Ihan pieniä lintuja

Aija Salovaaran (s. 1979) esikoisromaani Ihan pieniä lintuja kertoo nelikymppisestä naisesta, joka on päättänyt luopua mielialalääkkeistä pitkään niitä käytettyään. Kertoja on alkanut käydä vertaistukiryhmissä ja erilaisissa hoidoissa selvitäkseen jatkuvasta unettomuudestaan ja ahdistuksestaan. Hänen veljensä jakaa samantyyppisiä kokemuksia. Teos pyrkii löytämään vastauksia siihen, millaisia juurisyitä heidän kokemiinsa vaikeuksiin löytyy.

Naisen isä on aikoinaan alkoholisoitunut ja jättänyt perheensä. Äiti on perustanut uuden perheen. Entisen perheen lapset, kertoja ja pikkuveli, asuvat äidin uudessa perheessä, mutta muodostavat siellä oman selviämisen yksikkönsä, jossa heillä on vain toisensa.

Heti aikuistuttuaan nainen on matkustanut ulkomaille opiskelemaan. Hän on alkanut viettää sellaista elämää, jota on aina itselleen toivonut. Isän varjo on seurannut sinnekin, sitä ei ole päässyt pakoon.

Yllättäen isä on menehtynyt. Kertoja joutuu miettimään isäsuhdettaan uudesta näkökulmasta:

 ”Jos menen oikein lähelle, pääsenkö kauas? Yritän muistaa isän kasvot, hänen tuoksunsa, hänen tapansa liikkua. Yritän muistaa keskustelun, jonka olisimme käyneet. Aivan minkä tahansa oikean, pitkän keskustelun.

     Sellaisen, jossa olisimme tulleet näkyviksi, erikseen tai yhdessä. En muista ainuttakaan.”

Nyt kertoja elää kiireistä perhearkea miehensä ja kahden lapsensa kanssa. Hän joutuu käsittelemään suruaan siitä, että isä ei ollut sellainen kuin hän olisi toivonut. Hänen on kohdattava myös itsensä ja hyväksyttävä se, mitä hän sisimmässään on: ”Kaaoksessa kasvaneelle kaaos on tuttua. Turvallisen ja tasaisen kauhistuttava.”

Veli on hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että heissä molemmissa on isää, mutta merkitystä on vain sillä, mitä kumpikin aikoo sillä omassa elämässään tehdä. Rauhoittumisen tilan löytyminen aikuisena on merkittävää; se on mielikuvissa lapsuudessa koetuista turvallisista ihmisistä.

Marraskuu

”Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö / yhä karttuu, / lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan; / talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö, / - miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja / yön! / Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki / tullee, / kuin suvenaikainen työn’ turha se ollut tok’ / ei: / aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni / paisuu, / karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu; / jonka ma maan povehen elon uuden / siemenen kylvin, / ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee, / mut suvi uus’ kuni kirkastaa taas maita, se / nousee / uutena viljana vaan tuhvasta taivaaseen päin…”

Ote runosta Syksytoiveita, kirj. A. Oksanen (1826–1889)

kuva: Kirjatimpuri

Toiviokoski

Sotaan terveenä lähtenyt työmies Vilho on palannut sieltä invalidina, toisen kätensä menettäneenä, ja vamma aiheuttaa jatkuvaa kipua ja huolta. Rintaman traagiset tapahtumatkaan eivät jätä rauhaan Vilhoa, joka on joutunut tekemään kovia ratkaisuja yrittäessään pelastaa itsensä ja kaverinsa hengen.

Sodan aikana Vilho on löytänyt Elsan, jonka kanssa on alettu suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Vilholla on kova näyttämisen tarve erityisesti Elsan isälle, joka on toivonut tyttärelleen varakkaampaa sulhasta.

Vilho ja Elsa muuttavat Toiviokoskelle, jossa sijaitsee paperitehdas. Siellä Viljo yrittää muiden työläisten joukossa selviytyä tehdastyöstä terveen kätensä avulla. Perhe kasvaa, ja perheen merkitys käy Viljolle selväksi. Työtoverinsa reiluuden ja hyvän kirjallisen taitonsa avulla Viljo pääsee ylenemään. Hän tekee luokkanousun, jota kaikki toverit eivät katsokaan hyvällä.

