Laulun iloa nuotin vierestä - Florence

Florence on parhaillaan kinoissa pyörivä tositarina kuuluisasta ja rikkaasta amerikkalaisesta rouvashenkilöstä nimeltä Florence Foster Jenkins (1868 – 1944), joka teki elämänsä aikana varsin merkillisen ja unohtumattoman laulu-uran.  Niin ovat tehneet monet muutkin - Maria Callas et cetera – mutta ero Florenceen oli se, että muut ovat osanneet laulaa, mutta Florence ei. Silti hän lauloi klassista musiikkia Ammu-vainaan nuotilla korkeelta ja kovaa, niin että Retuperän WPK:n miehetkin olisivat kateellisia Florencen kyvylle vetää niin loistavasti nuotin vierestä. Florencea esittää vakuuttava Meryl Streep, joka siis oikeasti osaa laulaa, mutta näköjään myös upeasti ohi partituurin.

Florencen manageri ja nykyinen elämänkumppani, keskiverto näyttelijä St. Clair Bayfield (Hugh Grant) järjestää Florencen kutsut, esiintymiset ja rekvisiitat,  rientää konserttien hyväksi pää kolmantena jalkana ja pyrkii estämään arvonsa tuntevien kriitikoiden saapumisen Florencen konserttiin, jos ei muuten, niin kahisevan setelitukon avulla. Aikoinaan Florencea säesti pianisti Cosmé McMoon (elokuvassa mainio Simon Helberg), joka itse- ja myötähäpeän siivittämin tunnoin astuu aina laululavalle diivansa kera.

Stephen Frearsin ohjaama elokuva on hyvän mielen, ilon ja myötätunnon luoja, mutta on tarinassa surullisiakin aineksia.  Florencen elämä oli nuoresta lähtien ollut selviytymistä ensimmäiseltä aviomieheltä saadun veneerisen taudin kynsissä. Siihen aikaan näitä tauteja hoideltiin elohopealla ja arseenilla, jotka nykytiedon mukaan taitaisivat sopia paremmin rotanmyrkyiksi, jos niiksikään. Lapsettomuus ja sairaus herättivät niin suurta surua ja yksinäisyyttä, että ne eivät hälvenneet rahalla ja omaisuudella, mutta laulaminen varmaankin lievensi niitä.

Kerrotaan Florencen joskus todenneen, että “ihmiset voivat sanoa, että en osaa laulaa, mutta kukaan ei voi sanoa, että en laulanut.” No, niinpä. Florencen 1940-luvulla tekemiä äänityksiä voi vieläkin kuunnella iltojensa iloksi.

Yön kirkas tähti; läppärileffaa pukkaa

Katsottiinpa Piano-elokuvasta (Piano, 1993) tutun Jane Campionin sekä käsikirjoittama että ohjaama elokuva Yön kirkas tähti (Bright Star, 2009), jossa pääosaa eli nuorta brittiläistä runoilija John Keatsia (1795 -  1821) esittää Ben Whishaw ja hänen suurta rakkauttaan Fanny Brawnea Abbie Cornish. Keatsin tukijan, runoilijaystävän ja elokuvan häirikön roolissa on Kerry Fox. Musiikin on säveltänyt Mark Bradshaw.

Tämän yltiöromanttisen leffan alkupuolella Keats yrittää huolehtia vakavasti sairaasta veljestään vaillinaisten kykyjensä mukaan. Nuoret rakastuvaiset, John ja Fanny, voivat tavata toisiaan varsin usein, koska he sattuvat asumaan samassa talossa. Heidän rakkautensa syvenee, mutta ei voi tulla mahdolliseksi, koska runoilija on niin köyhä, että hän ei kykene elättämään perhettä. Rakkaus on kuitenkin niin voimakas, että se voittaa lähes kaikki esteet, jopa tytön äidin vastustuksen. Sitten iskee kavala sairaus ja ratkaisee nuorten tulevan elämän.

Parasta - pahintakin! - elokuvassa ovat vitkaan kuluvat hetket romantiikan ajan John Keatsin runouden parissa. Tässä on leffa, jossa maltetaan, siis uskalletaan – pitkästymisenkin uhalla - hidastaa oikeissa paikoissa ja antaa kosketuksen syventyä. Sattuma on, että juuri tämä leffa osui matkaseuraksi pitkälle junamatkalle, koska muutoin, rehellisesti sanoen, sen katsominen olisi saattanut jäädä kesken ihan vain sen hitauden takia. Nyt kun ei ollut tilaisuutta tehdä mitään muuta, tuli seuratuksi koko viipyilevällä jälkimaulla varustettu tarina kaikkine nyansseineen. Hyvä niin. Vaikuttavaa ja upeaa ohjaustyötä.

John Keats: Viimeinen sonetti

Oi tähti! laisesi jos olisin - / en täysin: yksinäinen tähti on. / Iäti seuraat luomin avoimin, / erakko luonnon, vakaa, uneton, / kun papillista tointaan hoitaen / ihmisten rantaa vedet huuhtovat / tai lumen verhon saavat pehmoisen / yllensä kaikki nummet, kukkulat. / Ei siten – yhtä vankkumaton vain! / Armaani nuoreen rintaan nojaten / tuntien nousun, laskun vuorottain, / iäti levottoman autuuden, / povella aina huokuvalla tuolla, / niin elää – taikka menehtyen kuolla.

                                                                                  Aale Tynni: Tuhat laulujen vuotta

 

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä

Täss’ halavan himmeän alla  istun ja varpaita paleltaa.

