Kävellen olisit jo perillä

"Jokainen matka alkaa ensimmäisestä askeleesta" on vanha, tuttu sanonta. Ranskalaisen kirjailijan ja filosofin Frédéric Grosin kirja Kävelyn filosofiaa, suom. Aki Räsänen, kertoo pienistä ja vähän isommistakin matkoista, jotka tehdään jalkapatikassa ja omaa oloa kuulostellen.

Grosin mielestä kävelyä ei missään tapauksessa sovi sekoittaa urheiluun, koska ”jalan paneminen toisen eteen on lasten leikkiä”. Jo Nietzsche aikoinaan oli sitä mieltä, että ”antakaa arvoa vain sellaisille ajatuksille, jotka ovat syntyneet kuljeskellessanne vapaasti ulkosalla”.

Gros korostaa, että kävelemisessä tärkeää on oikeanlainen hitaus, koska ajan venyttäminen syventää tilaa. Kolmisin tai neljän ryhmissä kävely vielä menettelee, mutta neljä tai enemmän on jo saattue, jolla on omat sääntönsä, jotka rikkovat kävelyn harmonian. Hiljaisuus ja voimien palautuminen, pako uutisista, irtautuminen, lähteminen ja entisen jättäminen, puhdistautuminen ja lopulta silkka olemassaolon ilo, onni ja mielenrauha palkitsevat kävelijän, joka uskaltautuu hitaalle askellukselle ja lyhyille tai pitkille kävelyille vaikkapa vain kotitienoilla, puistossa ja lähimetsissä.

"Käveleminen on puhtaaksi hiottua, painolastista luopunutta elämää, joka on vapautunut yhteiskunnallisista suhteista ja puhdistunut naamioista ja kaikesta joutavasta."

Eino

Matti Rönkä on jäänyt hieman vieraaksi kirjailijaksi, ehkä senkin vuoksi, että niin on mielletty hänet enemmän dekkarigenren mieheksi. Nytpä tartuttiin kuitenkin hänen tänä vuonna ilmestyneeseen uusimpaan romaaniinsa Eino, joka eroaa Röngän aikaisemmasta tyylilajista kuvaamalla iäkästä ja sotia käynyttä suomalaista miestä.

Romaani on kertomus kolmen sukupolven miehistä, jotka tiukan paikan tullen pitävät aina perheen puolta. Mutta se on ennen kaikkea toteamusta siitä, että kaikki elämässä koetut ikävät asiat jättävät jälkensä ja niiden kanssa täytyy päästä sovintoon voidakseen elää myöhemmin tasapainossa itsensä kanssa. Mukavien kokemustensa kanssahan aina pärjää. Tappaa tai tulla tapetuksi, pyytää ja saada tekonsa anteeksi, rakastaa ja tulla hylätyksi, rakastaa ja tulla hyväksytyksi, näitä asioita Rönkä tarkkanäköisesti pohtii teoksessaan kaukopartiomies Einon suulla.

Pojanpoika, nuori Joonas, saavuttaa Einon, Ukin luottamuksen, kun taas poika, Joonaksen isä, asioita liian läheltä seuranneena on aikanaan kapinoinut isäänsä ja tämän arvomaailmaa vastaan. Hiljalleen Joonakselle alkaa avautua Ukin maailma ja hänen sodanaikaiset ja sen jälkeen siviilissä tapahtuneet koettelemuksensa. Tämän vuoksi Joonas haluaisi tietää mahdollisimman paljon Ukin elämästä varsinkin tämän sairauden ensimmäisten oireiden tultua esiin.

Sodan aikana tapahtuneiden ikävien asioiden kannalta muistamattomuus voi olla jopa armeliastakin, mutta jos tapahtumat ovat piirtäneet tarpeeksi syviä muistijälkiä kokijan tajuntaan, ne ponnahtavat sieltä tilaisuuden tulleen tietoisuuteen ja vaativat käsittelyä. - Valheella on lyhyet jäljet, mutta muistilla pitkät, sanoo vanha kansa ja tietää.

"Minä olen kävellyt 90 vuotta. Kyllä minä reissuistani vastaan", sanoo Ukki.

Mustaakin mustempaa

Mustat valkeat valheet on australialaisen Liane Moriartyn ( 1966 -) kuudes romaani, joka on ilmestynyt suomeksi tänä vuonna Helene Bützowin suomentamana. Romaani kertoo meren rannalla sijaitsevan Pirriween yhteisön koulusta, sen esikoululuokkalaisista ja etenkin esikoululaisten vanhemmista tavalla, joka ei jätä kylmäksi. Se kaikki, mitä kirjassa tapahtuu, voisi ihan yhtä hyvin tapahtua täällä meillä missä tahansa pienessä ja tiiviissä kylä- tai kaupunkiyhteisössä, jossa ihmiset tuntevat toisensa ulkonäöltä ja arvioivat toisiaan esimerkiksi aseman, varallisuuden ja ulkonäön perusteella.

Pirriween koulussa on nollatoleranssi kiusaamisessa. Sitä tolkutetaan lapsille jo tutustumispäivän aamuna, ja kuinkas käykään. Joku pikkupoika on tehnyt jotain kiusaa tytölle, jonka äiti järjestää heti kohtauksen. Tämä pikku episodi on kuin alkusoittoa tulevalle aikuisten kutomalle kiusaamisen ja valheiden verkostolle, jossa pian pyristelevät lähes kaikki luokan perheet omine pienine tai suurine epärehellisyyksineen.

Pirriween koulu on pienoisyhteiskunta, jossa hallitaan yhteiskunnallisella asemalla, pelolla, suvaitsemattomuudella ja tietämättömyydellä. Mutta kuinka puhtaat ovat jauhot kenenkin pussissa? Pelkoa aiheuttaa ennen kaikkea omien, kaappiin piilotettujen luurankojen romahtaminen esiin kaikkien töllisteltäväksi, ja tämä vie kohtuuttomasti energiaa syvimpiä salaisuuksiaan piilottelevilta asukkailta.

