, joka oli oikeudenmukainen.” Lukijan päähän jää nippu vastaamattomia kysymyksiä: miten koetteleva rangaistus ihmiselle yleensäkin olisi jostakin tekemästään - isosta tai pienestä ikävästä puheesta tai teosta - tulevaa elämää kalvava syyllisyys ja asian peittely, miten siihen peilautuisi mahdollinen yhteiskunnan antama julkinen rangaistus ja olisiko siitä rangaistuksen suorittamisen, armon tai anteeksiannon nimissä joskus kykyä vapautua.

Yö aukeaa kuin vilja

“Pieni mänty katsoo metsiköstä hiilenmustin silmin, mäenrinteessä kivet veisaavat. Jokaisessa meissä asuu pikkuruinen enkeli, joka kaipaa omaan kotiin ja yksinäisyys kietoo meidät niin kuin se kietoo metsän eläimen. Sitä ei voi ottaa meiltä pois, eläintä, ei metsästä. Kaikkialla pellot ovat käpertyneet uneen, saaren sydäntä vasten nukkuvat muurahaisen polku, muurahainen ja linnun hauraat luut. Puilla on esi-isien lumiset kasvot ja tiellä, jolla koirat astelevat tuulen tuivertamissa housuissaan, hiljaisuus syö itseään kuin silkki.”

Sirkka Turkka (1939-2021): ote runosta Pieni mänty katsoo metsiköstä, kokoelmasta Yö aukeaa kuin vilja, 1978

Kuva: Kirjatimpuri

Sinun, Margot

Nuori nainen, Vilja, löytää äskettäin kuolleen isänsä asunnosta nipun kirjeitä, jotka on kirjoittanut Margot-niminen henkilö. Hän tiedustelee vaitonaiselta äidiltään, kuka tämä Margot oikein on. Vastausta saamatta ja äidin pitkään jatkuneen etäisyyden vaistoten Vilja lähtee Berliiniin selvittämään tätä asiaa, joka häntä erityisellä tavalla tuntuu vaivaavan.

Näin alkaa Meri Valkaman kirjoittama esikoisromaani Sinun, Margot. Valkama (s. 1980) on elänyt lapsuudessaan Itä-Berliinissä ja myös opiskellut Berliinissä, joten hänellä on näppituntumaa siihen todellisuuteen, joka liittyy Berliiniin, Saksan jakautumiseen toisen maailmansodan jälkeen ja jälleen sen yhdistymiseen.

Valkaman teoksen autenttinen ajankuvaus itäsaksalaisesta todellisuudesta on mielenkiintoinen. Länsimaalaiselle käsitys rautaesiripun takaisesta elämästä on voinut muodostua melko yksipuoliseksi ja asenteelliseksi. Arkipäivän asiat sujuvat mutkattomasti ja ihmisten välinen solidaarisuuskin tuntuu aidolta. Tilanne muuttuu toiseksi, jos systeemin tietäisi valvovan ja rajoittavan henkistä ja fyysistä koskemattomuutta tai arvot, joihin on uskonut, olisivatkin vain sanahelinää.

Kirjan lopussa Vilja saa vastauksia häntä vaivanneisiin kysymyksiin ja ehkä valaistusta siihenkin, missä hänen henkinen kotinsa oikein on. Aikuisilta ihmisiltä tuppaa usein unohtumaan, että heidän lapsensa poimivat oman elämänvoimansa juuri niistä olosuhteista, joissa he itse elävät eivätkä niinkään vanhempiensa kokemasta maailmasta.

Piemonten tryffelinmetsästäjät

Tryffeli on herkullista suklaata, ja samanniminen on myös sienilajike, joka on yksi maailman kalleimmista ruoka-aineista. Se kuullun mukaan johtuu siitä, että tämä sieni on kulinaristien nautinnoista suurimpia erityisesti arominsa vuoksi ja että sitä on vaikea löytää, koska se kasvaa maan alla ja vain tietyissä paikoissa, valkotryffeli erityisesti Italian tammi- ja pähkinälehdoissa. Tryffelinmetsästys onkin Piemontessa joidenkin, yleensä iäkkäiden miesten elämäntapa ja harrastus, joka tuo myös pienen lisän eläkkeeseen. Siihen kuuluu ehdottomasti tryffeleiden etsintään koulutettu koira, joka on omistajalleen kullan arvoinen eikä millään hinnalla myytävissä. Erona perinteiseen metsästykseen on ainakin se, että saalis ei karkaa, jos koira on onnistunut sen vainuamaan ja löytämään. Tärkeintä näille miehille tuntuu olevan kuitenkin se, että he saavat kulkea luonnon keskellä rakkaan nelijalkaisensa kanssa.