Ei nuttua kunnollista, ja päätäin syysvihuri kuumottaa.

Jos Oksanen nyt näkis, hän varmaan säälisi Stenvallia,

Katuis’ kovia tuomioitaan ja kantais’ steissiltä lattekahvia.

 

Täll’ seudull’ ryske ja pauhina ankar tienoissa ympär käy,

kun stadia tiivistetään, ei niittua viherjäistä missään näy.

Mut kanervainen kangas, niittu hohtavainen yhä houkuttaa.

Kaukametsä ilmanrannall’ siell’ niin kutsuvasti odottaa.

 

Katsannoll' tyynell', kaukana pelvost istun ma aikani tässä,

Lopulta mullekin kai käy hyvin,  niin kuin usein käy elämässä.

Mun impeni valkea liina tuoll’ jo tuulessa liehahtaa.

Mä syliini kierron immen, saan helmaansa uinahtaa.

                                                   (kursivointien copyright Aleksis Kivi)

Langattomia yhteyksiä

Kun myrsky tienoota noin riepottaa,  / niin katso, TV-antennista osa putoaa.  / Noin poies tikkusiivin lentää osa poloinen, / ja loppu maassa sen on tyly, ruosteinen.  / Mut mitäs sitten? / Telsussa ei kuvaa näy. / No syksy tulee, ei se lainkaan käy / ett' ruutua ei pimeneviss’ syksyilloiss’ saattais’ tuijottaa.  / Sen vuoksi täytyy antsku korjauttaa. / Paikalle sellaiset tahtomiehet siis,  / että he veisaa siitä viis',  / ett’ katollekin mennä täytyy.  /  Katsojakin kauhuissansa räytyy,  / kun seuraa pelottavaa työtä asentajan. / He siellä seisoo korkeuksiss’ katonrajan,  / vain kengät pitää, valjaat turvan tuo, / niin että antskuT pian kuvan suo / ja huokaista voi helpotuksen vuoksi. / Pian kiitää kaikki kanavat ihan liiankin luoksi / ja työntää sisään pirttiin kaikkee sekalaista / monistakin maista. / On jotkut jutut huonoo, jotkut vielä huonompaa, /  mut itseään voi sillä aina lohduttaa, / ett' telsussa on nappi, jolla panna poikki.

Ennen

Ennen

Jälkeen

Jälkeen

Sodan särkemä arki

Ville Kivimäen ja Anssi Männistön juuri ilmestynyt kirja Sodan särkemä arki on vaikuttava sekä kirjallinen että kuvallinen teos suomalaisten vuosina 1939 - 1945 kokemista sota-ajoista ja antaa paljon kouriintuntuvaa ja mielenkiintoista tietoa sodan ajan tapahtumista sekä rintamalla että kotirintamalla.  Teos jakaantuu viiteen osaan: rintama, koti, väkivalta, muisti ja sodan arjen tallentajat.

Sotaa kokemattoman lukijan kannalta uutta on esimerkiksi sellainen tieto, että etulinjan kiväärimieheksi joutui varmimmin vähiten koulutusta saanut mies ja toisaalta; sen ajan harvalukuiset koulutetut kansakunnan toivot joutuivat sinne esimiestehtäviin. Erikoistaitoja omaavat saattoivat välttää etulinjan jonkin erityistaitonsa ansiosta. Maantieteellisesti sotaan joutui enemmän Itä- ja Pohjois-Suomen maanviljelijöiden ja työläisten poikia kuin muista Suomen osista. 

Etulinja oli ”muutaman kilometrin syvyinen vyöhyke, jolle oli sulloutunut molemmin puolin ei-kenenkään-maata satojatuhansia nuoria miehiä.”  Teoksessa kerrotaan, että ”sodan raskain taakka osui kaikkein nuorimpiin aikuisikäluokkiin - alle 30-vuotiaisiin - joista koottiin etulinjan jalkaväki-, konekivääri- ja jääkärikomppaniat.” - Siihen päättyi nuoruus, on kuultu monen sotaveteraanin suusta.

Kirjan kuvat, jotka ovat peräisin SA -kuva-arkiston kokoelmista, on valittu huolella ja kertovat ajasta järkyttävällä tavalla vielä sanoja enemmän; urheudesta, epätoivosta, pelosta, hämmennyksestä ja selviytymisestä, kuka mitenkin. Näin 99-vuotiaan Suomi-neidon juhlan taas lähestyessä kirjaa voi suositella meille kaikille, jotka saatamme ajatella Suomen itsenäisyyttä ja vapautta lähes itsestään selvyytenä, joskus jopa unohtaen, ketkä sen meille hankkivat ja millä hinnalla. Eikä sovi unohtaa, että särkyi se arki myös vastapuolen sotilaiden elämässä. Ja silti, katsoipa uutisia nykyisinkin milloin tahansa, sota on aina läsnä jossain päin maailmaa tuottamassa suurta henkistä ja aineellista kärsimystä ja tuhoa.

Kirjan graafisen suunnittelijan Martti Ruokosen työ ansaitsee erikoismaininnan.