Kaiken ohella juonena kulkee kolmen hyvin erilaisen ja eri yhteiskunnallisessa asemassa olevan naisen välinen ystävyys, joka kannattelee elämän vaikeissa ja joskus mahdottomissakin tilanteissa. Kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää, haluaa tämä romaani sanoa. - Ei ole kissaa karvoihin katsomista, sanoisi vanha kansa, joka hyvin tietää nämä asiat. Ja lisää, että: - Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.

Onnelliset - vai miten se menikään?

Minna Leino on suomentanut ja ohjannut Kansallisteatteriin englantilaisen Martin Crimpin näytelmän Onnellisuuden tasavalta (In the Republic of Happiness). Kyseisen kirjailijan muita Kansallisteatterissa aiemmin esitettyjä näytelmiä ovat Tapaus A. ja Julmaa ja hellää.

Onnellisuuden tasavallassa vierailevaa katsojaa ei päästetä vähällä, ei myöskään aliarvioida katsojan omaa ajattelukykyä, niin on hurjaa menoa lavalla ja katsojan takaraivossa - vai oliko se jommassakummassa aivolohkossa – hänen yrittäessään pysyä mukana tässä toisaalta hervottoman hauskassa, mutta paljon hankalia ja piinallisia ajatuksia herättävässä satiirissa.

Juttu lähtee liikkeelle jouluaattona, kun perhe istuu juhla-aterialla. Ovesta ilmestyy Bob-eno, joka tulee pikaisesti kertomaan vaimoltaan erikoisia terveisiä koko perheelle. Siitä lähtee vyörytys, jossa mukana pysyäkseen pitää ottaa kunnon ote penkin käsinojista. Kyse on ennen kaikkea siitä, kuinkahan yksilöllisiä otuksia me ihmiset itse asiassa olemmekaan – vai olemmeko -  ja mitä tarkoittaa muiden kannalta se, että pyrimme keinoja kaihtamatta oman henkilökohtaisen onnemme maksimointiin.

Koska tuntui, että esityksen jälkeiset ajatukset olivat hajallaan kuin Hujasen eväät, piti varmuuden vuoksi vilkaista tutkija Jari Ehrnroothin blogikirjoitusta Onnellistuttava vapautus sulle ja mulle, jossa käsitellään muun muassa kyseistä näytelmää. Näytelmän sanotaan kulkevan Dante Alighierin Divina Commedian jalanjäljissä, mutta täytyypä oikein miettiä, millä tavoin. Kyseinen teos on luettu useampaankin kertaan (kyllä on!), joten varmaan tieto siitä ennen pitkää  päähän mennä rämpii, kun jaksaa vuotella.

Esityksen rooleissa ovat Milka Ahlroth, Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa, Cécile Orblin, Terhi Panula, Kristo Salminen, Marja Salo ja Alina Tomnikov.

Inside Out - mielen sopukoissa

Inside Out - mielen sopukoissa on Peter Docterin ja Ronaldo Del Carmenin ohjaama ja Disney Pixarin tuottama animaatioelokuva, joka kertoo 11-vuotiaasta Riley-nimisestä tytöstä, joka joutuu muuttamaan perheensä mukana kotiseudultaan uuteen, suureen ja pelottavaan kaupunkiin vanhempien työn takia.

Riley, iloinen ja onnellinen, perhettään ja kotiseutuaan rakastava tyttö, joutuu nyt kohtaamaan elämässään aivan uudenlaisia tunteita. Päämajassa, aivojen komentokeskuksessa, alkavatkin puhaltaa aivan uudet tuulet entisten sijaan. Ilo ja Suru painuvat jonnekin pohjalle ja tilalle tulevat Pelko, Kiukku ja Inho. Ilo ja Suru joutuvat kulkemaanpitkän tien Rileyn mielen pohjamutien kautta päästäkseen taas takaisin tytön maailmaan tuomaan hänelle voimia selviytyä uusissa olosuhteissa. Elokuvassa korostuu erityisesti se, miten tärkeää on menetyksen kohdatessa sekä surun hyväksyminen että sen käsittely, niin että on mahdollista jatkaa elämäänsä ja tuntea jälleen myös iloa.

Pixar on tietokoneanimaatioihin erikoistunut ja niitä kehittävä animaatiostudio, josta tuli kuuluisa erityisesti sen jälkeen, kun se solmi sopimuksen pitkien elokuvien tuottamisesta Disneyn kanssa. Sitä ennen Pixar oli tehnyt etupäässä lyhyitä animaatioita. Nykyään myös yhtiön mallinnusohjelmaa käytetään monien elokuvien erikoistehosteiden viimeistelyyn, joten eipä ole mikään pöytälaatikkofirma. (www.wikipedia.fi)

Inside out on 2D-tuotantoa ja leffassa puhutaan osaavien suomalaisten näyttelijöiden esittämää tunnepitoista ja vivahteikasta kieltä. Ihmeteltiin elokuvan ikärajaa, seitsemää vuotta, koska aihe oli joltisenkin vaikea ja vaati aikuiseltakin intensiivistä paneutumista juonen kulkuun. Tosin huimat ja jännittävät tilanteet alitajunnan syövereissä saattavat puolustaa ikärajaa, jos ajattelee elokuvaa vain seikkailuelokuvana.

Yöperhosia ja muita saalistajia

Katja Kettu, kirjailija, animaatio-ohjaaja, kolumnisti, laulaja ja mitä muuta vielä (1978 - ), on ollut esillä tänä vuonna erityisesti Kätilö-teoksensa filmatisoinnin vuoksi. Hän toimi myös elokuvan toisena käsikirjoittajana Antti J. Jokisen ohella.

Yöperhonen on Ketun neljäs romaani, joka kertoo hurjan ja monipolvisen tarinan Neuvostoliittoon paenneesta valkokenraali Malisen tyttärestä Irgasta.

