Leffaa pukkaa

Aftersun – päivämme auringossa on Charlotte Wellsin käsikirjoittama ja ohjaama esikoiselokuva. Kuvaajana on toiminut taitava Gregory Oke.

Elokuvan näennäisen tavallinen juoni kuvaa sitä, kun Sophie, 11-vuotias tyttö (Frankie Corio) on lomalla Turkissa 31-vuotiaan isänsä Calumin (Paul Mescal) kanssa. Sophieta myöhemmin aikuisena naisena esittää Celia Rowlson-Hall.

Eletään 1990-luvun loppupuolta. Isällä ja tyttärellä on lomalla mukanaan videokamera, jolla he kuvaavat vuorotellen toisistaan otoksia, joita aikuinen Sophie myöhemmin kotonaan katselee. Toisilleen läheiset isä ja tytär tekevät lomalaisille tyypillisiä asioita; käyvät retkillä, syömässä, iltahuvituksissa, uimassa ja pelailemassa. Pientä ihastustakin löytyy lomakansan joukosta. Iloon liittyy kuitenkin koko ajan taustalla värjyvää epätietoisuutta ja surua.

Elokuvan näkökulma on tarkkaavaisen tytön, joka rekisteröi koko ajan isän muuttuvia tunnelmia ja ympäristöään. Kipsikätisestä isästä kerrotaan hyvin vähän; ei selitetä miksi hänellä on kipsi eikä sitä, miksi hän yrittää saada sen kädestään pois. Isä myös toimii usein tyttöä hämmentävällä tavalla.

Isän kanssa olemisen onnesta ja läheisyydestä huolimatta isä jää Sophielle etäiseksi. Hän on kyllä paikalla saatavilla, mutta silti jossain omissa maailmoissaan. Loman päättyessä isä ja tytär lähtevät eri suuntiin, ja elokuvan loppu jää avoimeksi. Katsojan mieltä jää kaihertamaan monia vastaamattomia kysymyksiä.

Suksitaan suolle ja luontoon

‘Suo siellä, vetelä täällä’, vanhan kansan sanonta pitää edelleen paikkansa suolla kulkiessa ja joskus elämässäkin. Mutta minne mahtaa päätyä, jos joutuu ’ojasta allikkoon’?

Jouko Rikkisen kirjoittama ja kuvittama teos Suot Suomen luonnossa esittelee erilaisia suotyyppejä ja niille ominaisia kasveja. Oppaan esittelyssä mainitaan korvet, rämeet, nevat, letot ja lettorämeet, luhdat, keidassuot, aapasuot ja palsasuot, rinnesuot ja tunturisuot. Näiden suotyyppien kasveihin tutustutaan sekä sanoin että kuvien avulla.

Rikkisen kirjoittama ja kuvittama toinen opas Uhanalaiset kasvit Suomen luonnossa esittelee erilaisista luonnon ympäristöistä löytyviä harvinaisia kasveja. Näitä ympäristöjä ovat lehdot, kangasmetsät ja korvet, avosuot, sisävesien rannat, merenrannat, kulttuuriympäristöt, kalliot ja tunturit.

Näitä retkireppuun hyvin mahtuvia luonto-oppaita tutkiessa herää into mennä retkeilemään ja havainnoimaan luonnosta kasveja, joita Rikkinen on kirjoissaan havainnollisesti kuvannut. Oppaiden lopusta löytyvät lajihakemistot ja niitä lukiessa voi vain ihmetellä myös suomen kielen rikasta ja mielikuvituksellista lajien nimistöä. Erityiskiitos nimistön suomentajille!

Molemmissa kirjoissa Rikkinen antaa vinkin Helsingin yliopiston lajintuntemuksen oppimisympäristö Pinkkaan (pinkka.helsinki.fi/pinkat/#/), näitä oppaita tukevaan verkkoympäristöön.

Hortoilua

Tähän asti on luultu, että hortoilu yleisessä kielenkäytössä tarkoittaa lähinnä päämäärätöntä kuljeskelua paikasta toiseen siellä sun täällä. Mutta nyt on luettu, että se voikin olla myös jotain ihan muuta.

Hortoilu on harrastus, joka pitää sisällään villiyrttien keruuta, käsittelyä ja niistä kokkaamista ja niillä herkuttelua. Näin todetaan Raija Kivimetsän kirjoittamassa kirjassa Hurmaava horta - Ruokaa ja rohtoja villiyrteistä. Horta taas on yhteisnimitys villivihanneksille ja villiyrteille.