Leipäjonoa Helsingissä, kuva: F. Wasenius

Leipäjonoa Helsingissä, kuva: F. Wasenius

Kuva: Holger Harrivirta

Kuva: Holger Harrivirta

Sotavankeja, kuva: Martti Aaltonen

Sotavankeja, kuva: Martti Aaltonen

Ikäeroa: 60-vuotias ja 12-vuotias sotilas, kuva: Viljo Pietinen

Ikäeroa: 60-vuotias ja 12-vuotias sotilas, kuva: Viljo Pietinen

Tytöt

Kaliforniasta kotoisin olevan Emma Clinen (1989 - ) esikoisromaani Tytöt (The Girls, 1916) kertoo teini-iässä olevien tai sen juuri ja juuri ohittaneiden tyttöjen sisäisestä maailmasta ja aitojen ihmissuhteiden merkittävyydestä siinä iässä. Millaisia ihmisiä nuori tapaa, millaisia vaikutteita nuoret saavat elämäänsä ja miten ratkaiseva merkitys niillä on yksilön elämään. Miten torjua nuoren ihmisen syvää yksinäisyyttä, jonka tämä saattaa pinnallisessa kaikenvoivuudessaan jopa salata?

Fiktion taustavaikuttajana on tosiasioihin perustuva, vuonna 1969 Yhdysvalloissa oudossa yhteisössä tapahtunut joukkomurha, joka herätti kauhua ympäri maailmaa. Yhteisön napamies koukutti seuraansa nuoria, kokemattomia tyttöjä, jotka sitten vaelsivat idolinsa mukana paimentolaisten tavoin paikasta toiseen. Edes keskiluokkainen perhe ei välttämättä pelastanut tyttöä joutumasta miehen vaikutuksen alaiseksi, saattoi jopa tavanomaisuudessaan vauhdittaa yhteisön piiriin liittymistä.

Tuoreita metaforia ja uskottavaa sisäistä puhetta viljelee tämä kiinnostava nuori kirjoittaja. Ansiokas suomennos on Kaijamari Sivillin.

 

Sumua ja usvaa

Käytiin tutustumassa itsesensuurikomedia-otsikolla mainostettuun Kansallisteatterin uuteen Sumu-kantaesitykseen, jonka oli kirjoittanut ja ohjannut Juha Jokela. Jokela (1970 - ) tunnetaan useista merkittävistä näytelmäkäsikirjoituksista (mm. Mobile Horror, Fundamentalisti, Esitystalous, Patriarkka, Esitystalous 2), joten odotukset olivat näin ollen korkealla ennakkonäytökseen mennessä. Tupahan oli täynnä, joten moni muukin ajatteli samoin.

Juoni lyhyesti on se, että vuoden 2014 alussa kolmen miehen - kaksi tutkijaa ja myyntimies - yritys lähtee valloittamaan maailmanmarkkinoita ja kohteeksi otetaan Venäjä.  Miten tulla liike-elämässä toimeen suuren itänaapurin ja sitä kohtaan tunnettujen ennakkoluulojen kanssa, kun kauppaakin pitäisi käydä, on näytelmän suuri kysymys. Luottamus asioiden järjestymiseen on koetuksella koko ajan Venäjällä tapahtuvien suurten muutosten vuoksi. Näiden kolmen miehen motiivitkin ovat ristiriidassa keskenään, joten erilaisia hankauksia syntyy kaiken aikaa.

Komediasta ei Kirjatimpurin mielestä kyllä ollut ollenkaan kyse, niin ankean läheltä tarina parin viime vuoden todellisuutta Venäjällä liippasi. Osin luutuneillekin ennakkoluuloille ja toisaalta tapahtuneille tosiasioille, joista mediassakin koko ajan puhutaan, on näemmä melko tuskallista nauraa. Mielenkiintoista uudelleenasemointia suhteessa Venäjään kyllä ilmeni, joten ehkä joskus meilläkin osataan suhtautua naapuriin kuin kehen tahansa hyvää kumppaniin, arvostaen, mutta omaa asemaa ja kansojen moraalista vastuuta vähättelemättä. Valtava taustatyö oli tehty näin vaativaa tekstiä ajatellen. Kaipaamaan jäi syvempää tunnetason kosketusta, jota teatterista aina kuitenkin lähtee salaisesti hakemaan.

Näyttelijät olivat Kansallisteatterin parhaimmistoa, Kari Ketosen ja Elena Spirinan debyytit toivat erityisesti sähköä kaikkiin kohtauksiin. Timo Tuominen, Jani Karvinen, Katariina Kaitue, Jukka-Pekka Palo ja Ria Kataja olivat tasaisen varmoja omassa roolityössään. On hienoa seurata, miten osaava näyttelijä työssään pystyy luottamaan myös toisen osaamiseen. Tällainen näytelmän yhteinen kannatteleminen välittyy aina myös katsomoon.

Alma! ja muita naisia

Otettiinpahan iltalukemiseksi ja uneen uuvuttajaksi Hanna Weseliuksen (1972 - ) esikoisromaani Alma!, jota noin näppituntumalla ja etukäteen arveltiin fiktioksi säveltäjä Gustaf Mahlerin (1860 - 1911) vaimon Alman (1879 - 1964) elämästä.  Ei onnistunut uneen uuvuttaminen. On jotensakin huvittavaa, että kun ennakkoasentein lähtee jotain teosta lukemaan, on päässä jo jokin skeema, millä tarinassa todennäköisesti edetään. Kun skeema ei sitten pidäkään paikkaansa, on aivan hämmennyksen tilassa, tyyliin että; merimies – mikä laiva, mikä maa, mikä valuutta?