Mutta kuten usein käy, paratiisiin on jo luikerrellut käärme. Yksi miehistä kertoo, että vaikka hänen maillaan on tryffeleitä, hän on lopettanut niiden etsimisen ja kaivamisen, koska hän ei pidä siitä suunnattomasta ahneudesta, joka sen mukana on tullut. Etsijöistä on tullut röyhkeitä, jotka kulkevat luvattomilla mailla, metsästyskoiria yritetään tappaa myrkytetyillä eväillä, kun kateus rehottaa, ja kilpailu tryffelimarkkinoilla on kaiken aikaa entisestään koventunut ilmaston muuttumisen mukanaan tuoman kadon vuoksi.

Piemonten tryffelinmetsästäjät on Michael Dweckin ja Gregory Kershawin ohjaama hieno dokumentti sekä mahtavasta Pohjois-Italian ja Po-joen laakson luonnosta että ehkä jo katoamassa olevasta ’veljeskunnasta’, joka vähät välittää siitä meklaroinnista, jota heidän keräämillään tuotteilla käydään. Heillä on elämässään jotain paljon arvokkaampaa ja tärkeämpää; omaperäinen elämäntapa, suhde maahan ja siihen luontoon, jonka keskellä he ovat saaneet elämänsä elää.

Vaatimattomien maalaisihmisten yksinkertaista elämää seuratessaan alkaa tuntua kovin nousukasmaiselta se kaupankäynti, jota tryffeleistä maailmalla käydään, kun kansainvälisen tason huutokaupoissa nostatetaan kilpaa tryffelikilon hintaa. Tulee väkisinkin mieleen, mikä mahtaakaan olla ryteiköissä öisin ja päivinkin koirineen kömpivän tryffelinmetsästäjän saama palkkio suhteessa huutokauppahintoihin.

Pikkutimpuri: Aika matka!

Laura Ertimon ja Mari Ahokoivun lasten tietokirja Aika matka! Lotta, Kasper ja luontokadon arvoitus kuulostaa kirjan nimen perusteella äkkiseltään vähän totiseltakin, mutta kun aukaisee kirjan ensimmäisen aukeaman, tuntuma muuttuu. Siellä nimittäin esitellään aikamatkalaiset Lotta ja Kasper sekä heidän mukanaan kulkevat hauskat önniäiset, Ilmastokeiju ja Fossiilimenninkäinen.

Aikamatkalaisten reitti kulkee Suomesta Tyynelle merelle Indonesiaan, sieltä Intian valtameren ja Atlantin kautta Yhdysvaltoihin, sieltä takaisin Eurooppaan ja Tanskaan, jälleen Välimeren kautta Egyptiin ja vihonviimeisenä Ranskaan ja Pariisiin. Kirja sisältää tuhdisti tietoa, joka kertoo, miten luonnon monimuotoisuus on kaventunut viimeisten vuosisatojen kuluessa. Ennen kaikkea teos jakaa tietoa siitä, mitä nyt voidaan tehdä, että kyetään katkaisemaan tämä kierre, säilyttämään vielä olemassa oleva ja tekemään maapallon kannalta kestäviä ratkaisuja, jotka hyödyttävät kaikkia lajeja. Lapsen on hyvä tutustua tähän aiheeseen yhdessä aikuisen kanssa, jolloin myös kirjan havainnollinen kuvitus tulee varmasti ymmärretyksi.

Kuva- ja sanaterapiaa

Antti Ervastin ja Matti Pikkujämsän yhdessä suunnittelemat ja toteuttamat kuvitetut ajatukset ovat ihan omanlaistaan terapiaa, johon päästäkseen ei tarvitse nousta kotisohvalta. Koronan aikana paikoin hyytynyttä päärustinkia herättelee tutustua ajatuksiin, joiden merkitys laajenee sanallista suuremmaksi niihin liitettyjen, etäännyttäviä eläinhahmoja esittävien kuvien avulla. Esimerkiksi sopinee vaikkapa Tilkkanen terapiaa -kirjan sivulla oleva teksti ”Täällä olet turvassa”, jossa pikkulintu näyttää istuvan terapeutin tuolilla ja asiakkaana on kyynelehtivä norsu.