Mooses Mentulan (s. 1976) romaani Toiviokoski kertoo sodanjälkeisestä elämästä ja jälleenrakennuksesta Suomessa. Mentulan teos kuvaa eläytyvästi sekä rintaman oloja että Suomen tehdastyöläisen elämää. Se pohtii myös kysymystä siitä, miten käy entisten, merkittäviksi koettujen arvojen ja periaatteiden oman hyvinvoinnin lisääntyessä. Pystyykö yksilö seisomaan aatteensa takana siitä huolimatta, että takinkääntö ja myötävirtaan uiminen saattaisi helpottaa työuran jatkamista.

Pitikka vai psora, siinäpä pulma!

Tänään se sitten lähti virallisesti liikenteeseen; Espoon Keilaniemestä Helsingin Itäkeskukseen kulkeva pikaratikka. Mutta mikä tuoreelle lapselle nimeksi? Miltä mahtaisi pidemmän päälle kuulostaa sana pitikka vai pitäisikö sen olla psora, ettei sitä sotkisi sporaan, vai ihan jotain muuta? Siinä aihe mietittäväksi pimenevien iltojen ratoksi.

Varovainen kuulemma kuitenkin pitää olla; kyyti kulkee hiljaa ja usein, niin että silmät seljässäkin on tarpeen joka säällä. Vuoden 1862 Suomen ensimmäisellä junareitillä Helsinki–Hämeenlinna 161 vuotta sitten veturin puksutus oli kuuluvuudeltaan hieman eri luokkaa. Puhumattakaan Turun ja Helsingin ensimmäisistä raitiotievaunuista, joita veti kauramoottorilla kulkeva Polle kavereineen vuosina 1890–1891.

Turvallista matkaa!

Kesällä 2023 näytti vielä tältä. Kuva: Kirjatimpuri

Rapakon taakse

Juhani Branderin (s. 1978) romaani Amerikka alkaa vuodesta 1944, takaumasta sotalaivalla, jolla läntisessä saaristossa kasvanut Aino monen muun suomalaisen nuoren naisen kanssa on saksalaisen sulhasensa kanssa matkalla uuteen kotimaahan. Päiväkirjansa Aino on jättänyt lähteissään kodin lukittuun kirstuun. Laiva pysähtyy yllättäen Omenaisten saaren edustalla.

Tarina siirtyy vuoteen 1954. Keskenkasvuinen Kaarlo ja hänen ainoa tukensa ja turvansa Lahja-mummo asuvat saariston pienellä rähjäisellä sivutilalla äärimmäisen köyhyyden keskellä. Mummo elää paljolti omassa uskomusmaailmassaan ja jakaa luontokäsityksiään auliisti Kaarlolle. Mummo on kertonut Kaarlolle, että tämän äiti elää Amerikassa, joka on ihmeiden maa.

Kaarlo elää voimiltaan ehtyvän mummon kanssa tiiviissä yhteydessä läheiseen luontoon. Kun mummo tuntee olevansa lähdössä, hän antaa Kaarlolle lukitusta kirstustaan kirjan:

”Tää kuuluu sulle. Luet sitä, kun tulee ikävä, ja se tulee, koska se on ihmisen osa. Ei ihmistä voi jättää hymyilemään, jos se jää hymyilemään, niin pellot masentuvat, talot rappeutuvat ja maailma romahtaa.”

Elämän pelissä jo lähdössä huonot kortit saaneen sinnittely vaikeuksien keskellä on sydäntä särkevää luettavaa. Siihen eläytymisen kirjailija tekee taidolla.

Branderin kirjoittamia ovat myös esseeteos Miehen kuolema ja romaani Silta yli vuosien.

Kissalla on asiaa

Jostakin kaukaa, olemisen energiausvan seasta tipahtaa maahan kissan hahmon saanut Tutkija ja Henkiopas, jolle on edellisen tehtävän epäonnistuttua annettu uusi tehtävä tutustua ihmiseen, tässä tapauksessa Kirjailijan elämään. Tehtävässä onnistuminen saattaa mahdollistaa Tutkijan pääsemisen Ylemmälle Tasolle.

