Matkalla Ithakaan

Kaikille valmistuville ja valmistuneille, matkan alussa oleville, matkaa tekeville ja matkansa päättäville lämpimät onnittelut ja lohduksi matkalle Konstantinos Kavafiksen (1863 – 1933) runo Ithaka. Nöyränä, mutta ei nöyristellen, kohti huomista ja uusia haasteita!

                                                    ITHAKA

Lähtiessäsi Ithakaan / sinun tulee rukoilla, että matka olisi pitkä, / täynnä seikkailuja ja kokemuksia. / Jättiläiset, yksisilmäiset, / vihainen Poseidon - älä pelkää niitä, / et tule koskaan löytämään mitään sellaista matkallasi, / jos vain ajatuksesi ovat jaloja / ja varjelet tunteita, jotka koskettavat sieluasi ja ruumistasi. / Jättiläiset, yksisilmäiset, / riehuva Poseidon - et koskaan kohtaa niitä / ellet kuljeta niitä sielussasi, / ellei sielusi nostata niitä eteesi.

Sinun täytyy rukoilla, että matka olisi pitkä. / Kesäaamuin laskeudu satamiin, / joita et ole koskaan aikaisemmin nähnyt, / nauttien ihastuneena; sinun täytyy / pysähtyä foinikialaisten kauppapaikkoihin / ja ostaa hyviä tavaroita, helmiäistä ja korallia, / meripihkaa ja norsunluuta, / kaikenlaisia aisteja herättäviä tuoksuvia öljyjä, / niin paljon kuin näitä voit vain hankkia; / sinun täytyy mennä moniin Egyptin kaupunkeihin / yhä vielä oppimaan niiltä, jotka tietävät.

Sinun täytyy aina pitää Ithaka mielessäsi, / sinne saapuminen on sinun päämääräsi. / Mutta älä lainkaan kiirehdi matkallasi. / On parempi, että se kestää monta vuotta; / ole vanha kun ankkuroit sen rantaan, / rikkaana kaikesta, minkä olet saavuttanut matkalla, / sillä älä odota Ithakan antavan sinulle rikkauksia. / Ithaka on antanut sinulle loistavan matkan. / Ilman Ithakaa et olisi koskaan lähtenyt liikkeelle. / Ithakalla ei ole sinulle enää mitään annettavaa.

Vaikka saari on köyhä, / Ithaka ei ole pettänyt sinua. / Olet tullut viisaaksi, olet kokenut, / ja silloin olet ymmärtänyt / Ithakan merkityksen.

Työtä ja leipää

Amos Andersonin taidemuseossa parhaillaan (11.4. – 17.8.2015) esillä olevassa Työtäkö? Työn muuttuvat kuvat. Tukkijätkästä pätkätöihin - näyttelyssä on noin 70 erilaista teosta 31 taitelijalta; maalauksia, veistoksia, piirustuksia, valokuvia, videoita, installaatio.

Rehkintätyötä näyttelyssä edustavat taiteilijat, kuten Pekka Halonen ja Juho Rissanen muiden muassa, alla näkyvine työnkuvineen.  Hiki lensi eikä tunteja laskettu, kun ”kunnon” työtä tehtiin. Nykyisin se voisi tarkoittaa juuri sitä ”kunto”-sanaa, koska kyllä siinä joidenkin kunto varmaan nousi kohisten rankkaa fyysistä työtä suoltaessa. Terveyden menetyksestä ei taidettu siihen aikaan puhua mitään. Uudempia työmuotoja esitteleviä teoksia löytyy esimerkiksi Jussi Valtakarilta.

”Kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä” sanottiin suuressa kirjassa. Nykyisin tuo sanonta saa hyvin ristiriitaisen merkityksen, jos kuuluu irtisanottujen tai lomautettujen työntekijöiden sankkaan joukkoon eikä palkkatyötä noin vain ole saatavilla, vaikka kuinka olisi työtahtoa. Henkistä työtä sen sijaan joutuu tekemään ihan hartiavoimin saadakseen jostain kiven alta kaivettua uuden työn menetetyn tilalle. Onneksi yhteiskunta on vielä sen verran voimissaan, että se tarjoaa apua tähän rankkaan ja toivottavasti väliaikaiseen elämänvaiheeseen.

Vanha kansa muistaa muistuttaa työn tärkeydestä jälleen ah niin virkistävien sananlaskujen voimin: ”Työ tekijäänsä kiittää.” ”Vie mennessäs, tuo tullessas, tee siellä ollessas." ”Laiskalla hiki syödessä, vilu työtä tehdessä.” ”Kuu on torpparin aurinko.” ”Jos työ olis herkkua, niin herrat tekisivät sen itse.” ”Jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa.” ”Joka ei nuorena työtä tee, se vanhana kerjää.” ”Ei työ tekemällä lopu.” ”Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon pitää.”