Yksi näistä hetkistä – 100 ajatusta yksinäisyydestä ja yksinolosta käsittelee eri ikäkausien; lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden, ikääntymisen ja vanhuuden, eri syistä johtuvaa yksinäisyyttä, joskus raskasta, joskus hyvääkin. Esimerkkinä tästä on vaikkapa, että jos yksinäisen elämässä on paljon arvokkaita muistoja, silloinhan se on lohdullinen, kuten koiran, joka sohvallaan yksin istuen toteaa: - Tämä sohva ei ole tyhjä. Se on täynnä hyviä hetkiä.

Tunti tunnilta tuntien – 100 havaintoa työelämästä -kirja kuvaa arkipäivän iloja ja haasteita sekä työelämässä että vapaa-aikana, ja ennen kaikkea suhteessa niihin ihmisiin, joihin - ainakin toivottavasti - päivittäin on yhteydessä. Tässäkin kirjan kuvitus syventää, keventää ja antaa tilaa myös lämpimälle huumorille vakavienkin asioiden äärellä

Onhan täällä muitakin

Viime syksynä edesmenneen Jukka Itkosen (KT 13.12.2021) varhaisemmista teoksista koostettu kirja Onhan täällä muitakin – elämäni runoja vuosilta 1988-2008 avaa mielenkiintoisen maiseman monipuolisen taiteilijan; kirjailijan, kuvataiteilijan, kääntäjän ja lauluntekijän maailmaan. Kirjaan on koottu runoja ja tekstejä kokoelmista Puistossa asuu leijona, Laulu laulusta ja Itkuvirsiä naurusaarilta, ja lisäksi kokoelma Täällähän on muitakin.

Teoksessa Laulu laulusta runoilija Pate Eettinen – kirjailijan alter ego? -  käy vuoropuhelua Sanojen Kuningattaren ja Hampaattoman Runoilijan kanssa.

  Minuun on liimattu / sellainen määrä nimilappuja, / että heikkoina hetkinäni / kuvittelen olevani turvassa.

Minulle on itketty ja naurettu. / Kukaan ei tunne minua.

  Sydämeni panssarivaunu / pölisee eteenpäin ajan aavikolla / sisällään pieni puisto / ja leikkikenttä. / Ja puutarhassa pieni lintu, / linnunlaulua, / kiviä ja siemeniä.

Jukka Itkonen, Pate Eettinen esittäytyy, kokoelmasta Laulu laulusta, 1994

Timpurointia: Röörit kuntoon!

Kun röörit meinaa tukkia, / niin pitää alkaa sukkia / kiireellä vetää jalkaan, että / pian saatais taas Päijänteen vettä, / ja tilata voi monttöörin, / sen, joka jättää konttöörin / ja tuulispäänä auttamaan / saapuu työkalupakki mukanaan. / Ja tullessaan jo jaksaa iloisesti heittää huulta.

Hän putken tukon aukaisee / ja tukkeen mäkeen laukaisee / ja vaihtaa kilvan uuden vimpstaakin, / niin että melkein slaakin / saa siinä hämmentynyt katsoja. / Ja vihdoin viimein huomaa / edes kiitellä tätä pakun tänne tuomaa kuomaa / ahkeraa ammattilaista, / jolle työ ei selvästikään maistu puulta!

Tuollapäin on highway

Niklas Herlin, tunnettu toimittaja, tietokirjailija ja kustantaja, menehtyi Nizzassa loma-asunnossaan lokakuussa vuonna 2017.  Hän oli syntynyt Kirkkonummella vuonna 1963, ja suurelle yleisölle hän oli tullut tutuksi myös yhtenä vauraan Herlinin suvun perillisistä.

Muistelmateoksen nimi Tuollapäin on highway on kirjan kirjoittajan, Heikki Herlinin mukaan sanonta, jota hänen kuljeskelua rakastava isänsä usein käytti. Isän elämä oli vaihtelevaa ja repaleista, ja osin voittaakseen itsessään olevia, jo lapsuuden ajalta seuranneita pelkoja isä joutui silloin tällöin myös uhkarohkeisiin ja ikäviin tilanteisiin.

Heikki Herlin kirjoittaa kunnioituksella ja lämmöllä isästään, jonka luonteesta tulee tämän kirjan myötä lukijalle kuva empaattisesta, laajaa sisäistä ymmärrystä kokevasta ihmisestä ja lapsiaan rakastavasta miehestä, jonka valitsemat elämäntavat vääjäämättä heikensivät terveyttä. Läheisten ihmisten menetykset joko luonnollisten tai itse valittujen lähtöjen kautta vaikuttivat myös syvästi isän herkkään ja melankoliseen mieleen.

