Elä enemmän, mieti vähemmän

Näin on otsikoinut kirjansa psykologi Pia Callesen, joka on kirjoittanut Elä enemmän, mieti vähemmän -teoksen yhteistyössä Anne Mette Futtrupin kanssa (Lev mere tænk mindre). Kirjassa kerrotaan psykologian professori Adrian Wellsin kehittämästä metakognitiivinen terapia -menetelmästä, jolla pyritään pääsemään irti liiallisesta ikävien asioiden pohdiskelusta ja niiden vatvomisesta. Wellsin mukaan ”liiallisen ajattelemisen ongelmaa ei voi voittaa ajattelemalla enemmän tai ajattelemalla ’oikein’ – vaan ainoastaan ajattelemalla vähemmän.” Olennaista kirjan mukaan ovat laukaisevat ajatukset, joiden suitsimiseen ja hallintaan tällä menetelmällä pyritään pääsemään. Teoksen alussa tekijä toteaa, että innostusta ja ideoita kirjasta voi saada, terapiaa kirja ei voi korvata. Realistinen toteamus. Kirjan on suomentanut Heikki Eskelinen.

Pia Callesen: Elä enemmän, mieti vähemmän - Irti masennuksesta ja surusta, suom. Heikki Eskelinen

Pahuuden jälkeen

Riina-Maria Metson osin hänen omiinkin kokemuksiinsa perustuva kirja Pahuuden jälkeen – Kuinka toipua narsistisesta parisuhteesta on mielenkiintoista luettavaa.  Kirjoittajan itsensä lisäksi teoksessa esiintyvän neljän kokemusasiantuntijan, kahden miehen ja kahden naisen, tarinat kertovat kestoltaan hyvin erilaisista – kahdesta vuodesta kahteenkymmeneen vuoteen kestäneistä – narsistisiksi kuvailluista suhteista. Miksi jotkut suhteista ovat kestäneet niinkin kauan, selittynee sillä, että sekä näiden henkilöiden että kirjassa haastatellun traumapsykoterapeutin arvion mukaan tällaisesta suhteesta on vaikea irrottautua, vaikka tajuttaisiinkin, että jotain on vialla.

Kappaleiden lopussa oleva Jonna Södervallin traumapsykoterapeutin puheenvuoro on kiinnostava tiedollinen osuus yksilöiden kokemusten ja elämäntilanteiden rinnalla. Parhaimmillaan kirja saattaa herättää havainnoimaan myös omien ihmissuhteiden tilaa ja niiden arviointia omankin käytöksen osalta.

Riina-Maria Metso: Pahuuden jälkeen:

Leffaa pukkaa; Rakkaani merikapteeni

Klaus Härön uusin elokuvaohjaus Rakkaani merikapteeni (My Seilor, My Love) pyörii parhaillaan leffateattereissa. Työryhmään on kuulunut irlantilaisia, brittiläisiä ja suomalaisia tekijöitä. Elokuvan näyttelijät ovat kahdesta ensiksi mainitusta, upeat, karut ja pelkistyneet luontomaisemat Irlannista. Mahtoivatkohan olla Connemarasta?

Jimmy Karlssonin ja Kirsi Vikmanin käsikirjoittama tarina kertoo Howardista (James Cosmo), joka elää vaimon kuoltua talossaan yksin. Hänen tyttärensä Grace (Catherine Walker) asuu kauempana miehensä kanssa, mutta yrittää huolehtia vanhasta isästään ja palkkaa tälle kodinhoitajan isän vastustuksesta huolimatta. Kodinhoitaja Annien (Brid Brennan) ja Howardin sukset menevät alussa pahasti ristiin, mutta vähitellen alkaa juttu luistaa.