Kannattanee kaiken 24/7-työn ja touhun keskellä muistaa myös vanha totuus: ” Työ on ihmistä varten, eikä ihminen työtä varten”, niin että levätäkin saa ja se on suorastaan jokaisen työntekijän velvollisuus.

Autuaita ovat puupäät, sillä he pysyvät pinnalla

Tässä kuluvalla viikolla tuli mieleen, että ollaan sitä taas keväisin yhden lajin hullu, nimittäin puutarhaseonnut. Sen lajin diagnoosin saaneita näkee keväisin joka puolella taimimyymälöissä, kesäkalustekaupoissa ja pihamailla ja näyttää siltä, että tauti on lisääntymään päin. 

Siitä ajatuksesta kirjatimpurin aivot mennä lynkkäsivät Veikko Huovisen Konsta Pylkkäsmäiseen (sekin lajinsa hullu!) tapaan pohtimaan hullu-sanan monivivahteista käyttöä kielessämme sekä positiivisessa että negatiivisessa merkityksessä  ja myös sen erilaisia synonyymejä: järjetön, älytön, mielipuolinen, sekopää, mieletön, tärähtänyt, kahjo, pöpi, mielenvikainen, pönttö, pöljä; hölmö, hupsu, tyhmä, ajattelematon.  Entäs sitten sanan alkuun liitetyt tarkennukset: seinähullu, juoppohullu, suuruudenhullu, pähkähullu, kylähullu, työhullu, lapinhullu, urheiluhullu, autohullu, kirjahullu, siivoushullu, saunahullu. Mikä tahansa etuliite kelpaa ja tuloksena on ilmiö, joka kuvaa omistajaansa, onneksi enimmäkseen kuitenkin positiivisesti. Niin kutsutun terveen ihmisen hulluus katsotaan usein tosikkouden vastakohdaksi. Mielenkiintoista olisi tunnistaa myös se raja, kun jonkin lajin hulluus vaihtuu jostain positiivisesta ilmiöstä ei niin positiiviseksi asiaksi tai ilmiöksi.

Kansan kekseliäissä sananlaskuissa ja sanonnoissa hullu-sanaa vasta suositaankin:

Tykkää kuin hullu puurosta. / Edes joku tolkku pitää olla, sanoi hoitaja kun hullua elvytti. / Hulluilla on halvat huvit.  / Hullu mies Huittisista, syö enemmän kuin tienaa.  / Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.  / Hulluja on 99 eri lajia ja kärrihurjat (!!!) erittäin. / Hullulla on halvat huvit, viisaalla vielä halvemmat.  / Hullulla halvat huvit, idiootilla ilmaiset. / Hullun eväs ensin syödään.  / Hulluna on hyvä olla, kun ei vain järkeä puutu.  / Ensimmäinen hullunmerkki on se, jos luulee itseään viisaaksi. / Yksi hullu kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastata. / Kyllä siinä melua syntyy, kun kaksi hullua yhteen tulee. / Sormet suussa hullun lapsen, peukalo ujon urohon. / Ei se oo hullu, joka maansa myö, vaan se joka siemenensä syö. /

Hullutellaan siis ja ollaan iloisesti hulluja, kukin omalla viisaalla tavallamme.

Trolliusten vasarat

Trolliusten vasarat / silmiäni takovat / hoi / mies herää! /
kevät tekee terää

juna juoksee jyskyttäin / halki kenttäin vihreäin /
rentukoita / kulleroita /
kevään kultavasaroita

valkoisessa harsossaan / tuomet tanssii syliin /
pian / pian joudutaan /
kukkivihin kyliin

                                                                   Aaro Hellaakoski

Johan Vilhelm Snellman (1806 - 1881)

Siinä meillä fennomaani, / senaattori tai vaikka hengen kaani, / joka kansaa johdatti / Hegelinsä osasi / monin tavoin valisti ja vahvisti. / Hän neuvoi älymystölle valtio-oppia, / että siitä sais ottaa koppia / ja luotsata kansan mieltä / ja vahvistaa omaa kieltä . / Snellu lehtiä julkaisi, / kuten Maamiehen ystävä ja Saimaa. / Usein muisti hän myös kaimaa, / nimittäin Runebergiä ja muita / (kuten Fredrika, Topelius, Nervander ja Cygnaeus ), / jotka antoi hälle sielun polttopuita / ja uskoi kansaan,  persoonaan ja mieleen, / ”on kansan ajattelu rakennettu yhteiseen kieleen”. / Lönnrotin Elias myös oli Snellun mieleen, / kun vanhat patut tapas seuroissansa / he aina lauantaisin / siellä koko älykansa / pohti arvomaailmaansa, valtiota, filosofiaa / ja sitä, miten kirjallisuus kukoistaa / kun perustetaan seura suomalaisen kirjallisuuden, / ja miten säädöksin voi saada virallisen kielen / ja sitä kautta yhteisön ja yhden mielen. / Siitä oli tämä äijö tarkka, / että valuutaksi saatiin Suomen markka. / Sen männä vuosna mennä annettiin / ja sijaan nahat oravien kannettiin, / että helpompi ois yhteisempi raha. Nyt mietitään, / et oisko ollut vähäisempi paha, / jos oltais säästetty ne vanhat snellut / ja porukka ois vähemmän hurvitellut / ettei oltaisi nyt suossa rämpimässä / vaan turvassa ja pirtin lämpimässä. / Snellu toivon mukaan elää meissä vielä. / Hän istuu jalustallaan rauhaisasti siellä, / missä valtiota, rahojamme (jos niitä vielä on!) suojellaan. /  Me Snellmanille tänään malja nostetaan / ja päivää suomalaisuuden myös juhlitaan!