Juoni lähtee liikkeelle Petsamosta vuonna 1937, jolloin nuori Irga lankeaa venäläisen akiteeraaja Suenhampaan pauloihin ja alkaa odottaa tälle lasta. Paikalliset asukkaat kormuuttavat hänet siitä teosta henkihieveriin, leikkaavat häneltä kielen ja ajavat häntä vielä takaa. Hän pakenee suutuspäissään hiihtämällä rajan yli ja uskoo ylkänsä häntä toisella puolella odottavan, mutta kuinkas käykään. Ennen pitkää Irga joutuu Vorkutan työleirille Jäämeren rannikolle ja löytää sieltä naispuolisen ystävän, jonka tuen avulla hän jaksaa ankaraa ja väkivallan täyttämää pakkotyötä.

Kirjan toinen päähenkilö, Verna, on käymässä Marimaalla Lavran peräkylässä vuonna 2015 isänsä, kansatieteen tutkijan, pyynnöstä. Isä on ollut siellä usein tutkimassa Stalinin vainojen uhreja, mutta onkin viimeisellä matkallaan päässyt hengestään. Verna menee tunnistamaan vainajaa ja löytää yllättäen tämän kurkusta yöperhosen.

Marilaisten uskomusten mukaan ihmisellä on kolme sielua, joista yksi, ört, voi liikkua öisin perhosena. ’Unennäkemistä nimitetään ”örtin kulkemiseksi”. Kun ihminen herää, palaa ört takaisin ruumiiseen. Myös sairauden aikana ört poistuu asunnostaan. Jollei se palaa, seuraa kuolema.’

Matkallaan Verna asuu ikivanhan mystikon, omalaatuisen ja umpimielisen Elnan luona. Tämä on omaksunut marilaisten vanhat taiat, tavat ja uskomukset, joita hän toteuttaa elämässään ja joiden varaan hän elämänsä luottaa. Elnan luona asui myös Vernan isä tutkimusmatkoillaan. Verna tajuaa, että isä oli ollut etsimässä Lavran kylästä jotain sellaista menneisyyteensä liittyvää salaisuutta, joka oli paljastumassa ja jonka vuoksi hänet sitten päästettiin päiviltä.

Yöperhonen on myös juonellisesti haastava rikosromaani; mitä oikein tapahtui, kuka kukin oikeasti oli ja miten kenellekin kävi. Yllätyksiä putkahtelee milloin minkäkin nurkan takaa. Ketun kieli on rajua, riehakkaan omaperäistä ja herkullista luettavaa. Ettei vain tämäkin kiehtova tarina joskus elokuvana nähtäisi. Jäädään odottelemaan.

Nummisuutarit Kansallisteatterissa

Nummisuutarit, Aleksis Kiven kirjoittama ensimmäinen suomenkielinen huvinäytelmä vuodelta 1864 on yksi kansallisista ikoneistamme. Syvälle kansan kuvallisiin mielen kerroksiin on iskostunut ensin teksti, sitten sen elokuvaversiot vuosilta 1923, 1938, 1957 ja tv-näytelmä 1967, ja kaikki Kiven tekstiä kirjaimellisesti kunnioittaneet näyttämölliset tulkinnat. Jotain sellaista sopi odottaa tästäkin Kansallisteatterin esityksestä.

Täytyy olla hullunrohkea, jota ohjaaja Janne Reinikainen ilmeisesti on, jos ryhtyy modernisoimaan ronskilla kädellä tätä näytelmää.  Mutta miten kävi, mitä saatiin? Tuloksena on aivan uudenlainen tulkinta, juuri tähän aikaan sopivaa yhteiskuntakritiikkiä, muukalaispelkoa, outoa ja kummallista symboliikkaa, joka sopii ajankohtaan kuin nyrkki nenään: mustat ja uhkaavat varjokuvahahmot, sukupuoltaan vaihtanut Kreeta, kansainväliset hääpippalot viivanvetoineen, eroottinen kohde Mikko Vilkastus, Iivarin painajaisista ikoniset Suomi-kuvat Haavoittunut enkeli, Lemminkäisen äiti ja muut, vilahtelivat kuin mainosmaailman tällit katsojan alitajuntaan.

Uudenlaista oli myös Eskon traagisten tuntemusten tuominen keskiöön ja niiden käsittely myös ei-komediallisin keinoin. Siinä Aku Hirviniemi, jolla varmasti on tässä näytelmässä kovat paineet osoittaa olevansa muutakin kuin koko kansan tv-pelle, on aito ja vakuuttava. Hänen Eskonsa, sosiaalisesti kömpelö, small talkia osaamaton yksinkertainen ja sinisilmäinen mies, jota on narutettu mennen tullen ja palatessa ja joka lopulta vihapäissään menettää kontrollinsa, herättää suurta sympatiaa. Fyysisesti vahva, mutta tunteidensa kanssa täysin hukassa oleva mies näyttäytyy katsojille syvästi traagisena hahmona. Näytelmän loppuratkaisukin, joka poikkeaa Kiven tekstistä, on loogista jatkoa epätoivoiselle tilanteelle.

Kati Lukan suunnittelema lavastus oli hieno, ja koko ensemble muutoinkin eheä ja vaikuttava. Timo Hietalan suunnittelema musiikki osui kohteeseensa. Vai mitä muuta voisi ajatella vaikkapa häiden riehumiskohtauksen jälkeisen kaaoksen hiljentyessä, kun ämyreistä alkaa soida Anki Lindqvistin vuonna 1967 levyttämä herkkä ja ihana Niin aikaisin?

Reinikaisen Nummisuutarit olettaa, että katsoja tuntee näytelmän juonirakenteen, sen verran viitteellinen se on. Joten jos haluaa saada näytelmästä kaiken irti ja enemmänkin, kannattaa virvoitella näytelmän juonikuvio pintamuistiin ennen teatteriin menoa.

Paimen, piika ja emäntä

Tuore Piikojen valtakunta – Nainen, työ ja perhe 1600 – 1700 –luvuilla on tutkija Tiina Miettisen teos tilattomien nuorten naisten eli köyhissä oloissa maalla syntyneiden tyttärien selviytymisestä lapsuuskodista elämäntielle. Vaikka täältä kauempaa katsoen saatamme kuvitella tuonaikaisten naisten elämän olleen ankeata ja kovaa, niin ei se kirjan mukaan ihan niinkään aina ollut.

