Kaspar Hauserista vielä

Viimeinkin nähtiin vuoden takainen, kohuakin herättänyt Akse Petterssonin ja Johannes Ekholmin käsikirjoittama ja Akse Petterssonin ohjaama Q-teatterin pläjäys Kaspar Hauser, joka siirtyi muutamaisiksi kerroiksi Kansallisteatterin suurelle näyttämölle tämän vuoden alussa. Kehuvien arvostelujen jälkeen odotukset olivat tietenkin kovat, kuten vanha kansa sanoo, että 'hyvää ei koskaan odota liian kauan'.

No, täyttyivätkö odotukset?  Ei ja osin. Alkujakso väliaikaan saakka oli käynnistelyä ison pyörän pyörähdystä varten, ja mielessä jo käväisi, että oliko tätä esitystä tosiaan myyty komediana, kun se ei juuri naurattanut uniongelmaista miestä ja baarissa elämäntuskaa kokevaa aviomiestä lukuun ottamatta? Väliajan jälkeen farssi sitten pyörähti käyntiin ja päästiin jopa nauramaankin, jonka vuoksi katsomoon oli toiveikkaana tultu. Telsun sarjoihin hurahtanut mies, joka kuolasi odotellessaan taas sarjan uutta jaksoa (vertaa Kirjatimpuri 9.1. True Detective!), nauratti parin muun sketsin ohella. Tästäkin esilletuonnista kyllä huomasi, että komedia lajina on vaikea asia toteuttaa. Onnistuneena versiona se tarjoaa vakavaa pohdittavaa huumorin keinoin, epäonnistuneena lähinnä myötähäpeää.

Näyttelijät tekivät töitä olan takaa palkkansa ansaitakseen. Voi kuvitella, että niin fyysisen esityksen jälkeen nukuttaa makeasti.  Videot ja kuvakoosteet olivat mielenkiintoisia, joskin ystävä mainitsi lakonisesti, että hän katsoo mieluummin videot telsusta ja valkokankaalta. Tuli mieleen, että ne voisi katsoa joskus hidastettuina uudelleen, jotta tietäisi, mitä katsojien päähän tällä kertaa solahti. Kuvathan imitoivat mainosmaailman nopeita välähdyksiä, jotka painuvat kuin huomaamatta alitajuntaan, näin päättelee keittiöpsykologiaan erikoistunut kirjatimpuri.

Äänisuunnittelu ja musiikki olivat Kasperi Laineen ja lavastus ja valosuunnittelu Ville Seppäsen käsialaa. Videosuunnittelusta vastasivat Seppänen ja Martti Tervo. Rooleissa esiintyivät Lotta Kaihua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala.

True Detective on täyttä tavaraa

Jopas onkin mukavaa, että True Detective -sarja alkaa telsussa tänä iltana kahdella jaksolla. Nähtiin sarja jo taannoin netistä, mutta pakko on katsoa uudelleen, ei auta mikään. Aivan ehdottomat ja hurmaavat sarjan päänäyttelijät Matthew McConaughey ja Woody Harrelson vievät katsojaa kuin pässiä narussa, niin ovat hyvin roolinsa sisäistäneet ja repliikkinsä harjoitelleet. Sarjassa törmäävät vastustamattomalla tavalla realismi ja boheemius ja kahden erilaisen ihmisen maailmankuva. Sarjan käsikirjoittaja on Nic Pizzolatto ja se on HBO:n tuotantoa. Varoitetaan tässä jo nyt, että sarja koukuttaa katsojansa tosi helposti, mikä ei liene kovinkaan huonoa mainosta. Ja ovatko seuraavat jaksot vasta viikon kuluttua, voi ei!

Duchamp, Delaunay, Koons, Duras ja Amélie

Pompidou Centressäkin oli tarjonnan runsautta. Jeff Koons (1955 - ), Marguerite Duras (1914 – 1996), Robert Delaunay (1885 – 1941), ja Marcel Duchamp (1887 -  1968) olivat esillä Pompidou-keskuksen näyttelyissä vuodenvaihteen aikana. Itse taidemuseon rakennuskin oli nähtävyys; yllättävä julkisivu ja lenkkimakkaraputkessa talon ulkoseinässä ylös näyttelytiloihin kohoavat yleisömassat olivat jo sinällään näkemisen arvoisia.

Käytiin myös Amélien jalanjäljissä tutustumassa Jean-Pierre Jeunetin vuonna 2001 ohjaaman lämminhenkisen Amélie-elokuvan kuvauspaikkoihin, kahvilaan ja myös vihanneskauppiaan puotiin, joka elokuvassa on myös näkyvästi esillä. Molemmat löytyivät, kun oli hyvä opas paikalle johdattamassa. Elokuvan tekeminen oli varmasti kannattanut, sillä kahvila oli tupaten täysi, turisteja tietenkin.

Antiikkista menoa

Käytiin tietenkin myös kirpputorilla, kun kerran Pariisissa ollaan. Kaupungin suosituimmalta Marché aux Puces de St-Quenin kirppikseltä löytyy ikään kuin kahden kerroksen tavaraa, nimittäin uutta ja vanhaa. Reuna-alueita kiertävät afrikkalaisten myyjien kojut, joissa myydään etupäässä uusia t-paitoja, lenkkareita ja jumppa-asuja. Keskellä aluetta on valtaisa antiikkitori, josta taas voi tehdä vanhempia löytöjä joka lähtöön. On mööpeliä, remeliä ja rustinkia jos jonkinlaista eri vuosikymmeniltä ja -sadoilta. Tarjonnan runsaus sokaisee näön. Vain suurten tavaroiden kuljetuskustannukset kirkastavat pään; mitenkähän tuokin koti-Suomeen kuskattaisiin ja millä hinnalla! Puhumattakaan itse tavaran hinnasta.