Teoksen mukaan hortoiluun kannattaa hurahtaa alkukeväästä, heti lumien sulettua, jo senkin vuoksi, että hortoiltavat kasvit ovat parhaimmillaan ennen kukintaa. Keruuta voi jatkaa myöhäiseen syksyyn.

Mitä kaikkea sitten kannattaa hortoilla? Kivimetsän opas neuvoo erilaisten villiyrttien kasvupaikkoja, käyttöä keittiössä, rohtona tai pakastettuna ja muitakin käyttövinkkejä. Kirjan loppupuolella on erilaisia ruokaohjeita villivihannesten käyttämiseen ruuanvalmistuksessa. Alkulehdellä on varmuudeksi toteamus, että teos ei ole rohdos- tai hoito-opas sairauksiin tai vaivoihin, vaan sen tarkoitus on toimia inspiraationa luonnon ruoka-aitan tunnistamiseksi.

Lapsen näkökulmasta katsoen

Syksyllä vuonna 1981 Helsingin keskustassa tapahtui kaasuräjähdys, jossa menehtyi kaksi ihmistä, 41-vuotias nainen ja hänen alapuolellaan kerrosta alempana asunut 25-vuotias nuori perheenisä. Menehtynyt nainen oli Meri Eskolan äiti.

Tämän surullisen tapahtuman seurauksista ja myös sitä edeltäneistä ajoista Meri Eskola (s. 1974) kirjoittaa autofiktiivisessä esikoisromaanissaan Ehdin rakastaa häntä. Romaani kertoo myös siitä, millaisia vaiheita onnettomuudesta seurannut äidittömyys ja suvun sisällä asiasta vaikeneminen toi myöhemmin kertojan elämään. Kertoja oli räjähdyksen sattuessa 7-vuotias ja asui toisaalla isänsä uuden perheen kanssa.

Kyseisestä tapahtumasta on aikaa kymmeniä vuosia, joten voitaisiin toivoa, että parannusta erityisesti lasten tilanteen ymmärtämiseen kriisitilanteissa olisi yhteiskunnassa ja yksittäisissä perheissäkin jo tapahtunut. Silti kirjan lukeminen herättää monia kysymyksiä liittyen juuri tähän ja ennen kaikkea ikävien tilanteiden ennakoimiseen. Millaista apua umpikujaan joutuneelle ihmiselle on nykyään tarjolla ja onko sitä? Osataanko nyt paremmin huomioida lapsen tunteita ison trauman kohdatessa?  Miten lapsuuden hylkäämiskokemukset vaikuttavat aikuisen ihmisen elämään? Toisaalta; miten kattava on vanhemman vastuu lapsesta, vaikka oman elämän jatkaminen vapaasta valinnanoikeudesta huolimatta tuntuisi vaikealta tai mahdottomalta? Ja ihan tavallinen naapuriapu ja välittäminen, olisiko sen aika vielä nytkin?

Lukemista lapsille

Minisijainen metsäretkellä

Vuokko Hurmeen kirjoittama ja Giannetta Portan kuvittama lastenkirja Minisijainen metsäretkellä tarinoi Maxista, jonka vaari patistaa ulkoilemaan lähimetsään Heikku-siskon pötkötellessä sairaana kotona. Metsässä Max tapaa yllättäen Kukka Pikkaraisen, päiväkodin minisijaisen, joka on siellä metsäretkellä Taavi-variksensa kanssa. Vaikka Kukka Pikkaraisella on vapaapäivä, Max haluaisi kovasti viettää aikaa hänen kanssaan. Miten se onnistuu?

Ui, Umppa!

Eläinystävät-sarjassa kerrotaan viidestä maaseudulla asuvasta, erilaisia eläimiä hoitavasta lapsesta: Pihlasta, Onnista, Oonasta, Aaposta ja Ellasta. Sarjan on kirjoittanut ja kuvittanut Margareta Nordqvist, suomennos on Raija Rintamäen.

Ta-vu-tet-tu kirja Ui, Umppa! on tarkoitettu lukemisvaiheensa alussa olevalle, ehkä tulevalle kirjatoukalle. Se kertoo lemmikiksi sopivista kaloista ja akvaarion hoidosta.

Ekosiivousta

“Minä vaan tiskaan astijoeta ja luutalla lakasen lattijoeta”, lauloi Hiski Salomaa (1891–1957) Tiskarin polkassaan, joka ilmestyi vuonna 1927.