Näpsäkkä tuohivirsuissaan ja torvea töräytellen korpimetsään karjoineen käyskennellyt paimentyttö saattoi piankin edetä piiaksi, piikatyttö taas ennen pitkää monia asioita hallitsevaksi emäntäpiiaksi ja lopulta vaikka emännäksi joko taloon tai sitten torppaan. Uralla eteneminen oli siis mahdollista, säädystä toiseen nouseminenkaan ei ollut mahdotonta. 1700-luvulla näin työssään edenneet vaimot olivat usein myös aviomiehiään vanhempia ja ehtineet hankkia ennen avioliittoa jo varallisuutta ja arvokkaita tietoja ja taitoja. He saattoivat olla jopa paremmassa asemassa kuin säätyläisnaiset, joiden oli pakko päästä hyviin naimisiin, jotta he säilyttäisivät asemansa.

Kirjailija Auni Nuolivaaran (1883 - 1972) vuonna 1936 ilmestynyt ja aikanaan monelle eri kielelle käännetty romaani Paimen, piika ja emäntä kuvaa tällaista sosiaalista nousua köyhästä paimentytöstä piikomisen jälkeen talonemännäksi erilaisten sattumusten ja ankarienkin elämänvaiheiden kautta.

Niin kutsuttu vahinkokaan, tai parikin – vanhan kansan mukaan se ei tule kello kaulassa - ei välttämättä tehnyt piikatytöistä avioliittoon sopimattomia, jos oli onni myötä ja hyvät verkostot ympärillä. Jos nainen oli jo todistettavasti kihloissa jonkun kanssa ja odotti lasta, niin ei siinä auttanut miehen muu kuin mennä naimisiin. Tärkeä henkilö näillä sataluvuilla oli tyttären isä, joka oli erityinen tuki ja turva tyttärelleen, ja sen vuoksi hänellä oli hyvä syy pysytellä elossa. Myös veljet olivat tämän ajan köyhälistön tyttärien takuumiehiä.

Tilattoman tyttären ei ollut pakko olla kotona, jos oli tylsää - vaikka olisi ollut varaakin - vaan sinkkuna hän saattoi lähteä seikkailemaan ja tsiikaamaan maailmaa niin avaraa töitä tekemällä. Monille kävi hyvin ja heidän tietonsa kirkonkirjoissa ovat vähäisiä, mutta joillekin ei käynyt yhtä hyvin, ja - paradoksaalista kyllä - heidän surulliset kohtalonsa ovat tallennettuina vanhoihin asiakirjoihin, meidän historiasta kiinnostuneiden ja sukututkijoiden onneksi.

Lyhyestä virsi kaunis!

Rakkautta ja anarkiaa - elokuvafestivaali on käynnissä parhaillaan, 17.09. – 27.09.2015, Helsingissä. Runsaassa ohjelmistossa on myös teema Indiehelmiä Suomesta ja siellä on nähtävänä tuoreimmassa ’Hetki hauskaa’ - kisassa (YLE, AVEK, SES) menestyneet viisi lyhytelokuvaa: Mersusta seuraava, Käty - kämppä tyhjänä, Lasikatto, Hyvää joulua ja Pieniä kömpelöitä hellyydenosoituksia. 

Saman Indiehelmiä -teeman alla on myös novellielokuvia, joista nähtävillä ovat Evä, Tuolla puolen, Kääntöpaikka, Me ei vietetä joulua, Äiti ja Pauli. Näitä raikkaita esityksiä voi mennä katsomaan esimerkiksi 19.09. , 22.09. ja 26.09.2015 Helsingin keskustan leffateattereihin. Esitysajat löytyvät R & A - sivustolta.

Keuhkoja ja kiduksia

Käytiinpä tsekkaamassa ennakkoon Kansallisteatterin Omapohjassa perjantaina 18.09.2015 Suomen kantaesityksensä saava brittikäsikirjoittaja ja -ohjaaja Duncan Macmillanin useita palkintoja pokannut näytelmä Keuhkot (Lungs). 

Näytelmän alaotsikkona on Ekologinen rakkaustarina ja sitähän se onkin, mutta se on myös paljon muuta; mainioiden ja roolinsa sisäistäneiden näyttelijöiden (Ria Kataja, Mikko Nousiainen) välistä vuoropuheluilottelua, vakavasta ja koskettavasta asiasta kertovaa dialogia välillä humoristisestikin, mutta ei ilkkuen, näyttämöllisesti äärettömän pelkistettyä teatteria katsojan pakottamiseksi ottamaan kantaa juuri kyseenä olevaan tilanteeseen ja paljon muuta.

Perustavana kysymyksenä näytelmässä on se, onko ajattelevalla ihmisellä  ylipäätään enää oikeutta hankkia rakkauden hedelmäkseen lasta sellaiseen, ekokatastrofin partaalla olevaan maailmaan, jossa nyt eletään. Väliaikaa näytelmässä ei ole eikä sitä tarvitakaan, niin on intensiivinen tämä lähestymistapa. Näytelmän on suomentanut ja ohjannut Juha Jokela, monesta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta tuttu tekijä.

Vuorille jälleen

Brokeback Mountain on taiwanilaisen Ang Leen vuonna 2005 ohjaama elokuva, jonka jaksaa katsoa aina uudelleen, vähän niin kuin on laita Casablancankin kanssa. Leffasta oli puhetta jo heinäkuun 8. päivän blogissa, kun oli kyse Annie Proulxin tuotannosta ja hänen kirjastaan Laivauutisia.