Romaani kertoo säveltäjä Alma Mahlerista, muusikon vaimosta, mutta samalla se kertoo myös eri aikakausina, eri puolilla maailmaa ja erilaisissa elämäntilanteissa olevien naisten elämänkohtaloista ja niistä monista alistamisen muodoista, joilla maailma on ennen ja vielä nytkin naiskehoa ja -mieltä hallinnut. Alma todennäköisesti loi elämästään ainakin osin omansa näköisen niillä resursseilla, mitä hänellä oli - ja hänellähän sentään jotain oli - , mutta miten onkaan Nigeriassa siepattujen tyttöjen laita tai Lampedusan saarelle rantautuneiden pakolaisten, joita tulee verranneeksi tässä romaanissa naisen valtaan omasta kehostaan? Missä ovat näiden ihmisten todelliset vaihtoehdot? Hyvällä tahdollakin joutuu oikein hakemaan yhtäläisyyksiä näiden romaaniin valittujen henkilöhahmojen välillä ja myös syitä siihen, miksi heidät on otettu mukaan. Olisiko ollut osuvampia vaihtoehtoja olemassa vertailtaessa Almaa ja tämän päivän naisia?

Helsingin Sanomissa oli juttua teoksen kirjoittajasta Hanna Weseliuksesta (HS 03.09.2016). Se oli kyllä asiaa avartava haastattelu, auttoi hieman ymmärtämään romaanin asetelmallisuutta ja toisaalta herätti myös lisää kysymyksiä naisen asemasta. Ovatko tosiaan jo menneet vielä ohi ajat, jolloin naiset vapaaehtoisesti ovat alkaneet pienentää itseään suhteessa miehiin, ja minkä takia? Hyötyäkseen siitä jotain? Arkuudesta ja pelosta, että eivät tule hyväksytyksi, jos menestyvät? Muiden naisten kateuden takia? Lasten takia? Miehiä kohtaan tuntemansa myötätunnon vuoksi? Rakkauden? Ja vielä kysymys: miten he loppupeleissä ovat siinä sitten onnistuneet? Miksi edelleen iso osa niin kutsutuista menestyvistä naisista on sinkkuja tai eronneita ja miksi useimmilla menestyvillä miehillä sen sijaan on taustatukenaan rakastava ja myötäelävä perhe?

 

Omenalyriikkaa

Maailma on omena, / ja omena on kuin maailma, / pallon kuparinpullea. / Hei Afrikka ja Aasia, / Kalahari, Kaukaasia! / Ja omppua / saa haukata, / mutta maailmaa ei voi puraista. / Sillä jos siitä valtakunnan puree, / niin asukkaat kamalasti suree, / ja presidentti itkee / ja ministerit mököttää… /

Ja jokaisella on omena, / ja omena on kuin maailma, / pallo kuperanpullea. / Ja omenamaailman pinnalla / on tilaa kaikilla lapsilla. / On siiliä, seraffia, / on kissoja, on kiraffia, / ja pupuja kettuja karhuja puhveleita / ja pieniä tyttöjä, / sinisiä karhuja, / kaikki popsii piparia…                                                                Kaarina Helakisa

                                                                                                                               Jos olet syntynyt syksyn kuussa, / niin killut ja keikut omenapuussa. /
Poskillasi on ompun puna, / tuotapa katselen lumottuna. / Mitä sinä sanot, jos luoksesi laukkaan / ja punaista poskea haukkaan?                

Elina Karjalainen

                                                       Omenan kuoressa on reikä. / Jos siihen painaa korvansa kiinni / ja kuuntelee tarkasti, / voi veden ja tuulen ääniltä erottaa / astioiden helinää. // Toukka tiskaa.

Risto Rasa

Fintiaanit

Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän Fintiaanien mailla on teos, joka pitää sisällään sekä tietoa ja tosiasioita että tarinoita ja uskomuksia ja lisäksi valokuvia suurten järvien alueella asuvien fintiaanien menneisyydestä, kulttuurista ja elämästä.

Fintiaanit ovat näille alueille 1880 – 1920 –luvuilla aikoinaan muuttaneiden suomalaissiirtolaisten ja siellä ennestään asuneen alkuperäiskansan, intiaanien, jälkeläisiä. Kirjan kertoman mukaan suomalaiset tulivat sinne uudisraivaajiksi, mutta heitä ennen alueelle olivat ehtineet jo ruotsalaiset, tanskalaiset ja saksalaiset. Tästä johtuen suomalaiset saivat toiseksi huonoimmat maat, jos kohta alkuperäisväestölle, metsäintiaaneille, jäivät vielä huonommat.

Suomalaisilla ja intiaaneilla oli kuitenkin samanlainen suhtautuminen metsään ja kumpikin kansanosa oli elänyt aina karuissa oloissa, joten sekin yhdisti. Intiaaneilla ja suomalaisilla oli yhteinen vaihdantatalous-bisneksensä, koska rahaa ei kummallakaan ollut. Intiaanit myös arvostivat suomipoikien kansanlääkintää, käsityöperinnettä ja viljelytaitoja huonoillakin mailla.

Alkuperäiskansojen kohtelun törkeys on teoksen mukaan ollut vertaansa vailla; aikuisia intiaaneja ja heidän perheitään jahdattiin, heidän hiuksensa leikattiin – soturi-intiaanin elinvoima oli uskomuksen mukaan hiuksissa – omaa kieltä ei saanut puhua, lapset riistettiin vanhemmiltaan sisäoppilaitoksiin, eivätkä he saaneet pitää yhteyttä kotiin ja niin edelleen. Vaikka olot eivät vieläkään ole ruusuiset - asutaan reservaateissa - nykyisin asiat ovat kuitenkin menossa oikeaan suuntaan. Alkuperäiskansat, kuten myös fintiaanit, ovat alkaneet tuoda esiin juuriaan ja arvostaa niitä, jopa niin, että jotkut junan tuomat ja viemät yrittävät väärin perustein kuulua näihin etnisiin vähemmistöihin.