Nyt, lähes sata vuotta myöhemmin, palataan jälleen vanhoihin hyviin aikoihin. Vaviskoot kaikki markettien silmänkantamattomiin ulottuvat ihmeaineet, jos siirrytään Ellinor Sirénin Ekosiivoojan käsikirjan esittelemiin menetelmiin. Kirjassa nimittäin esitetään, että ekologisesti ja vähemmilläkin välineillä siivouksesta saatetaan selvitä. Kirjoittaja kertoo myös hyväksi havaitsemistaan siivousrutiineista, kuten pika-, viikko- ja suursiivouksesta ja vielä erikseen eri kohteista kotona. Kirjan on soveltaen suomentanut Sinikka Sajama.

Kirjoittaja toteaa, että ”monet vinkeistä ovat unohdettuja mutta uskomattoman tehokkaita, oikeita entisajan emäntien konsteja”. Kannattaa siis kaivaa myös keittiökaapin nurkasta sinne pölyttynyt 1930-luvun mummon tai isomummon kodinhoito-opas.

Sirén jakaa kirjassa myös omia reseptejään ’ikkunaputsista’, ’pellavasaippuasuihkeesta’, ´soodatahnasta´ja muista edullisista puhdistusaineista. Melko pienillä ainehankinnoilla näistä ainakin näytetään selviävän. Siitä vain kokeilemaan!

Palmusunnuntai 2.4.

Virpomaloru Kirjatimpurista huhtikuun 5. päivänä vuonna 2020:

Virvon varvon vitsasella, / lempeällä, villaisella, / virvon teille, virvon meille, / virvon kaikelle kylälle. / Virvon varvon siivoojille, / lääkäreille, / hoitajille, / virvon heille voimaa töihin, / ettei menis jaksu puihin. / Virvon kaikki kuskit, taksit, / että sais he työstä maksut, / virvon kaupan kassajonot, / että siellä seisois monot / kauempana toisistansa, / jotta tokenis koko kansa, / ja seisois parin metrin päässä / joka säässä. / Virvon poliisit ja soltut, / että virkavallan koltut / pitäis lämmön sisällänsä. / Virvon varvon työttömille, / päivärahaa pyytäville. / Virvon kassan pleksilasin / takana istuvan silmäparin, / joka toivoo etäisyyttä, / silti ystävällisyyttä. / Virvon tsemppii päättäjiiin, / kevään valoo tunneliin. / Virvon kaikki vaarit, mammat, / että minimiin jäis vammat, / jotta tehohoito hoituu, / siitä hyöty meille koituu. / Virvon kotiin hyvää mieltä, / että voimaa saatais sieltä. / Vain yhdessä me työnnetään / se pöpö nurkkaan häpeemään. / Virvon teille, virvon meille, / virvon kaikelle kylälle!

Onnea ja hyvää mieltä tulevaksi vuodeksi meille kaikille!

Alex Schulmanin esikoisteos

Alex Schulmanin (s. 1976) esikoisteos Kiirehdi rakkain (Skynda att älska) on nyt myös suomennettu.

Unohda minut, Eloon jääneet (KT 6.4.2021), Polta nämä kirjeet (KT 22.04.2021) ja Malman asema (14.12.2022) ovat esikoisteosta myöhemmin kirjoitettuja. Kirjat on suomentanut Jaana Nikula.

Omaelämäkerrallisuus esiintyy Schulmanin monissa teoksissa, niin tässäkin ensimmäisessä. Ikääntyneen isän kuoleman jälkeen minä-kertoja on useita vuosia vältellyt perheen kesämökille menoa. Hän tietää, että sinne mentyään hänen on pakko alkaa käsitellä muistojaan ajasta, jolloin isä oli elossa, hän vielä lapsi ja keskimmäinen perheen kolmesta, uuden avioliiton myötä syntyneestä pojasta.

Pienillä padoilla on korvat, kuten vanha kansa sanoo ja tietää. Kertoja on lapsena rekisteröinyt tarkasti muistiin vanhempiensa välistä suhdetta, isän olemusta ja hänen merkitystään kasvavalle pojalle. Tämä kuva tarkentuu aikuiseksi kasvaneen pojan huomioilla vanhenevasta, periksi antavasta isästä ja siitä, millaisena isä itse kokee ikääntymisensä. Teoksesta välittyy isän ihailu ja hänen merkityksensä pojan luodessa omia visioitaan tulevasta.