Proulxin Lyhyt kantama –teos on novellikokoelma (suom. Marja Alopaeus), joka kertoo tarinoita Wyomingista, kirjailijan kotivaltiosta.  Kokoelman viimeisen novellin pohjalta tehty elokuva tulee jälleen, perjantaina 19.9.2015, uusintana YLE Teemalla. Taas kerran voi kuolata Heath Ledgerin ja Jake Gyllenhaalin, elokuvassa Ennisin ja Jackin, uskottavan ja eleettömän näyttelijäntyön perään unohtamatta myöskään Ledgerin puolisona myöhemmin tunnettua Michelle Williamsia, joka on Almana kerrassaan hyytävä, samoin kuin Anne Hathawayta Jackin vaimona Lureenina, jotka molemmat joutuvat aviomiestensä todellisten tunteiden pettyneiksi todistajiksi. Rakkautta on ilmassa, kun sen vain jollain tapaa tavoittaisi.

Elokuvassa on osattu koskettavasti välittää epätoivo ja onnen saavuttamattomuus, ja se toistuu jokaisen neljän päähenkilön kohdalla omanlaisenaan; ihmissuhteisiin ladatut suuret odotukset, jotka eivät pääse täyttymään. Salailu ja pakoilu aiheuttavat niin suurta kärsimystä, että totuuden paljastuminen lopulta on jo huojentavaa, vaikkakaan se ei ratkaise elämän muita haasteita.

Kuten Annie Proulx novellinsa viimeisessä lauseessa toteaakin: ”Sen välille, mitä hän tiesi ja mitä hän yritti uskoa, jäi avointa tilaa, mutta sille ei mahtanut mitään, ja jos asialle ei mahda mitään, se on vain kestettävä.”

Aapeli juhlii - eikä suotta

Aapelin eli kirjailija Simo Puupposen (1915 – 1967) syntymästä on 23.10.2015 kulunut 100 vuotta. Siunattu hulluus - romaani lienee tunnetuin Aapelin tuotannosta ennen kaikkea sen elokuvaversion tuoman julkisuuden myötä. Tokihan tiettyjen sukupolvien lapsille ovat tuttuja myös Aapelin Vinski-tarinat ja Pikku Pietarin piha –romaani ja siitä tehty sympaattinen elokuva. Savolaislukijat tunsivat hänet ennen kaikkea armoitettuna pakinoitsijana, joka teki tikusta asiaa ja sai mojovan jutun aiheen vaikka aidan seipäästä.

Siispä olikin hyvä aika YLEn tarttua härkää, lehmiä ja pienempiä elikoita sarvista kiinni ja tuoda Aapelin tuotanto jälleen kansan katsottavaksi. Siunatun hulluuden jo lähes ajatelmaksi muodostunut lause ”kyllä minä sen tiedän” jaksaa vain naurattaa edelleen. Rummukaisen veljesten hullujenhuoneelle meno on täydellinen paradoksi; porukan valopäätä viedään hoitoon ja viejinä ovat perheen enimmäkseen sammuneet lyhdyt. Siinä sitä on suurta viisautta mietittäväksi tämänkin päivän ongelmiin. Rauni Mollbergin ohjaaman Siunatun hulluuden voi päivittää muistiinsa tiistaina 15.9.2015 YLE Teemalla ja saman ohjaajan Aapelin romaaneihin perustuvan elokuvan Aika hyvä ihmiseksi voi tsekata torstaina 17.9.2015 samalla kanavalla.

Hattuja ja myssyjä

On tässä maassa hattuja niin monta. / Ei ole myöskään tavatonta, / jos myssy päässä kulkijoita on. / Mut piipulle kun hattu pitää laittaa / niin siinä pian koipensakin taittaa, / jos katollensa hiipii onneton, / se, jonka päätä huimaa jopa kynnyksellä / ja jonka pitää siitä käyskennellä / nyt tikkaille ja päälle asunnon.

Vaan apuun rientää miehet peltipuodin; / he keksii savupiippuun uuden muodin / ja takoo pellin suorakulmaisen. / On heillä vakuutukset tehdä vaaran työ / ja ennen kuin taas saapuu syksyn yö / on katolla jo Hattu Peltinen. / Nuo syksyn sateet, myrskyn raivot tulkaa tänne / on katolla nyt uusi ystävänne, /  kun piipun suojaa Pelti Hattunen. /

Onnivaattori - itsen johtamisen keveys

Pekka Pirhonen puhuu kirjassaan Onnivaattori - itsen johtamisen keveys  ’taitavasti johdetusta olemisesta’,  elämäntavasta, jossa ’itsen johtaminen’ on hedelmällisempää kuin ’itsensä johtaminen’. Hän puhuu Otto Scharmerin U-teoriasta, jossa sen sijaan, että toistetaan sama, aiemmin hyväksi havaittu toimintamalli sellaisenaan, pysähdytään ja jäädään pohtimaan uusia ideoita ja vaihtoehtoja.

Pirhosen tavoitteena on olla työelämässä mukana 70-vuotiaaksi ja ehkä vielä senkin jälkeen, ja se herättää hänessä ajatuksen, että nyt, ollessaan viisvitonen, ei siis voi kuolla pystyyn. Ei voi jäädä köllöttelemään haaleaan veteen puhaltelemaan kuplia ja odottelemaan eläkepäiviä, jos haluaa uudistua ja pysyä riuskassa henkisessä kunnossa. Mallina muutokseen pyrkimisestä Pirhonen esittää arkikokemusten päiväkirjan, jossa hän kirjaa jokaisen päivän osalta yhden sanan, joka sinä päivänä on ollut merkittävä ja joista sanoista voi myöhemmin tulla itsen johtamisen avainsanoja ja polkuja uusiin merkityksiin elämässä. Myös päivittäinen oman mielensä rauhoittaminen,  ajan antaminen läheisille, riittävä liikunta ja uni ovat Pirhosen mukaan merkittäviä hyvän elämän rakennusaineita. Kuulostaako tutulta?

'Elämä on aitojuoksu', Pirhonen sanoo ja korostaa sekä oman itsen tuntemista että vuorovaikutuksessa elämisen tärkeyttä muiden ihmisten kanssa. Läpikuultavuus, kilpailemattomuus ja vertailemattomuus ovat ominaisuuksia, joihin kannattaa pyrkiä onnellista ikääntymistä kohti.

Käy äidillä vieraissa silloin, ...