Äitienpäiväonnittelut!

                              Hernesoppaa Shellin baarissa

Äeti pilkkoi klapeja Kymin sirkkelillä. / Minä kammoksuin meteliä ja lähdin pois.

Tapasimme ruokatunnilla Shellin baarissa, / söimme hätäiset rokat, /
iskin 20 penniä pajatsoon ja / menin ostamaan Beatles-purkkaa.

Minusta tuli rockmuusikko, yhä pelkään / meteliä. / Äeti /
vietti melussa monta vuotta,

mutta yhä se kuulee minut / kolmensadanviidenkymmenen / kilometrin päästä /
vaikka en sanoisi mitään.

                                                                           Juice Leskinen

Karjalan kunnailla

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, / jo Karjalan koivikot tuuhettuu,
käki kukkuu siellä ja kevät on, / vie sinne mun kaihoni pohjaton.

Ma tunnen sun vaaras ja vuoristovyös / ja kaskien sauhut ja uinuvat yös
ja synkkäin metsies aarniopuut / ja siintävät salmes ja vuonojes suut.

Siell' usein matkani määrätöin / läpi metsien kulki ja näreikköin.
Minä seisoin vaaroilla paljain päin, / missä Karjalan kauniin eessäin näin.

                                                                                         sanat: Valter Juva

 

Perillä kello kuusi

On varakas perhe, jossa perheenpää rakennuttaa taloja ja tekee bisnestä, on edustusrouvana hyörivä äiti Vuokko kotiin palkattuine apujoukkoineen ja heidän kaksi tytärtään, jotka elävät perheen varallisuuden heille tarjoamaa mukavaa elämää ja jotka ajattelevat elämästä toisella tavalla kuin vanhempansa.  On naimaton, keski-ikäinen täti Aune, joka on menettänyt läheiset omaisensa ja joka ei oikein ymmärrä, miksi juuri hän, vaatimattomin, jäi jäljelle, kun kaikki muut kuolivat.  Tädin elämää määrittelevät isän ja äidin tyttärelleen antamat ankarat elämänohjeet, joiden mukaan hän yrittää elää.

” Hän katsoi renkaita kämmenellään. Vaikka he olivat kuolleet, he elivät hänen mielessään. Hän teki kaiken suhteessa siihen, mitä äiti tai isä olisi ajatellut. Vainajat hallitsivat eläviä, niin oli aina ollut, niin olisi aina oleva. Kuka hän oikeastaan oli? Hän istui siinä pappilan kanervanpunaisella sohvalla, hän ajatteli isän ja äidin ajatuksia.”

Mutta muutoksen tuulet alkavat puhaltaa, koska päähenkilöt eivät enää kestä sitä harhaa, mihin he ovat tarrautuneet, ja elämättömän elämän paine käy liian raskaaksi kantaa. Vuokko tarttuu esille tulleeseen mahdollisuuteensa, Marttiin, ja Aune saa voimia nuoresta, raikkaasta sukulaistyttärestä, joka pöllyttää hänen luutuneita kuvioitaan. Samalla illuusio työpaikan johtajan ja hänen välisestään suhteesta murenee. Suvun nuoret naiset käyvät lopulta lävitse oman surutyönsä ja siivoavat kotipesän sekä symbolisesti että konkreettisesti.

Laura Honkasalon neljäs romaani kertoo kolmen samaan sukuun kuuluvan,  mutta eri sukupolvea edustavan naisen tarinan. Eletään 1960-lukua, jolloin modernit muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa Suomessakin ja 1990-lukua, jolloin kaikkien aikojen laman pohjamudista alettiin uida kuivempaa maata kohti.  Kirjailijan taustatyö 1960- ja 1990-luvun osalta on tehty tunteja säästelemättä; ajankuva on autenttinen ja uskottava.


Tuli tuttu, vanha tuttu!

1. Tuli tuttu kevätkulta, / Lumen alta pistää multa, / Puro pulppuvat rinteillä tanssia saa, /
Kevätriemua laulavi ilma ja maa, / Jo ääretön taivaskin seestyy / Ja lämpimän aika eestyy /
Ja tuulikin tuoksuja tuo.