Mutta timpurin paratiisi; se löytyi!

timpuri paratiisi 2.jpg

Marie Antoinetten kesämöksällä

Versaillesin palatsi ja sen puutarha-alue sijaitsee noin 20 kilometriä Pariisista ja on oivallinen yhden päivän matkakohde. Se rakennettiin 1600-luvun loppupuolella alun perin autiolle suomaalle kuninkaan metsästysmajaksi, ja laajennettiin sitten Ludvig XIV:n aikana suureksi palatsiksi, jota ympäröi valtava puisto ja puutarha. Ludvigin parempi puolisko oli Marie Antoinette, jolle Ludviigi rakennutti puistoon oman pikku palatsin Petit Trianonin ja aika lähelle sitä myös itselleen pienemmän palatsin Grand Trianonin.

Marie Antoinette -tytsykkä rakennutti oman palatsinsa ympärille maaseutukylän, jossa hän käyskeli lapsineen, kavereineen ja palvelusväkineen mieluummin kuin tylsässä, kylmässä ja pompöösissä isossa palatsissa. Maaseutukylässä viljeltiin peltotilkkuja, hoidettiin eläimiä ja elettiin kuin pellossa. Siellä oli oma teatterikin hetkellistä esiintymiskuumetta varten, puhumattakaan omasta myllystä, joka jauhoi varmaan yhden purnun syötäviä, toisen purnun... ja sitä rataa. Alueella kuljettiin yksinkertaisissa karjakkomekoissa ja huhuiltiin vuohia sun muita elikoita iltalypsylle.

Niin Ludviigille kuin Marie Antoinettellekin kävi loppupeleissä köpelösti, kun tasavaltalaiset  saivat lopulta vallan kahvasta kiinni. Jo näiltä ajoita on peräisin sananvapauden aate, jota Ranskan kansa edelleen ehdottomasti haluaa kunnioittaa ja arvostaa.

Picassoa ja impressionisteja

Pariisin Picasso-museossa on laaja kokoelma Pablo Picasson (1881 - 1973) töitä: maalauksia, veistoksia, grafiikkaa, sommitelmia. Kyllä piti miehen olla ahkerana joka päivä, että sai aikaan niin paljon; museon 20 huoneessa oleva näyttely antaa hyvän kuvan monipuolisesta työstä.

Vasemmalla olevan maalauksen (The Barefoot Girl) Picasso maalasi 14-vuotiaana (1895), joten ilmeni jo pojannaskalissa jonkunmoista lahjakkuutta noin lantalaisenkin silmin katsottuna.  Sic!

Musée d'Orsayssa, joka avattiin 1986 Pariisiin maailmannäyttelyyn 1900 valmistuneelle Pariisin keskeiselle rautatieasemalle, oli parhaillaan esillä Markiisi de Saden (1740 - 1814) tuotannosta vaikutteita saaneiden taiteilijoiden näyttely vaikuttavine kuvineen. Kameraa ei saanut käyttää, eikä ihme. Museon uusbarokkia edustavasta vanhasta asemankellosta sai sentään napata otoksen.

Itse museo on toiveiden täyttymysten lähde taiteen ystäville; sieltä löytyvät naturalistit, symbolistit, art nouveau, veistoksia, arkkitehtuuria, laaja kokoelma impressionisteja, esim. Van Gogh, Coubet, Monet, Manet, Degas, Renois ja Seura. Läähättäen poistuttava paikalta, ei voi muuta sanoa.

Picasso.jpg

Pigallelta Pouletille

”Pigalle, Pigalle, siel’ oltiin mä ja Kala-Kalle yössä Pariisin…” lauloi aikoinaan Tippavaaran vanha isäntä Oke Tuuri Yleisradion lauantai-illan Kankkulan kaivolla -ohjelmassa, jota väki hartaana kuunteli, kun ei telsuakaan ollut. Pigallella käytiin tietenkin ja Moulin Rougea, vanhaa kabareeteatteria, ihmeteltiin iltahämärissä. Meno näytti olevan ihan ennallaan varhaisempiin vuosikymmeniin ja –satoihin ja paikasta tehtyyn musikaalielokuvaankin (Moulin Rouge, 2001, ohj. Baz Luhrmann) verrattuna.

Montmatre ja siellä sijaitseva Rue Poulet, jolla oli onni asua, on tällä hetkellä yksi Pariisin trendikkäimpiä kulmia. Alueella asuu ja työskentelee paljon boheemia porukkaa ja monikulttuurista väkeä, lähistöllä on viikonloppuisin avoinna afrikkalainen tori ja Rue Poulet on täynnä oikojien, kähertäjien ja afrikkalaisia kampauksia tekevien pienyrittäjien asiakkaita tai muuten vain hengailevia kavereita tupaten täynnä olevia liikkeitä.  Katu peittyy iltaisin puodeista karanneisiin hiustuppoihin ja irtolisäkkeisiin. Läheisen Sacre-Coeur -kirkon kellot soivat kukkulan laelta ja meno on vilkasta ja elävää. Erakkokansan edustaja pyörittelee vain silmiään ehtiäkseen nähdä kaiken, mitä milloinkin tapahtuu.