… kun äitisi elossa on, kehottaa kirjailija Taisto Summanen kauniissa runossaan. Kyung-sook Shin (1963 - ) eteläkorealainen kirjailija, on tarttunut tähän kaikkia kulttuureja ja yksilöitä koskettavaan aiheeseen kirjassaan Pidä huolta äidistä (suom. Taru Salminen). Teos on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani.

Tarina kertoo perheestä, jonka iäkäs ja sairaalloinen äiti katoaa metroasemalla isän käsikynkästä väentungokseen sen siliän tien eikä häntä löydetä mistään. Romaani on kerrottu sinä-muodossa ikään kuin kadonnut nainen olisi juuri sinun äitisi ja reaktiot, joita katoaminen herättää, olisivat omia kokemuksiasi. Kirjoittaja kuvaa sitä koko perheen kollektiivista hätää, ahdistusta ja neuvottomuutta, joka yllättää, kun kaikista näkyvistä ja näkymättömistä asioista ja tarpeista huolehtinut lähiomainen ei olekaan saapuvilla eikä hänen tilastaan tai olinpaikastaan tiedetä mitään.

Omassa elämässään malttamattomien, kiireisten ja menestyneiden lasten elämän äidin katoaminen mullistaa. Monet lupaukset, joita perheenjäsenet olivat elämänsä aikana itselleen tehneet äidin elämää joskus myöhemmin helpottaakseen, olivat jääneet lupauksen asteelle ja nyt ne palasivat sekä voimakkaina itsesyytöksinä että syytöksinä toisia läheisiä kohtaan.  Äitiä ryhdytään etsimään kaikista mahdollisista paikoista, minne äiskä olisi mielijohteissaan saattanut suunnata askeleensa. Lentolehtisiäkin jaellaan ja niistä saatujen tulosten perusteella näyttää siltä, että äiti on saattanut liikkua vähän siellä ja täällä. Äidistä paljastuu aivan uusia ominaisuuksia, vahvuuksia ja kykyjä, joista perheenjäsenet eivät olleet koskaan tienneet.

Tutunoloisia ja kulttuurien erilaisuudesta riippumattomia ovat ne reaktiot ja hankalat tunteet, joita perheenjäsenet joutuvat kohtaamaan omassa mielessään, kun lähiomaisesta ei ole tietoa. Toisaalta esiin nousevat myös ne myönteiset tunteet ja ajatukset, joita herää, kun voi tarkastella mielessään jonkin läheisensä koko elämän mittaista kaarta ja sen merkitystä koko perheen kannalta.

Nyt kun olet minun

Korkattiinpa Kansallisteatterin syksyn 2015 tarjontaa jo vähän ennakkoon ja käytiin Willensaunassa katsastamassa Pasi Lampelan kirjoittama ihmissuhdedraama Nyt kun olet minun.  Näytelmän kantaesitys on keskiviikkona 2.9.2015.

Keskiössä on pariskunta, armeijan palveluksessa oleva mies Mara ja opettajana työtä tekevä vaimo Marjo, joilla on kaksi lasta. Elämä on mennyt työn ja perheen kanssa uurastaessa päivästä ja vuodesta toiseen. Marjolla on hyvä ystävä, sinkkunainen Virve, joka väittää ystäväänsä harmaaksi sorsaksi, tämä kun on muuttunut hänen mielestään lähes näkymättömäksi. Marjo tunnustaa Virvelle olevansa elämässään kaiken aikaa ahdistunut, ikään kuin hän ei oikein pystyisi hengittämään.

Kesämökillä kaikki muuttuu, kun perheen mies lähtee pois, ja mökille eksyy tuntematon mies, Tuomas. Nainen päättää uskaltaa tarttua sellaiseen elämään, josta hän kokee luopuneensa miehen ja lasten hyväksi ajatellessaan avioliitossaan vain heidän etuaan ja hyvinvointiaan. Seuraa kaoottisia tilanteita, joissa Marjo yrittää eri tavoin murtautua ulos ennen kaikkea hänen itsensä itselleen asettamista odotuksista suhteessa perhe-elämään. Joudutaan käsittelemään myös sitä ikiaikaista totuutta, että toista ihmistä ei voi omistaa, vaikka kuinka haluaisi. Miten pitäisi toimia, että pystyisi toteuttamaan omat tarpeensa elämässään niin, että sallisi muidenkin toteuttaa omiaan?

Marjona on Sari Puumalainen, joka tekee upean roolin tässä tunteita raastavassa draamassa, ja Esa-Matti Long Marana, hänen aviomiehenään, joka yrittää silmin nähden ymmärtää vaimonsa äkillistä muutosta säyseästä opettajasta täysin tunteidensa vallassa olevaksi vieraaksi ihmiseksi. Long tarjoaa jämäkän ja rohkean vastarakenteen Puumalaisen näyttelijäntyölle. Timo Tuominen kuvaa kehonkielellään erinomaisesti epävarmuuden, epäonnistumisen ja pelon vaivaamaa Tuomasta ja Katariina Kaitueen Virve, kyyninen ja kokemustensa kovettama sinkkunainen,  kykenee menetyksistään huolimatta olemaan se ihminen, joka ei hylkää ystävää hädässä. Katsojalle välittyy kokemus, että tässä näytelmässä näyttelijöiden keskeiset kemiat tukevat täysin toisiaan.

Näytelmä on triangelidraama, jossa tuoreella tavalla lähestytään tätä elämässä tuttua aihetta. Teatterista lähtiessä on taas sellainen olo, että tätä vartenhan teatteria tehdään, katsojille kuvastimeksi peilata oman elämänsä sekä vahvoja että huteria rakenteita. Lavastus, valot, puvustus ja äänet tukevat eleettömästi mutta olennaisesti näytelmän kokonaisuutta.

Play it again, Sam!