Kirjansa johdannossa Herlin kirjoittaa:

”Hän oli musiikkifani, kirjailija ja myös sivistynyt ja utelias, ja kiukkuinen pieni lapsi, joka oli kuitenkin montaa aikuista monin verroin aikuisempi. Hän oli rauhallinen mutta arvaamaton ja äkkipikainen, innostunut mutta masentunut, ärsyttävä mutta pohjattoman rakas ja rakastava ystävä monelle läheiselleen. Hänen ytimensä ansaitsee päästä kirjan sivuille, sillä hänen sisimpänsä ja tarinansa oli täynnä ihmisyyttä ja siihen liittyvää onnea ja ongelmia, iloa ja surua. Elämää.”

Pikkutimpuri: Kaupunki kukaties

Vuoden 2022 ensimmäinen Pikkutimpurin kirja on Pia Krutsinin riimittelemä ja Jani Ikosen kuvittama Kaupunki kukaties. Se mennä rytmittelee pitkin kuvitteellisen kaupungin katuja; käydään kahvilassa, konsertissa, kioskilla ja ravintolassa, hautausmaalla ja tornitalossa. Pelataan pelejä, tutkitaan luontoa, tavataan tyyppejä, muiden muassa Mauri Poppanen ja Taistelukyllikki, tutustutaan Gränd Hotel Tähtitaivaaseen, käydään matseissa, merellä ja tehdään maailmanennätyksiä. Kaupungissa sattuu ja tapahtuu; kirjan idea on saada pieni ja isompikin lukija huumorin ja vekkulin runoilun varjolla innostumaan lisää lukemisesta ja riimittelystä. Jani Ikosen verevä kuvitus on tuoretta ja oivaltavaa.

Kansallispuistojen kutsu

Miten kaunista luettavaa ja katseltavaa on runoilija Tomi Kontion kirjoittama ja kuvittama kirja Kansallispuistojen kutsu! Näin penkkivaeltajasta saattaa tuntua jopa hämäävästi siltä, että riittää, kun lukee tämän kirjan, niin on jo suorittanut kuntoa vaativan eräretken. Kontio on vaeltanut kirjaansa suurimman osan Suomen kansallispuistoista ja tarkastelee niitä lähinnä patikoijan silmin, muitakaan liikkumisen lajeja silti unohtamatta. Vaelluksilla mukana on hänen poikansa, joskus myös tytär. Retkeilyn makuun päästäkseen ei etelän ihmisenkään tarvitse mennä sen kauemmas kuin Nuuksioon tai Sipoonkorpeen; jo niistä voi tämän rentouttavan harrastuksen aloittaa.

Paitsi luontokirja teos on autofiktiivinen siltä osin, että se käsittelee myös kirjoittajan omaa elämää, tuntemuksia ja muistoja, traagisiakin. Yhteys luontoon ja myös kulloiseenkin matkaseuraan tuntuu syventyvän ja herkistyvän jokaisen uuden vaelluksen aikana.

Se, mikä tekee tästä luontokirjasta erityisen nautittavan, on kirjoittajan käyttämä soljuva ja rikasilmeinen suomen kieli, josta pieni esimerkki kuvauksesta Syötteen kansallispuiston retkeltä:

”Kylmä tuulenviri tuntui ilmestyvän kuin tyhjästä. Se oli lähtenyt kaukaa pohjoisesta, vikuroinut pitkin tunturien kylkiä, kihnuttanut itseään vaaroja vasten ja kerännyt itseensä suomaiden tuoksua, kiemurrellut puiden lävitse ja osui nyt meidän niskaamme. Ja kun käänsimme päätämme, nähdäksemme kuka meitä kosketti, se läpsytteli poskiamme kylmillä kämmenillään.”

Antoisaa uutta vuotta!

Yritä luoda itsestäsi / itseäsi suurempaa. / Jos se joskus onnistuu, / katsot itseäsi silmät sädehtien, / tunnet muovanneesi / puhtaan toiveesi ihmisen.

Jos erehdyt / unelmien hahmo vääristyy, / painat pääsi alas, tunnustat: / en ole enempää.

Näin olet / lähempänä / kuin saatoit uskoa, / jotakin arvokasta, hyvää / osaa siitä / joka sinussa ihmisenä ihmistä itsessänsä etsii.