Romaani on saanut nimensä Tove Janssonin sanoittaman ja Erna Tauron säveltämän Syyslaulun (Höstvisa) ensimmäisistä sanoista. Syyslaulun on suomentanut Esko Elstelä.

Vaikeita tunteita

Häpeästä valoon -kirjassaan Miia Moisio kuvaa erilaisia häpeää aiheuttavia tuntemuksia; arvottomuutta, kelpaamattomuutta toisille sellaisena kuin on ja tunnetta, että on jotenkin vääränlainen. Se voi syntyä toisen ihmisen reaktiosta tai omasta yllykkeestä; yhtä kaikki häpeä on hankala tunne.

Moisio puhuu ”rakastavasta katseesta”, jota jokainen kaipaa syntymästä saakka ja joka synnyttää luottamusta maailmaa ja ympäröiviä ihmisiä kohtaan. Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen, ja vanhemman suhteessa lapseenkin riittää aina parannettavaa. Aikuisen kannettavana saattaa olla aiempien sukupolvien häpeätaakkoja, ja niitä tulee siirtäneeksi eteenpäin omille lapsilleen ja läheisilleen.

”Lapsi on luonnostaan iloinen ja rakastava, mutta lannistuu ja sammuttaa valonsa, mikäli sillä ei ole oikeutta loistaa. Ilo katoaa ilon pilaamisella. Lapsi alkaa pienentää itseään ja sopeutua eli muuttaa käyttäytymistään kasvuympäristölle sopivaksi”, kirjoittaja toteaa.

Häpeää tuottaa sekin, että tekee jotain sellaista, jota ei pitäisi eikä saisi tehdä, pelkää paljastumista ja muilta saamansa hyväksymisen menettämistä. Moisio painottaa, että ”häpeän tulee kuitenkin olla toiminnasta johtuvaa ja tekoihin liittyvää eikä jotain sellaista, joka haastaa ihmisen ihmisarvoa.” Häpeästä vapautuminen on kuitenkin mahdollista, mutta työtä sen eteen on tehtävä, kirjassa todetaan.

Miia Moisio (s.1973) on aiemmin kirjoittanut kirjat Lupa surra ja Toivon kirja masennuksesta.

Pikkutimpuri: Pii, pii pikkunen lintu

Kevään ensimmäiset muuttolinnut ovat saapuneet! Linnut ovat lennähtäneet myös lastenkirjojen sivuille.

Karoliina Pertamon 0–4 -vuotiaille suunnattu tukevasivuinen kirja Lintu sanoo sisältää lintujen kuvia, niiden ääntelyä ja ääntelyyn rimmaavia hauskoja loruja. Lintujen kuvat ovat selkeitä, joten lintulajit on helppo tunnistaa ja muistaa kuvien ja yhdessä aikuisen kanssa loruttelun avulla.  

Hannu Laakson teos Me lintuset kertoo hieman edellistä vanhemmille lapsille linnunpoikasen suulla ja valokuvien avulla telkän elämästä ja niistä luonnon vaaroista, jotka pientä telkkäpoikasta saattavat uhata. Samalla tulee esitellyksi muitakin telkkälammen läheisyydessä viihtyviä lintuja: isokoskelo, varpushaukka, närhi, kaakkuri ja selkälokki.  Vaaran tunteita aiheuttavat saalistajat, näätä, kettu, supikoira ja rantakäärme esitellään myös. Hannu Laakson muita lapsille suunnattuja kuvitettuja tietokirjoja ovat Me kettuset, Me karhuset ja Me hukkaset.

Yö Whistlerin maalauksessa

Uusimmassa teoksessaan Yö Whistlerin maalauksessa Joel Haahtela vie lukijansa tuuliseen Pohjois-Englantiin, Yorkshiren rannikolle. Siellä asuu Sergei, kirjan kertojan lähes erakoitunut venäläinen tuttava, jonka hän on tavannut joskus perhosretkellään.

Minä–kertoja arvelee elinpäiviensä olevan vähissä ja sitä ennen hän päättää tehdä vielä yhden tärkeän asian; vanhalla tekniikalla toteutettavan, perhosista kertovan teoksen. Sen vuoksi kertoja ottaa mielellään vastaan kutsun tulla tutustumaan Sergein perhoskokoelmaan.

Kertojan mieli lepää Sergein kauniissa talossa, sen rehevässä puutarhassa ja henkevässä, pakottomassa seurassa. Unettomina öinä he istuvat talon kirjastossa katsellen Sergein ystävän maalaamaa kopiota James McNeill Whistlerin työstä. Sergein mukaan Whistlerin nokturnot ”kuvasivat yötä yön takana, siis todellista yötä, tavoittivat sen perimmäisen olemuksen”, ja siksi kuvan katseleminen oli niin mieluista.