Katja Ketun (s. 1978) uusin romaani Erään kissan tutkimuksia liikkuu useassa eri aikatasossa; veljessodan aikaisista Suomen tapahtumista alkaen aina jatkosodan loppumiseen ja sen jälkeiseen elämään tapahtumapaikkana syrjäinen kylä rajan pinnassa pohjoisessa maankolkassa. Toisaalla liikutaan nykyajassa pohjoisesta kotoisin olevan Kirjailijan työn ja yksityiselämän haastavissa tilanteissa ja menetysten keskellä. Teos käsittelee myös kirjallisen työn epävarmuudessa ja usvassa elämisen puolta, joka on välttämätön paha ennen uuden idean syntymistä ja jonka vaativuudesta lukijoilla ei ehkä ole aavistustakaan.  Äänen saa vuorollaan Kirjailija, Tutkijakissa ja isoisoäiti Eeva päiväkirjansa muodossa. Katja Kettu taitaa pohjoisen ihmisen dialogin, jota on herkullista lukea.

Miksi juuri kissa on valikoitunut Tutkijan osaan? Perinteisesti kerrotaan, että kissalla on yhdeksän henkeä, joten lukija saattaisi kysyä, moneskohan tässä on Tutkijan kohdalla menossa? Sanotaan myös, että kissa putoaa aina jaloilleen, joka näyttäisi myös omien empiiristen tutkimusten mukaan olevan tosiasia. Monien kansojen, muiden muassa egyptiläisten, kreikkalaisten ja skandinaavien, mytologioissa kissalla on merkittävä ja arvostettu asema. Kissa on usein hedelmällisyyden symboli, monelle kipeä aihe, jota tämä romaani myös varoen lähestyy. Nämä ovat tietenkin vain arvailuja kissan osuudesta tämän tarinan syntyyn.

Mistä löytää ankeiden elämänolojen keskellä voimia jatkaa elämää ja omaa työtä, teos kysyy, ja mistä sen voiman ovat löytäneet edesmenneet naiset monessa polvessa jo tätä ennen. Vaikeiden vaiheiden jälkeen eläytyminen heidän kokemuksiinsa avaa romaanin Kirjailijalle tien mahdollisuuden uusien tulkintojen löytymiseen. Se havahduttaa Kirjailijan huomaamaan oman asemansa sukupolvien jatkumossa, jossa hän itsekin on täyttämässä omaa merkittävää tehtäväänsä.

Kairojen kosmopoliitti

Outi Hytösen kirjoittama elämäkertateos Kairojen kosmopoliitti – Annikki Kariniemen elämä ja teot kertoo pohjoisen kirjailijan, Annikki Kariniemen (1913–1984), vivahteikkaista vaiheista. Hänet tunnetaan aiheitaan Lapista ja eräretkistä ammentavana naiskirjailijana yli kolmekymmentä teosta käsittävällä tuotannollaan. Niiden lisäksi häneltä ilmestyi runsain määrin lehtikirjoituksia ja muita tekstejä. Elämäkertana Hytösen teos on kohdettaan ymmärtävä, arvostava ja myös historiallisesti kiinnostava.

Kariniemen ensimmäinen teos, Poro-Kristiina, julkaistiin vuonna 1952. Mielenkiintoista on, että Erik Blombergin ohjaama elokuva Valkoinen peurakin sai ensi-iltansa samana vuonna. Kariniemi korosti laajassa tuotannossaan ja elämässään luontoarvoja ja puhui jatkuvasti Lapin luonnonsuojelun puolesta. Hänet on haudattu omien toiveidensa mukaisesti Utsjoelle.

Aavasaksalla sijaitsee Ensio Seppäsen erityisesti Lapin naisten ja Annikki Kariniemen kunniaksi veistämä patsas, joka pystytettiin vuonna 1990.

Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivä 1.10.

