Florence on parhaillaan kinoissa pyörivä tositarina kuuluisasta ja rikkaasta amerikkalaisesta rouvashenkilöstä nimeltä Florence Foster Jenkins (1868 – 1944), joka teki elämänsä aikana varsin merkillisen ja unohtumattoman laulu-uran. Niin ovat tehneet monet muutkin - Maria Callas et cetera – mutta ero Florenceen oli se, että muut ovat osanneet laulaa, mutta Florence ei. Silti hän lauloi klassista musiikkia Ammu-vainaan nuotilla korkeelta ja kovaa, niin että Retuperän WPK:n miehetkin olisivat kateellisia Florencen kyvylle vetää niin loistavasti nuotin vierestä. Florencea esittää vakuuttava Meryl Streep, joka siis oikeasti osaa laulaa, mutta näköjään myös upeasti ohi partituurin.
Florencen manageri ja nykyinen elämänkumppani, keskiverto näyttelijä St. Clair Bayfield (Hugh Grant) järjestää Florencen kutsut, esiintymiset ja rekvisiitat, rientää konserttien hyväksi pää kolmantena jalkana ja pyrkii estämään arvonsa tuntevien kriitikoiden saapumisen Florencen konserttiin, jos ei muuten, niin kahisevan setelitukon avulla. Aikoinaan Florencea säesti pianisti Cosmé McMoon (elokuvassa mainio Simon Helberg), joka itse- ja myötähäpeän siivittämin tunnoin astuu aina laululavalle diivansa kera.
Stephen Frearsin ohjaama elokuva on hyvän mielen, ilon ja myötätunnon luoja, mutta on tarinassa surullisiakin aineksia. Florencen elämä oli nuoresta lähtien ollut selviytymistä ensimmäiseltä aviomieheltä saadun veneerisen taudin kynsissä. Siihen aikaan näitä tauteja hoideltiin elohopealla ja arseenilla, jotka nykytiedon mukaan taitaisivat sopia paremmin rotanmyrkyiksi, jos niiksikään. Lapsettomuus ja sairaus herättivät niin suurta surua ja yksinäisyyttä, että ne eivät hälvenneet rahalla ja omaisuudella, mutta laulaminen varmaankin lievensi niitä.
Kerrotaan Florencen joskus todenneen, että “ihmiset voivat sanoa, että en osaa laulaa, mutta kukaan ei voi sanoa, että en laulanut.” No, niinpä. Florencen 1940-luvulla tekemiä äänityksiä voi vieläkin kuunnella iltojensa iloksi.