 

Elektra

Ei näytä tuovan kauna, viha ja koston ajatukset enempää kuin niiden toteutuminenkaan helpotusta ihmisen elämään, jos on uskominen Sofokleen (n.496 – 406 eaa.) kirjoittamaa tragediaa Elektra. Ystävän myötämielisellä avustuksella päästiin kuulemaan kenraaliharjoitus kyseisestä tragediasta tehdystä huikeasta oopperamusiikista. Sen sävelsi Richard Strauss (1864 - 1949), libreton kirjoitti Hugo von Hofmannsthal (1874 – 1929) ja alkuperäinen ohjaus on Patrice Chéreaun (1944 - 2013), uusintaohjaus Vincent Huguetin.  Suomen Kansallisopperan orkesteria johti Esa-Pekka Salonen,  jota ja tätä koko oopperaa on ylistetty eri puolilla Eurooppaa ja rapakonkin takana.

Miehityksessä esiintyy kovan luokan laulajia huikean roolin tehneestä Elektran esittäjästä Evelyn Herlitziuksesta  – miten voikaan olla niin pienellä immeisellä niin mahottoman kantava ääni! -  ja hänen sisartaan Krysotemisiä esittävästä Elisabet Stridistä aina äitimuoriin Klytaemnestraan (Waltraud Meier), joka tässä tarinassa piti päästää päiviltä, samoin kuin hänen kelmi rakastajansakin Aigistos (Mika Pohjonen). Orestes, Elektran veli (Tommi Hakala) edusti myös Aigistoksen ohella niitä joitakin harvoja miehiä, joita lavalla nähtiin. Tämä oli naislaulajien heiniä, ja kaikki heistä viimeistä palvelijaa myöten ansaitsivat paikkansa ja palkkansa.

Elektran juoni lyhyesti on se, että Elektra, kuninkaan tytär, aikoo surmata äitinsä ja tämän rakastajan, jotka ovat surmanneet Elektran isän, jota tytär on suuresti rakastanut. Onko tässä siis Oidipus-kompleksi toisinpäin? Elektra yrittää saada kostojuoneen mukaan sisartaan Krysotemisiä siinä onnistumatta ja sekoilee linnan pihalla suurimman osan aikaa. Äitimuori on huonouninen ja näkee painajaisia, ja yrittää saada selville, millä uhrauksilla ja kenen verellä hänen painajaisensa katoaisivat. Aikanaan äiti on tapattanut miehensä sen vuoksi, että tämä uhrasi yhden heidän tyttäristään pelastautuakseen porukoineen Troijan sodasta. Jostain kuitenkin ilmestyy kuolleeksi luultu veli Orestes, joka hoitelee homman Elektran puolesta. Sitten Orestes häipyy vähin äänin. Jäljelle jää vain tyhjyys ja tappio, ei tule riemutanssia eikä juhlapitoja. Koston toteutuminen ei tuonutkaan helpotusta.

Esitys nähdään oopperassa vain viisi kertaa ja näyttää siltä, että kaikkien  esitysten liput ovat jo menneet kuin kuumille kiville. Kansallisoopperan Alminsalin lämpiössä voi vielä 9.9. yhdessä miettiä, millaisia merkityksiä nykyaikainen psykoanalyysi tälle näytelmälle antaa.

"Maailma on sana"

Samuli Paronen (1917 – 1974)  Maailma on sana, 1974

 ”Me pelkistämme, karsimme, karsinoimme, aitaamme, pullotamme, suljemme, nimeämme ja hyllytämme elämän. Kysy mitä vain, mitä on.”

 ”Ihmisten ei enää tarvitse elää, vain olla tehokkaita, latautua ja purkautua. Ei siinä olekaan sijaa elämälle.”

 ”Ei se onnistu ihmisille, mikä muurahaisille.”

 ”Missä hyvinvointi mekanisoituu, siellä pahoinvointi ruumistuu.”

 ”Hyvinvointimme perustuu pahoinvointiin. Jos perusta puretaan, romahtaa kaikki.”

 ”On helpompi kriminalisoida sairaus tahi terveys kuin ruveta niiden tähden muuttamaan valtaohjelmia.”

 ”Terve kohta sairaassa on kuin sairas kohta terveessä: se on kipeä.”

 ”Raha ei tuo täällä onnea rahattomille.”

 ”Yhä useampien on tehtävä yhä tehokkaammin töitä voidakseen ostaa oikeuden tehdä jotain muuta.”

 ”Yhä useammat kokevat elämänsä mielettömäksi, ellei heillä  ole kylliksi varaa ajan mielettömyyksiin.”

 ”Se, ettemme hyväksy kohtuuttomuuksia, ei merkitse sitä, että tyytyisimme kohtuuteen.”

 ”Mitäpä täällä rahaton voisi kuin luvatonta.”

 ”Armostaeläjän pyyntö on syyte.”

 ”Tässä kilvassa jäämme itse mieluummin ilman kuin jaamme liiastamme niille, joilla ei ole.”

 ”Asiantuntijan lausunnon mukaan on köyhyys terveellistä. Lääkäri oli sanonut hänelle, etteivät köyhät käy vastaanotoilla niin usein kuin varakkaat.”

 ”Vaikeinta ei täällä ole käskeminen tahi käskyjen täyttäminen, vaan ihmisenä eläminen.”

 ”- Tää maailma on niin paha, sanoi kunnon ihminen vastustaen kaikin voimin sen muuttamista.”