2. Taasen soivat vaskikellot, / Lämpöön elpyy oraspellot, / Sirot kukkaset nostavat pienoisen pään, / Sinisirkkuset soittavat niemissään / Ja nurkkihin lehväisen orren / Vie peipponen mättäältä korren / Ja mökkinsä pystyttää.

3. Nyt on soilla, mailla juhlaa, / Päivä säteitänsä tuhlaa, / Ukko nuortuvi niin kuni harmaja puu, /
Poian posket ne kauniiksi ruskettuu, / Soi loilotus, luikku jo raikuu / Ja kunnaat ne kummasta kaikuu, / Kun käkönen kummulla soi.

4. Aidan luona kiiltää kuokat, / Karhit, kanget, hevosluokat, /Jyvän toivoen heittävi multaan mies: / "Sadon runsahan pellosta saan, kukaties!" / Noin miettii ja auraansa tarttuu / Jo toivosta voimia karttuu, / Hän katseensa taivohon luo.

6. "Tuli tuttu, vanha tuttu, / Yllä uusi nurmen nuttu!" / Pieni Erkkikin laulavi innoissaan / Talon karjoja aamulla kaitessaan  / Taas leppätorvea koittaa / Ja metsälle mieliksi soittaa, / Kuin talvea ollut ei ois!                                        

                                                                               Larin Kyösti (Kyösti Larson, 1873-1948)
 

Pihaterassiremonttia

”Olen nyt kuleksinut kolme päivää / toisessa kainalossa pitkä lauta / (nil nimium studeo, Caesar, tibi velle placere) / ja toisessa lyhyempi / (nec scire utrum sis albus an ater homo) // Kun rupesin tekemään laudoista seinää / tajusin lopultakin / että silmistä ei näe sisään // Catulluksen runot ovat oksankohtia”/ (Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu, VI, 1980).

Saarikosken hengessä alettiin rakentaa uudelleen pihaterassin puista laatoitusta ihka omalla menetelmällä.  Nostettiin talven jäljiltä ruohon sisään painuneet laatat ylös ja heitettiin niiden alla olevat, jo lahonneet laudat kaatopaikkakuormaan. Kärrättiin kompostillinen karikkeista multaa terassilaatoituksen alle ja etsittiin lautakasasta uudet, entistä ehommat laudat puulaattojen alle.  Ainoa, varsin silmiinpistävä hankaluus oli saada laatat takaisin vierekkäin siten, että ne eivät olisi keikkuneet. No, siihenkin löytyi ratkaisu; laitetaan tukipalikoita keikkuvien puulevyjen alle,  ja jopa kohta kaikaa keväinen riemulaulu tässäkin puutarhassa.  Nyt näyttää terassi siltä, että siinä voisi vaikka tulisen  paso doblen vetäistä piakkoin tulevan vapun kunniaksi:

”Et löydä tanssilattialle ikinä / jos ei jalkapohjasi ole niin herkät / että osaat kulkea eteen katsomatta / käärmeen ohi eikä se pelästy / vuorimännyn juurien yli eivätkä ne vahingoitu."/ (Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu, II, 1980).

”Anch’io sono pittore”, ”Minäkin olen maalari”, Ismo Kajander, Anartisti

Kaikki kokeelliseen taiteeseen viehtyneet, nyt mars matkaan ja suuntima kohti Kiasmaa, jossa on elokuun alkuun asti nähtävillä taiteilija Ismo Kajanderin (1939 - ) luomia teoksia. Kajanderin ensimmäinen näyttely Helsingissä Galleria Agorassa jo vuonna 1964 oli liikaa sen ajan taiteen asiantuntijoille kokeellisen otteensa vuoksi. Tie on nyt kulkenut tänne asti ja yhä Kajanderin teokset herättävät uusia ajatuksia ja ansaittua huomiota.

Kiasman esittelyn mukaan Pablo Picasso (1881 - 1973) ja Marcel Duchamp (1887 – 1968) ovat olleet Kajanderin esikuvia, joilta hän on halunnut omaksua erityisesti älyllisen ja leikkisän otteen omiin teoksiinsa, joista hän on halunnut riisua liian ylevyyden. Dada ja surrealismi ovat hänelle läheisiä taidesuuntauksia. Kirjatimpurin näkökulmaa lähellä ovat erityisesti työkaluista tehdyt asetelmat, joista alla kuvia. Tuohen käyttö pyörän pinnojen räpättimenä on ikivanha lasten juttu ja aina yhtä huvittava. Taiteen tehtävä on uusien ajatusratojen luomisen lisäksi myös tuoda iloa elämään!