Perhosiin liittyvät mielikuvat konkretisoituvat kirjan henkilöissä kuin osoittaen elämän haurautta, kauneutta ja sattumanvaraisuutta. Monet perhoslajeista ovat äärimmäisen harvinaisia. Kokoelmia varten niiden läpi pistetään neulat ja ne talletetaan vitriiniin. Kaunista, mutta mitä se on elämän kannalta, tuntuu teos kysyvän. Ja miten on kirjan henkilöiden itsensä laita?

Sergei ajatuksissa on, että ”todennäköisesti hyvin tärkeät hetket eivät kuuluneet nykyisyyteen eivätkä menneisyyteen, vaan pystyivät liikkumaan meissä vapaasti ilman ajan kahleita”. Sergein talossa vierailun aikana kertojakin tulee muistelleeksi aiempaa tärkeää ihmissuhdettaan. Sen myötä muistiin palaavat kokemukset myös vapaaehtoisesta pakkopaitaan pukeutumisesta. Asettaako ihminen itse itselleen ja elämänsä mahdollisuuksille rajoituksia, ja minkä vuoksi?

Haahtelaa kannattaa kiittää siitä, että hän uskaltaa haastaa lukijansa tuomalla esiin sellaisia näkökulmia ja uusia asioita, jotka jäävät vaivaamaan ja vaativat sekä ajattelua että asioista selvän ottamista. Helpolla ei kirjailija lukijaansa päästä, ja se on lukijalle aina yhtä kiehtovaa.

Joen Haahtelan tätä aiempia teoksia viimeisimpiä mainiten ovat Jaakobin portaat (KT 20.02.2022), Hengittämisen taito (KT 15.09.2020) ja Adèlen kysymys (KT 09.04.2019).

Ajankohtaista pohdittavaa

Harri Virtasen edellisen kirjan nimi oli Trauma ja rakkaus – eli kuinka selviytyä mahdottomasta (KT 21.01.2020). Äskettäin ilmestyneen teoksen Trauma ja luonto – eli kuinka selviytyä ekoahdistuksesta  aihe tuntuu koko ajan entistä ajankohtaisemmalta, kun juuri aiemmin tutustuttiin Miina Mäenkin luonnon monimuotoisuudesta ja sen uhanalaisuudesta kertovaan teokseen.  

Trauma ja luonto jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa tarkentaa ekopsykologian käsitettä. Toisessa osassa puhutaan asioista, jotka aiheesta ovat esillä juuri nyt, ja kolmannessa osassa käsitellään mahdollisuutta löytää uudelleen yhteyteen luonnon kanssa.

Virtanen toteaa: ”Oikeastaan puhuminen ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta on harhaanjohtavaa, koska olemme luontoa. Sellainen puhetapa erottaa meidät ja ympäristön, mikä ei pidä paikkaansa. Me olemme maailma. Me olemme luontoa. Me kärsimme, koska luonto kärsii. Me kärsimme, koska emme kuule planeetan ääntä.”

Luontoa tutkimassa

Elonkirjo, luonnonkirjo – mitä sanat tarkasti ottaen merkitsevät?

Tieteen termipankin mukaan elonkirjo = elollisen luonnon monimuotoisuus, joka ilmenee genotyyppien, lajien tai biotyyppien runsautena, luonnonkirjo = elollisen luonnon monimuotoisuus mukaan lukien lajien, eliöyhteisöjen ja eliölajien perinnöllinen monimuotoisuus. (https://tieteentermipankki.fi/wiki/Nimitys:elonkirjo)

Tästä laajasta aiheesta meri- ja ympäristöbiologi Miina Mäki ja kuvittaja Anni Pöyhtäri ovat koonneet monipuolisen tietokirjansa Elonkirjo. Otsikoiden alla puhutaan luonnon monimuotoisuudesta, muuttuvasta pohjoisesta luonnosta, metsien ja soiden merkityksestä lajien hyvinvoinnille, vedestä ja sen vaikutuksista ja myös kaikkein tärkeimmästä asiasta; ihmisen toiminnan vaikutuksesta elonkirjoon.

Aiheesta voi lukea lisää esimerkiksi Luonnonvarakeskuksen sivustolta. (https://www.luke.fi/fi/projektit/biod)