Miina Sillanpään (1866–1952), kansalaisvaikuttajan, kansanedustajan ja Suomen ensimmäisen naisministerin päivä (1.10.) on nyt ensimmäistä kertaa kalenterissa, ja se on liputuspäivä. Myös kansalaisvaikuttamisen päivää vietetään tänään.

Kristillisen perinteen 400-luvulta lähtien enkeleille omistettu mikkelinpäivä on tänä vuonna myös 1. lokakuuta.

kuva: Kirjatimpuri

Ketun kaupassa

Ketun kauppa – ja muita kettujuttuja on jatkoa Kaija Pannulan kirjoittamalle ja Netta Lehtolan kuvittamalle teokselle Kettujuttuja, joka oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2019.      .

Kirjassa on kolme kertomusta: Ketun kauppa, Ketun elokuva ja Ketun uni. Kettu on jäämässä eläkkeelle kaupanpidosta ja saa avukseen nuoren, työn tekemistä vasta opettelevan mäyrän. Kettu harrastaa kuvausta ja järjestää kuvaamistaan kohteista näytöksen metsän väelle. Viimeisessä ketun tarinassa puhutaan vanhuudesta, luopumisesta ja muutoksesta. Tekstin ja selkeiden kuvien avulla lapsen kanssa on mahdollista keskustella elämän eri ikävaiheista nuoruudesta ikääntymiseen saakka.

36 uurnaa

”Valitset sanan. Kirjaat sen esitietoihin. Se käydään läpi lähtevän vainajan kanssa, kysytään, onko hän yhtä mieltä. Tästä laaditaan sitten asiakirja.”

Näin Tuonen tytti käynnistää muistelun prosessin, jossa läsnä ovat hänen lisäkseen kertoja ja vainaja, kertojan äiti. Keskustelua eletystä elämästä käydään tyttären synnyinkaupungissa. Kertoja haluaa ymmärtää sukunsa, erityisesti äitinsä taustaa, myös omaansa; miksi kaikki lapsuudessa oli sellaista kuin oli ja miten se vaikutti kertojankin elämään. Vaikeista asioista, pienistäkin, puhuminen tai niistä puhumatta jättäminen on ollut merkityksellistä, kun asiat ja tapahtumat ovat kuitenkin sitoneet energiaa elämän muilta haasteilta.

”Vaiettu tarina on suurin, se on valtameri, ja suurten tarinoiden rinnalla kaikki pienet vaimenevat, pienet vaatimukset muuttuvat naurettaviksi, ihmiset alkavat muovailla itseään tragediaan valmiiksi, alkavat ottaa marttyyrin asentoja, asemia -tai taittuvat omaan pienuuteensa, tuntevat ei-yltävänsä mihinkään, etsivät lohtua pienuuden suuruudesta, alkavat toteuttaa vähäpätöisyyden, rikkonaisuuden, mustalampuuden käsikirjoitusta.”

Sirpa Kähkösen (s. 1964) uusimman romaanin, 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia, alkuosan nimi tulee kirjan kertojan perhehaudan mukaan, jonne hautaustoimen mukaan mahtuu 36 uurnaa, mutta jonne on haudattu vain neljä henkilöä; isä, äiti, veli ja sisar. Keskustelu kuolleen äidin kanssa vapauttaa kirjan kertojaa ymmärtämään ja hyväksymään taustaansa ja sen myötä rohkaisee kohtaamaan elämän uusia haasteita.

Sanoja opettelemassa

Tanakkasivuinen MUUMIEN 100 ensimmäistä sanaa – Iloinen luukkukirja tutustuttaa taaperoita erilaisiin lähiympäristön asioihin ja esineisiin kuvien ja luukkujen takaa löytyvien asioiden avulla. Aiheet liittyvät kotiin, ruokailuun, pukemiseen, luontoon, liikkumiseen, tunteisiin ja nukkumaan menoon. Sanat kaipaavat aikuiselta sanan merkitystä lapselle avaavan selityksen – esimerkiksi, jos kuvassa on yksi tai monta - , joten kirjaa on hyvä lukea yhdessä. Englanninkielisen alkuteoksen MOOMIN´S First 100 Words: A lift-the flap book on suomentanut Päivi Lehtinen.