Espoo Cinéssä nähtiin Stig Björkmanin ohjaama kiinnostava dokumenttielokuva: Ingrid Bergman: omin sanoin (Jag är Ingrid). Tämä Ruotsin lahja maailmalle täytti tänä vuonna 100 vuotta ja on kaikissa elokuvissaan edelleen hehkeimmillään, iäkkäänäkin. Ingrid Bergmania juhlitaan myös YLE Teemalla ja YLE Femillä, joissa Bergmanin elokuvia esitetään sunnuntai-iltaisin 23.8. – 27.9.2015 välisen ajan.

Kukapa ei muistaisi Ilsa Lundin (Ingrid Bergman) surullistakin surullisempia kasvoja elokuvassa Casablanca hänen saapuessaan hotelliin ja tavatessaan entisen rakastettunsa Rick Blainen (Humphrey Bogart) muusikko Samin (Dooley Wilson) soittaessa taustalla As Time Goes By -sävelmää. Elokuva on vuodelta 1942 eli Bergmanin ensimmäisten elokuvien joukossa ja edelleen kuumaa kamaa sarjassamme Elämää suuremmat elokuvat. Casablancan traagista romantiikkaa tihkuvan elokuvan voi nähdä sunnuntaina 30.8.2015 klo 18 Teemalla ja vollottaa kylpypyyhkeen tai pussilakanan märäksi jälleen kerran. YLEn tietojen mukaan tämä elokuva onkin Bergman-sarjan ainoa, jota ei nähdä myöhemmin Areenassa.

Bergmanin (1915 – 1982) elämänkulku hakee vertaistaan; uusi maa, uusi leffa, uusi perhe, uusi elämä –periaatteella. Yksinäinen lapsuus, ensin äidin kuolema, sitten ihaillun isän, joka kuvasi lastaan filmille ahkerasti, vaikuttivat dokumentin mukaan näyttelijän intohimoiseen suhteeseen elokuvaan. Toisaalta dokumentissa haastatellut Bergmanin lapset kertovat, että heidän äitinsä oli hauska ja sydämellinen ihminen, jota lapset kuitenkin näkivät vain isoimmissa peijaisissa. Tällä kun oli aina sellainen vauhti päällä, että sai juosta pysyäkseen perässä. Onneksi oli tytillä täpäkkää, jolla hankkia laatuisia lastenhoitajia ja viihtyisiä koteja. Silti dokumentista jää erityisesti mieleen vanhimman, nyt jo iäkkään tyttären surulliset kommentit, joissa hän vieläkin ihmettelee, miksi äiti ei viihtynyt lastensa kanssa, miksi hänellä oli aina kiire kotoa toreille ja turuille maailmaa valloittamaan.

Pyhän Teresan hurmio Amoksessa

Kymmenen suomalaista nykytaiteilijaa: Jenni Eskola, Jukka Korkeila, Sara Orava, Heli Rekula, Stiina Saaristo, Seppo Salminen, Henry Wuorila-Stenberg, Juha T. Koskinen ja Merja Kokkonen & Antti Nylén, osallistuu Amos Andersonin Pyhän Teresan hurmio –taidenäyttelyyn 21.8. - 26.10.2015 omilla teoksillaan.

Näyttelyn nimi tulee 1500-luvulla eläneeltä mystikolta ja pyhimykseltä Avilan Teresalta, joka 1500-luvulla oli kokenut hurmoksellisen tilan yhteydessä Jumalaan. Taiteilijat haluavat näyttelyssään korostaa sisäistä paloa luomistyöhönsä, ja minuuden esiintuomisen ja siitä luopumisen vastapuolena myös pakollista etäisyyden ottamista teokseen. Puhutaan siis luovasta prosessista kokonaisuudessaan. Kiinnostavaa. Hämmentävää. Mystistä.

Stiina Saaristo                                               

Henry Wuorila-Stenberg

Kaikki se valo jota emme näe

”Miksi me sanomme näkyvää valoa? Sanomme sitä väriksi. Mutta sähkömagneettinen spektri päättyy toisessa suunnassa nollaan ja toisessa äärettömyyteen, joten matemaattisesti, lapset, oikeastaan kaikki valo on näkymätöntä.”

Taustatyöt on tehty erinomaisesti, kun miettii amerikkalaisen kirjailijan Anthony Doerrin (1973 - ) viimeisintä romaania Kaikki se valo jota emme näe.  Kirjasta sanotaan, että se on Doerrin pääteos, jota hän on työstänyt kymmenkunta vuotta - ja se valo kyllä näkyy. Omalta kannaltaan katsottuna ei ole isäntä tarttunut aiheista helpoimpaan, sillä teos käsittelee toista maailmansotaa Euroopassa ja nimenomaan eurooppalaisten, vastakkaisilla puolilla olevien ihmisten kokemana. Kirjan on suomentanut Hanna Tarkka.

Marie-Laure on sokea, Pariisin luonnontieteellisen museon lukkosepän tytär, jota isä, ainoa huoltaja, rakastaa suunnattomasti. Sitkeästi ja vaivojaan säästämättä hän opettaa pienelle tyttärelleen tapoja selvitä maailmassa sokeudesta huolimatta. Hän rakentaa taidokkaan kaupungin pienoismallin sitä varten, että tytär osaisi liikkua siellä myöhemmin. Kun sota yltää jo Pariisiin, isä ja tytär pakenevat maaseudulle ja lopulta Bretagneen, Saint-Malon rannikkokaupunkiin, joka tuhoutui sodan loppupuolen tykistötulessa vuonna 1944 melkein kokonaan. Siellä asuu isän sukulainen, edellisen sodan sotatraumasta kärsivä Etienne-setä, jonka luokse he asettuvat. Myös Saint-Malossa isä tekee tyttärelleen kaupungista pienoismallin, joka näyttelee tärkeätä osaa tyttären myöhemmissä vaiheissa, kun Marie-Laure joutuu ottamaan vastuun omasta selviämisestään.