Ismo Hölttö Ateneumissa

Valokuvaaja Ismo Hölttö (1940 - ), alun perin kultasepäksi valmistunut nuori mies, harrasti työnsä ohella aktiivisesti myös valokuvausta niin, että kamera (Rolleiflex, jota pidetään kuvattaessa vatsan päällä ja tähdätään yläkautta, www.skenet.fi), kulki hänen mukanaan kaikkialla. Ateneumin näyttely on huima nostalginen pläjäys, matka 1960-luvulle, jolloin monet asiat maassamme olivat toisin, ainakin kuvien perusteella.

Hölttö kuvasi sekä Helsingissä että paljon myös maaseudulla, kuten Pohjois-Karjalassa ja Savossa.  Hänet  tunnetaan myös Suomen romaniväestön kuvaajana. Kuvista näkee, että 60-luvun alkupuolella ei maaseudulla vaatteilla koreiltu; lasten vaatteet on tehty isän ja äidin vanhoista, hyvä että päällä pysyvät, aikuisten vaatetus kertoo siitä, että lähes kaikki ommeltiin kotona ja kauppojen valikoimat olivat hyvin alkeelliset. Kaupunkilaisilla sentään oli paremmin asiat, jopa Marimekon kuoseja löytyi jo 60-luvun loppupuolella, lastenvaatteissakin alkoi näkyä orastava hyvinvointi, miesten muodissa puku oli kovaa valuttaa.

Kuvattavien kasvoilta paistaa useimmiten vakavuus. Onko se tottumattomuutta ja pelkoa kameraa käyttävää miestä kohtaan, kuvastaako se ajan ankaruutta ja puutetta sotien jälkeen vai onko se halua olla edukseen harvinaisessa tapahtumassa, tiedä häntä. Kuinkahan moni nykyisistä hampaiden valkaisijoista, muista puhumattakaan, on kuullut, että 1960-luvulla tavallinen, suosittu ja toivottu lahja ainakin maaseudun ripiltä päässeille nuorille oli tekohampaat, koska sosiaaliturvasta ja hammashuollosta ei osattu edes uneksia.

Näyttelystä lähtee pois mieli melkoisen tärähtäneenä; kuvat kertovat realistisesti senaikaisen Suomen taloudellisesta, sosiaalisesta ja henkisestä tilasta. Vaikuttavia kuvia, jotka mahdollisimman monen suomalaisen olisi hyvä nähdä; sieltä on tultu tähän yltäkylläisyyden päivään, eikä siitä ole aikaa kuin puolen vuosisadan verran.

Kasvonsa menettänyt mies?

Toimittaja Kimmo Oksasen alkuvuodesta ilmestynyt monella tavalla monimerkityksinen omaelämäkerrallinen teos Kasvonsa menettänyt mies herättelee lukijansa kysymään oman suvaitsevaisuuden ja inhimillisyyden perään ja miettimään näin sote-keskustelun tuoksinassa myös suomalaiseen terveydenhuoltoon olennaisesti kuuluvia asioita, kuten vakavasti sairastuneen ihmisen kohtelua ja sitä, kuka yleensä saa hoitoa ja millaista se on.

Oksanen, niin kuin aiemmin hänen isänsäkin, konkurssin tehnyt ja kaiken omaisuutensa menettänyt kuorma-autoilija, menettivät kasvonsa, toinen konkreettisesti, toinen kuvaannollisesti, silti hyvin raskaita kokemuksia molemmat. Oivaltavaa kirjailijalta on yhdistää nämä kaksi asiaa ja suomalaisen miehen tunne-elämän kokemukset eri aikoina ja luoda niistä uutta merkitystä. Myös äidin kokemukset elämän raskaudesta ja yksin jäämisestä liittyvät samaan jatkumoon.

Oksanen kytkee sairauskertomuksensa ja lapsuusperheen traumat ja kipupisteet mielenkiintoisella tavalla yhteen. Hän kysyy, mikä lopulta on tärkeää, mitä jää jäljelle, kun ihminen riisutaan paljaimmilleen, niin että ollaan jo lähtökuopissa tuonpuoleiseen, ja vastaakin siihen omalla tavallaan; toisen ihmisen läheisyys, kosketus ja se, että ei jää yksin, vaikka kaikki näyttää, tuntuukin olevan mennyttä, mutta henki on vielä tallella.

Aidosta, epäitsekkäästä lähimmäisenrakkaudestahan tässä puhutaan suomalaisen miehen jäyhällä aksentilla. Sen vuoksi tuo otsikkoon liitetty kysymysmerkki haluaakin kyseenalaistaa kasvojensa menettämisen, kun lukijan mieleen nousee vain vahva kokemus kasvojensa takaisin saamisesta.

Hopeinen kuu luo merelle siltaa... etkä kyyneltä nää...