  Viljo Kajava (1909-1998), Yritä luoda itsestäsi runoteoksessa Tähän saavuin, 1989

Kuva: Kirjatimpuri

Päättyvän vuoden muistoksi

Hän on pysähtynyt selälleen, toinen jalka / arvokkaasti toisen päällä, pullot ympärillä, / kädet housunkauluksen alla, lämpimässä, / silmät katsovat lumen takaa suoraan Uranukseen, / täit alkavat kangistua äkkiä viilenneissä kainaloissa. / Musta suu on puolillaan lunta.

Nyt lepää korokkeellaan jalosyntyinen suomalainen. / Ihmisiä tulee ja menee, ja menee ja tulee.

Hän nukkuu, sanon pojalleni, hänen on hyvä olla, / ei lumi paina.

Nyt ei oo yö, sanoo kaksivuotias, nyt ei nukuta, ei oo kylmä.

Mutta puiston portille on saapunut tumma hahmo, / nukkuja nousee, riisuu takin, kengät, housut, / kaiken risaisen, haisevan, ja juoksee kuin hirvi / nuoruutensa kauneudessa odottajan syliin. / Ja äiti ja poika sulautuvat samaksi tummuudeksi.

Matti Rossi: Lumessanukkuja

kuva: Kirjatimpuri

Pentti Saaritsa 80 vuotta tänään!

Tänään kumarretaan kiittäen ja syvään, kun juhlitaan runoilija ja kääntäjä Pentti Saaritsan 80-vuotispäivää. Saaritsa tunnetaan oman, yli 20 teosta käsittelevän runotuotantonsa lisäksi myös monipuolisena kirjallisuuden suomentajana. Hän on kääntänyt esimerkiksi espanjan-, portugalin-, ranskan-, ruotsin-, italian- venäjän- ja englanninkielistä kirjallisuutta; erityisen lähellä on ollut latinalaisamerikkalainen kirjallisuus. Mitenkä joku jaksaa!!! Saaritsan suomentamista teoksista yksi esimerkki on portugalilaisen runoilijan Fernando Pessoan teos En minä aina ole sama. Saaritsa tunnetaan myös yli 700 laulutekstistään, yhtenä niistä on suomennos laulusta Bella ciao.

Kuten alla olevan, vuonna 1969 ilmestyneen teoksen nimikin En osaa seisahtaa enteellisesti jo kertoo, runoilijan työ jatkuu aktiivisesti edelleen ja antaa meillekin, kulttuurin välttämättömään tarpeeseen vakaasti uskoville, uutta voimaa ja toivoa siitä, että kirjallisuudella ja runoudella ja ylipäänsä taiteella ON syvällistä merkitystä ihmisen hyvinvoinnille, vaikka kilpailu vallasta, nopeista voitoista ja rahan mahti maailmassa yrittävätkin tämän asian tärkeyttä kaikin tavoin himmentää. Lämpimät onnittelut päivänsankarille! Arvokas työ jatkukoon!

Tapaninpäivä 26.12.

Joulukukka

Rauhaa, rauhaa / hehku, kukka punainen, / sielunmajaan ihmisen / hehku joulurauhaa /

tämä hetki. Ohi meidän / jatkuu päivä, yö, / epäonnistuneen sadun / lunastuksentyö, /

luvun, johon vikapää / olen niin kuin sinäkin: / kummassakin meissä jää / kesken tahto mestarin, /

suuren sanelijan tahto, / jonka mittaan mahtumaan / sinä liian valmis olit, / minä – tuskin luonnoskaan. /

Vikapäät siis. Molemmat. / Vikani jos lunastamaan, / oppisin vain niin kuin sinä / syntyvikas lunastat! /

Oppinenko? – Joulupuu, / virsi, kukka. Sitten jälleen / uusi satu. Kenties sekin / epäonnistuu. /

Mutta nyt, nyt hehku, rauhaa / kukka verenpunainen, sielunmajaan ihmisen / hehku joulurauhaa. /

                                 Juha Mannerkorpi: kokoelmasta Kylväjä lähti kylvämään, Joulukukka

Kuva: KT

Sakari Topelius, Varpunen jouluaamuna

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa, / järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen, / järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.

Pienen pirtin portailla oli tyttökulta: – Tule, varpu, riemulla, ota siemen multa!
Joulu on, koditon varpuseni onneton, / tule tänne riemulla, ota siemen multa!

Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta: – Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.
Palkita Jumala tahtoo kerran sinua. / Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta!