Werner on orpo poika, joka asuu sisarensa Jutan kanssa myös ranskan kieltä hallitsevan Frau Elenan luotsaamassa orpokodissa Essenissä, paikassa nimeltä Zollverein. Sisarukset ovat menettäneet isänsä paikallisen hiilikaivoksen onnettomuudessa, ja kaivos tuntuu olevan myös Wernerin ainoa tulevaisuus. Jätekasoja tonkiessaan hän löytää rikkinäisen radion, jonka hän onnistuu korjaamaan. Se teko vaikuttaa ratkaisevasti hänen tulevaisuuteensa. Samaan aikaan radiokanavat alkavat syytää kansallismielistä propagandaa. Lapset kuitenkin löytävät ranskankielisen kanavan, jossa miehenääni kertoo lapsille luonnontieteestä ja lopuksi soitetaan aina Debussyn Clair de Lune. Pian tulee rikolliseksi asiaksi virittää radionsa ulkomaisille taajuuksille ja niiden kuuluvuutta aletaan myös häiritä. Sensuuri alkaa vaikuttaa lähes kaikkeen elämässä.

Werneristä tulee etevä radioamatööri, jonka taidoille on myöhemmin tarpeellista käyttöä saksalaisessa sodankäynnissä. Kyvykkyytensä ansiosta Werner pääsee poliittiseen koulutusinstituuttiin, jossa pojista kasvatetaan arjalaisia isänmaantoivoja. Sisar Jutta on kauhuissaan ja yrittää puhua veljelleen järkeä, mutta tämä ei halua hiilikaivokseen ja katsoo elämänsä tilaisuuden tulleen. Vasta koulussa hän hiljalleen tajuaa, mihin on joutunut, mutta ei halua perääntyä. Sodankäynnin aikana hän vähitellen oivaltaa, että sisar on ymmärtänyt elämästä paljon enemmän kuin hän. Aivan sodan lopussa hänelle tarjoutuu mahdollisuus sovittaa kovat tekonsa, kun hän sodankäynnin aikana sattumalta kuulee Debussyn sävellyksen uudelleen. Kirjan kahden päähenkilön maailmat tavoittavat tällöin toisensa järkyttävällä tavalla.

Jules Vernen kirjat Maailman ympäri kahdeksassakymmenessä päivässä ja Kapteeni Nemo merten syvyyksissä ovat kirjan motiiveja ja johtoajatuksia. Liekkien meri, mystinen kaikkien havittelema timantti, on yksi kirjan keskeisiä teemoja. Timantin arvo on mittaamaton ja sitä säilytetään Pariisin luonnontieteellisessä museossa monen lukon takana, jotta sen tuhoavat voimat eivät pääsisi valloilleen. Samaan aikaan sodan myrskyt ovat myllertäneet läpi koko Euroopan, joten kiven symbolinen merkitys teoksessa on suorastaan osoitteleva.

Sanotaan, että sillä on aina kuulijoita, jolla on hyvä tarina kerrottavanaan. Tämä tarina on sellainen.

Lintujen maailmassa

Harper Leen (1926 - ) esikoisromaani Kuin surmaisi satakielen, (suom. Maija Westerlund) joka ilmestyi jo vuonna 1960 eli siis 55 vuotta sitten,  kertoo asianajaja Atticus Finchin tyttären, 8-vuotiaan Scoutin, näkökulmasta Alabamassa sijaitsevan Maycombin pikkukaupungin ja sen mustien ja valkoisten asukkaiden elämästä ja eriarvoisuudesta 1930-luvulla. Isä, leskimies ja kahden lapsen huoltaja, määrätään puolustamaan oikeudessa nuorta, perheellistä, mustaa miestä, jota syytetään valkoisen naisen raiskauksesta. Kirjasta on tehty myös Robert Mulliganin ohjaama elokuva vuonna 1962 pääosissa Gregory Beck ja John Megna.

Kirjan tekee tällä hetkellä kiinnostavaksi se, että vuonna 2014 Harper Leen pankkiholvista löytyi uusi romaanikäsikirjoitus Kaikki taivaan linnut, joka on kirjoitettu jo ennen Kuin surmaisi satakielen -kirjaa. Se yllättäen jatkaakin ajallisesti ensiksi julkaistussa romaanissa päähenkilönä olevan Scoutin tarinaa. Kirja on julkaistu englanniksi ja suomeksikin tänä vuonna (suom. Kristiina Drews). Kun Leetä oli jo ehditty pitää yhden romaanin kirjailijana, nyt ihmetelläänkin yleisesti,  miksi romaanin käsikirjoitusta pidettiin piilossa niin kauan. Puhutaan jopa kaikenlaisista salaliittoteorioista (HS 11.7.2015).

Kaikki taivaan linnut kertoo Scoutista, joka palaa lomalle New Yorkista kotikaupunkiinsa Alabaman Maycombiin. Hänen veljensä Jeremy on kuollut jonkin aikaa sitten, ja hänen isänsä, tyttärensä suuresti ihailema Atticus Finch, on jäänyt eläkkeelle virastaan tuomarina.

Scoutin lapsuuden toveri Henry Clinton on nyt hänen isänsä läheinen apulainen ja kumppani tämän lakiasiaintoimistossa. Eräänä sunnuntaipäivänä, kun isä lähtee kotoa raatihuoneelle kokoukseen ja tytär menee sinne hänen perässään, hänen tähän asti ”värisokeaksi kasvatetut” silmänsä avautuvat ikävällä tavalla; sekä hänen isänsä että hänen ystävänsä Henry ovatkin siellä puolustamassa valkoisten oikeuksia mustia vastaan. Tapahtumasta aiheutuva järkytys vaikeuttaa Scoutin suhdetta sekä isään että ystävään. Nuoren naisen on löydettävä ensin oma tiensä, ennen kuin hän voi hyväksyä omat juurensa. Siinä häntä auttaa pähkähulluksi leimattu setä, isän älykäs veli, jota Scout arvostaa.

Lienee mahdollista, että joko kirjailija itse, lähipiiri tai kustantaja olisikin tullut siihen tulokseen, että myöhemmin kirjoitettu eli lapsuusaikojen kuvaus onkin jostain syystä parempi julkaistavaksi. Kyllähän kirjailijan kynä usein terävöityy teos teokselta, ja niin voisi havaita näidenkin teosten osalta, kun lukee ne rinnakkain.