Vaikka on tullut sanotuksi, että elämäkerrat eivät ole kirjatimpurin ominta aluetta, se ei tietenkään koske taiteilijoita. Nyt otettiin mullan raatelemiin känsäisiin kouriin Lasse Erolan kirjoittama Olavi Virta ja hänen maailmansa kirja ja kuvateos. Niin on hyvin tehty, kronologisesti etenevä kirja hyvin valittuine kuvineen, että eipä tahdo sitä malttaa käsistään päästää. Sisällyksen kronologiasta sen verran, että teos on jaettu neljään osaan: varhaiset, luovat, kultaiset ja raskaat vuodet, sen lisäksi lopun filmografia, eli Olavi Virran elokuvat ja lähteet ja diskografia. Varsinkin viimemainitusta käy selville, miten mittavan laulajan tuotannon Virta jätti meidän onneksemme.

Olavi Virta syntyi Riuttalan torpan saunassa Sysmän Särkilahden kylässä 27.2.1915. Virran isä, jo omalta isältään arvostetun ammatin perinyt suutari ja työväen aktiivi, joutui sisällissodan loputtua Hennalan vankileirille eikä sieltä päästyään tullut enää entiselleen. Asuttiin Helsingissä ja Lahdessa ja lopulta äiti muutti Helsinkiin poikansa kanssa. Virta ei mielellään muistellut lapsuuttaan juopottelevan isän ja myöhemmin ankaran äidin kanssa, mutta se leimasi kyllä hänen koko loppuelämäänsä.

Lahjakkuutensa ja monta kertaa onnekkuudenkin ansiosta Virta loi hyvät musiikkiin ja näyttelemiseen liittyvät verkostot ja sotien aikana hän alkoi tulla tunnetuksi rintaman viihdytysjoukkojen ja asemiesiltojen myötä. Muita sota-ajan esiin nostamia taitelijoita olivat Tapio Rautavaara, Toivo Kärki, Reino Helismaa, Henry Theel ja Esa Pakarinen. Virta sävelsi ja sanoitti myös itse, esimerkiksi Yö kerran unhoa annoit ja Sä et kyyneltä nää –kappaleiden sanoitus ja sävellys ovat hänen käsialaansa ja Kun ilta ehtii –kappaleeseen hän on tehnyt sanat.

Rahaa tuli ja etenkin meni ja rankka laulajan elämä vaati veronsa. Vaimo muutti lasten kanssa Ruotsiin ja useat tuttavatkin hylkäsivät. Lopulta Virta oli puilla paljailla. Erolan mukaan Virta totesikin useaan kertaan velkojiaan tarkoittaen, että ”kaiken ne voivat minulta viedä, mutta ääntäni eivät”. Laulajan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta kertoo sekin, että vielä vuonna 1965 tehty äänitys levytysstudiolla onnistui ensimmäisellä otolla, se oli puhtaasti laulettu ja täydellinen, vaikka Virta oli silloin jo vakavasti sairas.

Hulda Simula, 73-vuotias entinen saunottaja, alkoi huolehtia Virrasta, kun hän huomasi, että tämä tarvitsi apua eivätkä muut hänestä välittäneet. Lopulta laulaja muutti Simulan luokse asumaan ja asui siellä viimeiset elinvuotensa.

Virta kuoli 14. heinäkuuta 1972 Tampereen Pispalassa hyväntekijänsä Huldan kotona. Hän oli juuri aiemmin saanut kuulla, että hänelle on myönnetty valtion taiteilijaeläke ensimmäisenä Suomessa. Hän ehti nostaa sen yhden kerran.

Olavi Virta.jpg

Akrikola, Kokakola ja Akrimarket

Mikael Agricola (lat. maanviljelijä, n. 1510 – 1557) ja suomen kieli viettävät tänään juhla- ja liputuspäiväänsä ja on syytäkin, jos vilkaisee tämän jutun otsikkoa. Suomen pipliaseuran teettämän kyselyn mukaan (www. mtv.fi/uutiset 8.4.2015) kolmannes suomalaisista ei tiedä, kuka on suomen kirjakielen perustaja, vaikka se taitaa olla yksi niistä asioista, jotka opiskelevalle nuorisolle ensi tilassa tiedotetaan äidinkielen tunneilla jo epuista alkaen ja joka siunattu vuosi sen jälkeenkin. Agricola väännälsi aikoinaan Abckirian eli aapisen (1543), suomensi Se Wsi Testamentin (1548), ja monia muita kirkollisia tekstejä, kirjoitti maamiehille pellonviljelysoppia, toimi Turun piispana, uskonpuhdistajana, opettajana, sanaston kartuttajana, rauhanneuvottelijana ja ties minä ja sai vihdoin ja viimein jälkipolvilta arvonimen suomen kirjakielen isä.

Historian tunneilta muistetaan, miten Pernajan poika souti merellä vastatuuleen niin että tuhto tutisi ja airot vain natisivat eikä antanut myrskylle periksi. Siis että missä on Pernaja, jossa Mikael nuorukaisna venhollaan viiletteli? No ei sen kauempana kuin Itä-Uudellamaalla, vajaan sadan kilometrin päässä Helsingistä Suomenlahden rannalla, ja kuuluu nykyisin Loviisan kaupunkiin. Sieltä Mikael pääsi Viipuriin kouluun, kun kirkkoherra patisteli hänen vanhempiaan pojan sinne lähettämään. Siihen aikaan ei joka töllistä lähdetty opin tielle, se oli vain rikkaimpien ja lahjakkaimpien etuoikeus. Kauan eläköön nykyinen peruskoulu, joka tarjoaa ainakin aapisen ja lähtöeväät joka torpan lapselle!