– En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta, / olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen, / pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Varpunen jouluaamuna, san. Sakari Topelius, säv. Otto Kotilainen, suom. Konrad Alexis Hougberg (?)

Kuva: Kirjatimpuri

Sakari Topelius, Joulu oveen kolkuttaa

Joulu oveen kolkuttaa, hymyy tuiskusäästä: Lapsikullat, avatkaa! Olen aivan jäässä! Matka mulla täysi on, raskas niin kuin onneton! Lahjoja on mulla. Saanko sisään tulla? – Tule, armas joulu!

Kynttilät nyt mulla on sekä kaunis kuusi. Tulkoon joka talohon riemu, rauha uusi! Unhota en käyhääkään, joka nääntyy nälissään. Huolet, tuskain haavat lohdun, hoivan saavat. – Tule, armas joulu!

  Joululaulu, Joulu oveen kolkuttaa, san. Sakari Topelius, suom. Toivo Lyy

Sakari Topelius, Jo joutuu ilta

Jo joutuu ilta ja tuuli käy / yli tumman, synkeän salon. / Hämy verhovi majan matalan / ja rikkaan uhkean talon. Kun tuntea sais / pyhän, lohtua tuovan valon!

Me kuolon varjossa kuljemme / ja sokeus silmät peittää, / säde puhdas, loistava yksinään / voi valoa hämyhyn heittää. / Vois kirkastaa / yön pimeitä, kaitoja teitä.

Mut tähdet lempeän hohteen luo / syvyyksiin synkkihin asti, / ja jouluvalkeat loistavat / joka paikassa kirkkahasti.  / Valo ijäinen, / tule meille johtajaksi! 

 Käy tuuli ja pehmeinä lentävät / lumihiutehet pakkasella. / Pesä liekkö peipolla lämpöinen, / vai viluko varpusella? / Niin mielelläin / teit’ tahtoisin suojaella!

Kotiliedellä valkea leimuaa / ja kuusessa kynttilät loistaa. / Kera siskojen juhlia tahdon nyt / ja lapsuusriemuja muistaa, / kuin lapsena / surut kaikki mielestä suistaa.

Valon valta voittaa, ja pimeyden / me murramme elomme teillä. / Majassa halvimmassakin / on sijansa enkeleillä,  / ja silloin on / myös joulu parahin meillä.

Jo joutuu ilta, Jouluvirsi, san. Sakari Topelius (1818-1898), säv. Jean Sibelius, suom. Aino Kallas

Sakari Topelius, Tervehtii jo meitä

Tervehtii jo meitä joulu armahin, / tuli kylmän teitä, armas kuitenkin. / Hänpä hymyellen tupahan jo saa.
Lapset hyppiellen häntä seurajaa. / Kynttilät ne hohtaa tähtösinä niin, / sepä mielen johtaa Betlehemihin.

Loista lapsen tiellä joulutähtönen! / Oi, niin ilomiellä sua katselen! / Näithän, tähti Herran, lapsosenakin,
pieni hän ol' kerran Vapahtajakin. / Loistit kirkkahasti silloin seimehen, / loistat siitä asti aina eellehen.

Oi, sä ilon tuoja, joulu herttainen, / rauhan, riemun tuoja, talven kukkanen! / Polvillas sä meitä hypittelet vaan,
kutsut enkeleitä joukkoon laulamaan. / Enkel'ääniin liittää lapset äänens' saa, / kaikki hyvät kiittää Herraa Jumalaa.

Tervehtii jo meitä, san. Sakari Topelius, säv. Jean Sibelius, suom. tuntematon

Sakari Topelius, En etsi valtaa, loistoa

En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan; / ma pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan. / Se joulu suo, mi onnen tuo ja mielet nostaa Luojan luo. / Ei valtaa eikä kultaakaan, vaan rauhaa päälle maan.

Suo mulle maja rauhaisa ja lasten joulupuu / Jumalan sanan valoa, joss' sieluin kirkastuu. / Tuo kotihin, jos pieneenkin, nyt joulujuhla suloisin. / Jumalan sanan valoa, ja mieltä jaloa.

Luo köyhän niinkuin rikkahan saa joulu ihana. / Pimeytehen maailman tuo taivaan valoa. / Sua halajan, Sua odotan, Sa Herra maan ja taivahan. / Nyt köyhän niinkuin rikkaan luo suloinen joulus tuo.

                                 En etsi valtaa loistoa, san. Sakari Topelius, säv. Jean Sibelius, suom. Martti Korpilahti (?)

Kuva: KT