 ”- Hän löysi vihdoin itsensä, ne sanoivat miehestä, joka vasta verraten iäkkäänä lakkasi kehittymästä.”

 ”Suurin osa suomalaisia elää tasa-arvon alapuolella vastustaen sitä.”

 ”Kylätuomioistuimissa rikoslaji on aina sama: kyläkuvasta poikkeaminen.”

 ”Joukossamme liikkuu kyllä heikkoja, joita voimme rangaista, mutta vähän vahvoja, joilla on voimaa kieltäytyä siitä.”

 ”Vartija on aina vankilansa vanki, vanki ei aina.”

 ”Valta turmelee myös ne, joilla valtaa ei ensinkään ole.”

 ”Viihteen kysyntä kasvaa, kun kasvaa tarve olla ajattelematta sitä, mitä tajutaan.”

 "On aina helpompi poistaa kipuja kuin tauteja.”

 ”Ellei ymmärrys siirry päästä käsiin, ei se toimi.”

 ”Mahdollisuutemme ovat virheissämme ja epätäydellisyydessämme.”

 ”Maailma on kohtuullinen. Ainoa oikeus, minkä se ihmiselle antaa, on oikeus tehdä kohtuullisesti virheitä.”

 ”Matkassa on aina se kohta, josta eteenpäin se kuluttaa itsensä loppuun.”

 ”Kun on paikalla, kun tajuntavalli murtuu, saattaa nähdä jotain, jos on nopea.”

 ”Ja huomenna meillä on vieläkin enemmän hyviä välineitä. Huomenna tarvitaan vielä enemmän hyvää tahtoa kuin tänään.”

 ”Katselen maisemaa, se tulee minuun, eikä mikään ole pois tulevilta, kun lähden.”

Ron Mueck ja Tampere

Ei menty nyssellä vaan junalla - hyvä kyyti! -  Tampereelle nääs tutkailemaan Sara Hildénin taidemuseossa parhaillaan auki olevaa Ron Mueckin (1958 - )  näyttelyä. Mueck tunnetaan kansainvälisesti kuvanveistäjänä, joka tekee ensin savesta justiinsa oikean näköisiä ihmisfiguureita – kohdettaan pienempiä tai suurempia - , jotka sitten erilaisten tekniikoiden jälkeen saavat lopullisen joko lasikuidusta tai silikonista tehdyn muotonsa. Työn viimeistely on Mueckille erityisen tärkeää. Mueck oli aiemmin työskennellyt saksalaissyntyisten vanhempiensa omistamassa lelu- ja teatterinukkeja valmistavassa perheyrityksessä, ja sieltä hän oli saanut alkuoppinsa näihin tekniikoihin. Muodollinen taidekoulutus Mueckiltä puuttuu, mutta eipä näytä haittaavan. Mueckin ajatuksena on se, että hän kertoo avoimesti kaikille työtapansa, jotka taiteen tekemisessä usein halutaan salata.  Työvaiheita on kuvattu myös esillä olevassa valokuvasarjassa. Näyttelyssä voi samalla katsoa myös Gautier Deblonden filmin Still Life: Ron Mueck at Work. Näyttely on avoinna 16.10.2016 saakka.

Itse kaupungilla kävellessään ei voi kuin todeta, että tamperelaiset voivat syystä olla ylpeitä keskustansa avaruudesta, siisteydestä ja kesäisestä kukkaloistosta. Aurinkokin tuntuu paistavan tykimmin kuin muualla. Kiitokset menevät kyseisille kaupunki- ja vihersuunnittelijoille, työn toteuttajille ja puhtaanapidon ammattilaisille. Kannattaa siis mennä sinne ihastelemaan ja jopa nappailemaan myös hyviä ideoita. Ovatkohan hämäläiset vain muita suomalaisia siistimpiä ihmisiä, tai eivät ehdi sotkea, kun jo porukalla siivotaan?

Miehen ryhti

Petri Vartiaisen esikoisteos Miehen ryhti kertoo Ari-nimisen äidinkielenopettajan suulla perusopetuksen yläkoulun maailmasta, jossa ehtymätöntä energiaa täynnä olevat nuoret elävät oman viiteryhmänsä luomaa, erityistä aikaa. Siihen sisään päästäkseen aikuisen täytyy omata aivan erityisenlaista herkkyyttä, luontevaa jämäkkyyttä ja joustavuutta ja siitä huolimatta tahtoo jäädä altavastaajaksi. Saavuttaakseen tämänikäisten ihmisten luottamuksen täytyy olla myös rehellinen ja omata vahva itsetunto, koska juuri sitä koetellakseen nuori itse itseään aikuiseen peilaa tyyliin; ethän hylkää, vaikka yritän haastaa sinut jokaisella mahdollisella tavalla, olen haavoittuvainen, luon vain omaa nahkaani.

Koulumaailma on pienoisyhteiskunta, josta löytyy voittajia, häviäjiä ja keskitien kulkijoita, niin myös alistujia, kiusaajia ja sovinnontekijöitä. Itsekin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana toimiva Vartiainen haluaa kertoa fiktion avulla, mikä merkitys nuorelle on se, että hänellä on edes yksi aikuinen, joka välittää. Jos sellaista ei ole kotona, niin toivottavasti koulussa on se joku opettaja, joka huomaa nuoren tarpeet. Romaanin rivien välistä voi myös aistia kritiikkiä nykypäivän koululle asetettuja, joskus kohtuuttomiakin odotuksia kohtaan. Moni ennen lähinnä kotien kasvatustehtäviin kuulunut asia kun on siirtynyt vaivihkaa koulun tehtäväksi.