Älä polje kirjaa kuin sika, vaikka siinä on jokunen vika, kerrotaan Agricolan kirjoittaneen vihapäissään, kun hän koki, että hänen työtään ei arvostettu tarpeeksi. No nyt kyllä arvostetaan senkin edestä. Olisi voinut tulla Mikaelista ihan hyvä biisinikkarikin, jos olisi elänyt tällä ajalla, niin rimmaa hyvin nuo loppusoinnut, toki kirjoitti ja käänsi hän virsiäkin suomen kielelle. Agricola tallensi myös kansanperinnettä ja hänen sanotaan laskeneen perustan nykyiselle uskontotieteelle ja folkloristiikalle. (www.wikipedia.fi)

Pipliaseuran mukaan ”yhteiskuntamme pelisäännöt, lainsäädäntö, tapakulttuuri, suomen kielen monet sanat, juhlapyhät… Kaikki nämä elämäämme leimaavat ja rikastuttavat asiat pohjaavat kristilliseen perinteeseen, joka suomenkielisen Raamatun välityksellä ja vaikutuksesta on siirtynyt sukupolvelta toiselle.” (www.piplia.fi)

Abckirian etulehdellä olevaa runoa jälleen lopuksi tankatkaamme, jotta ei unhotu Mikaelin täsmällinen kieli:

"Oppe nyt wanha ia noori / joilla ombi Sydhen toori.
Jumalan keskyt / ia mielen / iotca taidhat Somen kielen.
Laki / se Sielun Hirmutta / mutt Cristus sen taas lodhutta.
Lue sijs hyue lapsi teste / Alcu oppi ilman este.
Nijte muista Elemes aina / nin Jesus sinun Armons laina."

”Tärkeintä elämässä on puutarhan hoito, eikä sekään ole niin kovin tärkeää.”

”Paras aika istuttaa puu oli kaksikymmentä vuotta sitten. Toiseksi paras aika on nyt.” ”Jokainen puutarhuri on parempi toista.” ”Jos haluat olla onnellinen yhden päivän, juo itsesi humalaan, jos kolme päivää, mene naimisiin. Jos kahdeksan päivää, teurasta sika ja syö se. Jos haluat olla onnellinen ikuisesti, ryhdy puutarhuriksi.” Näitä neuvoja jakelee kiinalainen viisaus ja ainakin viimeisen onnen osalta se pitänee paikkansa. Ei ole elämän aikana tullut vastaan ainoatakaan tuiki onnetonta puutarhuria, vaikka halla olisi vienyt viimeisenkin sadon niin kuin aikanaan itse Saarijärven Paavolta pesueineen.

Puutarhanhoidossa on samoja elementtejä kuin peruskorjauksessa ja timpuroinnissa; jotain pitää saada parempaan kuntoon kuin mitä se jokin oli ennen. Siispä ryhdytään kevätkylvöön, että voidaan toteuttaa tätä teesiä. Koska ennen turveruukut olivat tyhjiä ja niissä oli vain harmaanruskeata multaa, niin nyt niihin laitetaan siemen jos toinenkin ja peitellään hellästi. Sitten kastellaan varovasti joko keveästi suihkupullolla tai oikein kunnolla lotraten (jolloin siemenet kyllä karkaavat mullan alta pintaan ja homma on finaalissa, tietää kokenut). Ja katso; viikon, parin päästä on mullan seassa jo mojova kasa taimia tai ainakin yksi ainoa, kylvötiheydestä ja siementen hinnasta riippuen.

Sitten vain odotellaan ja mittaillaan viivoittimella taimien kasvuintoa ja voidaan välillä vähän nätisti hoputtaakin niitä puoliääneen, koska kasveille täytyy puhua, että ne viihtyisivät. Sopivia kasvuloruja ovat esimerkiksi Itse hoidan kukkamaani, rikkaruohot kitken (joka on turha lupaus, todellisuus selviää jo kesän puolivälissä)  ja  Maamies tai -nais peltoon pehmeään tai Kaurapellon pellonpellonpellon kaurapellon pientareella kasvaa kaunis kukka. 

Tuku tuku lampaitani, päkä päkä puskuri pässiä

Näin laulaa lammaskatraan omistaja, pääsiäisen aikaan onnellinen ihminen. Ollapa lampola, sellainen kuin esimerkiksi Helsingin kaupungin Haltialan tilalla, jossa on lampaita, pässejä ja kevään korvalla myös karitsoita. Siellä järjestetään joulun alla joulukuvaelma ja kevään korvalla, pääsiäisen aikaan, voi mennä ihastelemaan syntyneitä karitsoita ja juttelemaan lampaille mukavia.