Opettajan appi Taisto on jo eläköitynyt, vanhan kansan opettaja, ja hänen metodeihinsa kirjan nuorempi opettaja peilaa omia tapojaan lähestyä oppilaita. Vanhat metodit ovat olleet ja menneet, jotkut niistä ovat olleet ehkä hyviksi havaittuja, jotkut huonoja, mutta maailman muuttuminen ja joka tuutista tuleva tiedon tulva on muuttanut yhteiskuntaa peruuttamattomasti, ja se vaatii opettajaltakin jatkuvaa sopeutumista uusiin tilanteisiin.

Teoksen toisella tasolla opettaja yrittää elää omaa perhe-elämäänsä, joka tässä tarinassa on melko turvallinen ja seesteinen.  Perheen merkitys korostuu työn haasteista irti pääsemisessä. Tosin Veera-vaimon valitukset siitä, että mies huolehtii enemmän murrosikäisistä oppilaistaan kuin omista lapsistaan, lisäävät kyllä paineita, mutta suhde vaimoon on muuten kunnossa. Opettajainhuoneessa on myös välituntisin kokoontuva nurkkaparlamentti, jossa puhalletaan pahimmat ulos ennen kuin ne purkautuvat vääriin kohteisiin.

Hauskasti mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä kirjoittaa tämä Kuusamon mies. Kirja todistaa, että opettajan työ on vaativaa ja vastuullista - silloinkin, kun ei jaksa - , mutta huumoria irtoaa melkein tyhjästä ja jos ei muusta niin ainakin ammattiliiton toiminnasta ja pakollisista koulutuksista. Onnen hetkiäkin työstä löytyy, ja ne palkitsevat vaivat. Helposti tuntuu löytyvän myös kirjallisuudesta tai elämästä kuvaus luokan ja opettajainhuoneen ankeimpaankin hetkeen.

”Ehkä kohtaamme oppilaiden kanssa vasta jonain tyhjänä keväisenä aamuna, kun revimme hitaasti suikaleita samasta nenäliinasta ja hoemme ”jaksaa, ei jaksa…”

Kuorolaulun puolesta marssilla

Niin taas kajahtivat komeasti Kuorojen kierroksen alkusoinnut Senaatintorilla torstai-iltana, vaikka sää ei erityisesti hellinytkään laulajia. Ei sentään satanut, niin että voidaan sanoa, että oli ihan normaali elokuun päivä.  Suomen laulusta Finlandia-hymnin kautta edettiin iloisempiin tunnelmiin ja lopuksi tietysti laulettiin yhteislauluna yleisön kanssa kaikkien taitama Kalliolle kukkulalle. Kuoronjohtajana Marjukka Riihimäki on rento ja verraton. Kuorojen kierros aloittaa Helsingin Juhlaviikkojen Art Goes Kapakka – hulinan, kun kuorot yhteisen esiintymisen jälkeen rantautuvat kaupungin ravintoloihin ja kapakoihin esiintymään. Siispä vaan: Laula, matkalainen korpimaan!

Julieta

Pedro Almodóvarin elokuvat on aina nähtävä, on sen verran kuuluisa tämä ”Madridin pantteriksikin” (HS 12.08.2016) mainittu espanjalainen ohjaaja. Uusin Julieta on tarina äidistä ja tyttärestä,  heidän yhteisen elämänsä katkeamisesta ajan aallokoissa ja niistä syistä, jotka siihen johtivat. Elokuva pohjautuu huiman kanadalaisen Nobel-novellisti Alice Munron kolmeen novelliin teoksessa Karkulainen: Kertomuksia (Runaway).

Elokuvan alkuvaiheessa esiintyvä mystinen eläin viittaa pohjoiseen mytologiaan ja vaikuttaa päähenkilön elämään ratkaisevalla tavalla. Rakkaus, sen haavoittavuus ja siitä toipuminen ovat leffan keskeisiä aiheita. Teemana suru ja syyllisyys, niiden kokeminen ja siirtyminen sukupolvelta toiselle on tuttuakin tutumpi eikä sellaisenaan hätkähdytä. Miten sisällä vellovat tunteet osoitetaan elokuvassa, on kuitenkin aina kiinnostava asia, ja silloin vastuu siirtyy näyttelijöiden ja ohjaajan kykyjen varaan.

Tässä elokuvassa erityisesti pääosien näyttelijät onnistuvat sisäisen maailman konkretisoimisessa niin, että katsoja elää intensiivisesti mukana tarinassa. Emma Suarés esittää Julieta vanhempana, nuorempi Julieta on Adriana Ugarte. Voimakkaat punaisen ja mustan sävyt seuraavat juonen kulkua; elokuvan kuvaaja Jean-Claude Larrieu on todella onnistunut työssään. Musiikki on Alberto Iglesiasin käsialaa.

Tie vie eteenpäin

Kopattiin kouraan monessa mukana olleen, muiden muassa Helsingin Sanomien päätoimittajana ja Sanomien toimittajakoulun johtajana toimineen Reetta Meriläisen muistelmateos Tytön tie.

Tämän tytön tie on vienyt polvijärveläisessä evakkoperheessä lapsuutensa viettäneen tytön sinne, tänne ja tuonne, siis ympäri maailmaa. Tie on vienyt myös tapaamaan hyvin erilaisia ihmisiä erilaisista yhteiskuntaluokista, myös ’paremmista piireistä’, joihin lapsuuden yhteisössä suhtauduttiin jopa hieman vieroksuvasti. Etenkin ’kirkonkylän sosieteettia’ arasteltiin.