Kansanperinteessä lammasta käytetään kuvaamaan erilaisia kykyjä ja luonteenpiirteitä: Määkii kuin lammas. Älä ole noin lammas. Kasvata lapsestasi mieluummin yksi leijona kuin kaksi lammasta. Susi lampaan vaatteissa. Lauhkea kuin lammas. Tyhmä kuin pässi. Viedään kuin pässiä narussa. Rahaa on, vaikka lampaat söisi. Kun menee sutta pakoon, tulee lammas vastaan. No ei se ihan noin mennyt, mutta se olkoon kuitenkin toiveemme.

Musta lammas kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan suvun sanastoon, puhumattakaan politiikasta, joskin siellä tavallisempi taitaa olla hevonen. Lammas on päässyt ihan paistiksi asti Veikko Huovisen kirjaan Lampaansyöjät. Babe, urhea possu, pitää kurissa isoa lammaslaumaa elokuvassa. Dolly, skottilainen kloonattu lammas, on edelleen syvällä sydämissämme, joskaan ei hengissä. Illalla lampaita lasketaan useammassakin ruokakunnassa, jos ei uni ole tullakseen.

Lammas on viisas eläin, vaikka toisin usein väitetään. Se pysyy laumassa, koska ryhmässä on voimaa. Sillä on ryhmäidentiteetti ja se tekee juuri niin kuin johtajalammas, usein pässi, parhaiten tietää. Sen ei tarvitse ajatella itse, ja niin se säästää voimia tosi koitoksia, kuten ruokailua ja lepoa varten.  Lammaspaimenenakin on tullut oltua, joten arvio perustuu vankkaan empiiriseen tutkimukseen.

Toisaalta; mitähän asiasta tuumaisivat Ari & Mona Riabacke, joiden kirjassa Päätöksen teko – uskalla tehdä toisin (Kirjatimpuri 8.2.2015) sanotaan, että Kun kaikki ajattelevat samalla tavalla, kukaan ei ajattele erityisen paljon. Pitänee muistaa tämä ahdistava lausahdus myös näin vaalien alla.

Pääsiäispöytä-ähkyn lomassa muistetaan myös kansansadun viisaan lampaan sanat, kun sille tarjottiin taas lisää ruokaa, vaikka se oli jo ängennyt mahansa täyteen: ”Söisi suu, vetäisi vatsa, mut ei kestä heikot sääret!”

Aallokko, aallokko kutsuu, kohti kuohuaan...

Petri Tammisen uusin teos Meriromaani kertoo nuoren kapteenin, Vilhelm Huurnan, tarinan. Tammisen hirtehisen tyylin tapaan Huurna, joka ei ole penaalin terävin kynä, tietenkin sössii vähän joka lähdön ja upottaa ensin paikallisen tohtorin veneen, myöhemmin sen jälkeen prikin ja vanhan kuunarin toinen toisensa jälkeen. Ei paljoa onni hymyile tälle Don Quijotelle, joka silti urhoollisesti ratsastaa aallokossa ennemmin tai myöhemmin uppoavilla laivoillaan peitsi tanassa. Ei ole Huurna tainnut kuullut vanhaa, kiinalaista sanalaskua: Vesi kannattelee venettä, vesi kaataa veneen.

Huurna on mies, jonka kohtalon sinetöi äitimuorin lempeä lausahdus ”jonain päivänä Vilhelm purjehtii maailman merillä laivan kapteenina” ja isän toteamus, että ”merellä saa suuria ajatuksia”. Vilhelmin mielestä vielä aikuisenakin hänessä on kapteenia vain äidin sanat. Mutta jos asiaa  puhutaan, eikö aika monen ihmisen ammatinvalinta sittenkin liippaa aika läheltä Vilhelmin ammatinvalinnan perusteita?

Tamminen taitaa ihan tahallaan viedä lukijan ajatukset Volter Kilven romaaneihin, joissa pitkistä merenvahapiipuistaan ja harvoista lausahduksistaan tutut isännät puhuvat merenkulusta ja siihen liittyvästä riskistä. Kun Vilhelm nyt on ryhtynyt merimieheksi, hän on sitä laivoja varustavien isäntien mielestä, vaikka paatit uppoaisivat alta joka lähdössä. Onneksi sentään vakuutukset korvaavat pahimmat vahingot, niin että Vilhelmin vaihteleva ura saa aina jatkoa.

Kirjan luettuaan ei voi taas kuin ihmetellä, mikä ihme Tammisen kirjoissa naurattaa, kun tämäkin on aika traaginen tarina. Vai onko vain niin, että elämä itsessään on niin tragikoomista, että siitä selviää usein vain nauramalla kipeimmissä kohdissa?