Pitkälti lapsuus- ja nuoruusmuistoihin nojaava teos kertoo 1950- ja 1960-luvuista, jotka Meriläisen elämässä olivat melko perusturvallisia. Tosin vanhempien työn vuoksi jouduttiin muuttamaan usein paikkakuntaa ja se merkitsi aina uusien ystävien hankkimisen opettelua. Tarkasti muistiin painettu ajankuva välittyy sujuvasanaisen kertojansa suulla.

Elämäntyö Helsingin Sanomissa alkoi 1971 ja päättyi samassa paikassa 2011 eläkkeelle jäämiseen.  Elämä ei kuitenkaan pääty eläkkeelle jäämiseen, sanoo Meriläinen.  Vuosikymmenistään työelämässä Meriläinen kertoo vähemmän kuin lapsuusvuosistaan, ja ikään kuin hieman ulkopuolisena tarkkaillen. Johtuneeko se siitä, että hän itse joutui nyt luovimaan sosieteetin keskellä kuitenkaan taustansa vuoksi täysin samaistumatta siihen? Vai olisiko odotettavissa uusi teos, joka käsittelee työelämän vuosikymmeniä tarkemmin?

Kiinnostava on kirjan takakannessakin oleva kysymys, vastasiko elämä paremmissa piireissä lopulta lapsuuden kuvitelmia, noudattiko kirjoittajan lapsuuden opetuksena saatu sydämen sivistyksen merkitys tulo-, luokka-, sukupuoli- tai ikärajoja. Avoimuuteen ja ennakkoluulottomuuteen Meriläinen teoksen lopuksi suomalaisia edelleen kannustaa, ja se lienee kelpo haaste meille itse kullekin.

Auto,

tuo kaiken kansan kulttuuriväline, on jäänyt näillä sivuilla täysin paitsioon, joka virhe pitää nyt korjata viipymättä.  Vanhan kansan viisauksia autoista ei oikein löydy ymmärrettävistä syistä, mutta uusi kansa on senkin edestä tallentanut sanaiseen arkkuunsa jos jonkinlaista autoihin ja automerkkeihin liittyvää lyyristä ilmaisua ja tanakkaa tarinaa ja osoittanut täten jo kalevalaisista ajoista peräisin olevaa kansallista daktyylistä ja trokeellista lahjakkuutta. Tässä viisauksista muutamia, osin jo kuluneita, mutta lisäähän löytyy tarvittaessa rajattomasti internetin kybermaailmasta.

 - Isä osti Morris Minin, siihen meni koko tili. Tiellä oli pieni kivi, siihen meni Morris Mini.

Simca tonni – korjaamon onni.

Tähän sammui johtotähti, kuski kävelemään lähti. Mersusta on puhe.

Osta Volga, tee velka. Volga loppuu ennen kuin velka.

Skoda: neljä pyörää ja looda. Isä ohjaa, äiti työntää, lapset pitää pohjaa.

Osta Ifa, auto paras. Sit ei vohki kukaan varas. Helppo työntää, kevyt lykkii, ojan penkall hauska kykkii.

Audi A – kyllä korjata saa.

Miten Ladan arvo kaksinkertaistuu? – Kun täyttää bensatankin.

Mikä syntyy, kun yhdistetään Fiat ja Skoda? – Fiasko.

- Osta Volvo voimanpesä, korjaa sitä koko kesä, talveksi myy pois.

Lada kiihtyy alamäessä ja kuski ylämäessä.

Fiat – petojen sukua, susi jo syntyessään.

Opel - ympyrä ja nuoli, ainainen huoli.

Toyota Corolla – ohi vaikka porolla.

Moschvitch – idän ihme, lännen kauhu, takaa nousee sankka sauhu.

Montako henkeä mahtuu Volkkariin? Vastaus: 15; kaksi eteen, kolme taakse, jokaisella on matti kukkarossa ja yrjö sylissä.

Mitä tarkoittaa auton neliveto? – Kaikki ikkunat ovat auki.

Mikä on laihialaisen autonomistajan lämmityslaite? – Hyppynaru hanskalokerossa.

Mikäs on laihialaisen turvavyö? – Kravatti oven välissä.

Toyota? – Toi ota, kun et muuta saa.

Kaks mummoo meni mustikkaan...

… toinen ei mahtunu. Näin kertoo uuden kansan tarina. Vanhan kansan mustikkatietous taas saadaan selville arvoituksia ratkomalla.

Mikä se on? - Sininen lammas, heinäinen kytkyt? / - Musta härkä mulleroinen? / – Aamulla valkea, keskellä päivää punainen, iltasella musta? / – Musta uissi kultaisessa kytkyessä; ennen uissi uupuu, ennen kuin kytkyt katkeaa? / Just joo.

Suorastaan nerokas kansanviisaus kertoo, mikä aika kesästä on käsillä: - Kum mustikka kypsyy, ni yö mustuu. Tai talven säistä ennustetaan hyvää marjasatoa: - Kun sataa lunta laskiaissa, se tietää mettän makiaista. Kaikille tuttu taas on sananlasku: – Oma maa mustikka, muu maa mustikka,  aina vain mustikka, kun mustikan terveysvaikutukset alkavat olla selvillä muillekin kuin satavuotiaille tervaskanto-äijille ja -ämmille. Siispä vain suu mustaksi ja mustikkaan, mahtuipa tai ei!