Vaikka elokuvan pintajuonena on kahden iäkkään ihmisen tarttuminen rakkauden mahdollisuuteen, elokuva tuntuu pohtivan erityisesti lähisuhteissa esiintyvän itsekkyyden ja epäitsekkyyden välistä ristivetoa ja sen vaikuttimia. Missä kulkevat milloinkin jokaisen yksilön vaatimukset, kun on kyse ensin vanhemman suhteesta lapseen ja vanhemman ikääntyessä aikuistuneen lapsen suhde omaan vanhempaansa. Kuka osaa tai osasi rakastaa oikein? Miten voittaa katkeruus omaa vanhempaansa kohtaan, kun näyttää siltä, että tämä itse ei ole ymmärtänyt tehneensä mitään väärin, ja tuntuu elävän edelleenkin siitä tietämättömänä. Monia kysymyksiä elokuva herättää ja hyvä onkin, että ne jäävät leffan jälkeen mieltä vaivaamaan.

Robert Nordströmin kuvaajantyö ei jättäne ketään kylmäksi. Leffan ovat tuottaneet Kai Nordberg, Kaarle Aho ja David Collins.

Kumma kirjoitusopas

Tyhjän paperin kammo saattaa iskeä kirjoitajaan yllättäen ja odottamatta. Onneksi siihen on jälleen tarjolla lohdutusta ja apua oppaan muodossa. Maria Carolen, Nadja Sokuran ja Kari Välimäen toimittama Kumma kirjoitusopas keskittyy erityisesti spekulatiivisen fiktion saloihin, mutta esipuheessa arvioidaan, että muidenkin tekstien kirjoittajat voivat hyötyä kirjan opeista. Kirjan toimittajien mukaan kirjoittaminen kun yleensä onnistuu parhaiten silloin, kun rakenteen, henkilökuvien ja dialogin luomisessa on onnistuttu.

Spekulatiivinen fiktio kuvataan teoksessa yleistermiksi, jonka alle asettuvat moninaiset alatermit pitävät sisällään fantasiaa. Kirja jakaantuu kolmeen osaan: Valmistautuminen, Työkaluja ja Kirjoittajaelämää. Oppaassa on neljäntoista kirjoittajan vinkkejä spekulatiivisen tekstin kirjoittamiseen.

Kumma kirjoitusopas, toim. Maria Carole, Nadja Sokura ja Kari Välimäki, kansi: Cdd20/pixabay.com

Ota syliin!

Psykologian professori Lea Pulkkisen teos Lapsen hyvinvointi alkaa kodista kertoo jo nimensä perusteella, että kodin merkitys lapsen myöhemmän elämän kannalta katsotaan varsin merkittäväksi asiaksi. Takakannen esittelyssä Pulkkinen johdatteleekin perusasioiden äärelle: ”Esitimme yksinkertaisen suureen, jolla lapsen sosiaalista alkupääomaa voidaan arvioida. Se on syli.” Syli voitaneen ymmärtää tässä laajasti.

Pulkkisen teos tarkastelee lasten elämää kotikasvatuksen, vanhemmuuden ja kasvuyhteisön kannalta fokuksena erityisesti psyykkisen hyvinvoinnin mahdollisuus. Kirja antaa tietoa lasten kehityksestä ja hyvinvoinnista sekä siitä, millaista hyvä lapsuus voisi olla, antamatta silti yksittäisiä ohjeita. Kirjan lopussa on kattava lähdeviitteiden luettelo sekä asiasanahakemisto, joten teos soveltuu vanhemmille, työtään kasvattajana tekeville tai kenelle tahansa asiasta kiinnostuneelle.

Lea Pulkkinen: Lapsen hyvinvointi alkaa kodista, kannen maalaus: Syli, Marja-Leena Pulkkinen

Taikurin tyttäret

””Epätotta on sanoa, että se ei ole, mikä on, tai että se on, mikä ei ole, ja vastaavasti totta on sanoa sen olevan, mikä on, ja sen olevan olematta, mikä ei ole.””

Tällä Aristoteleelta lainaamallaan lauseella johdattaa kahta tytärtään, Lindaa ja Magdaa, omiin salaisuuksiinsa hypnoosia praktiikassaan hoitomenetelmänä käyttävä isä. Tyttäret ovat tosin alustavasti tutustuneet isän menetelmiin tämän tietämättä, sillä he ovat istuneet usein työhuoneen pöydän alla piilossa kuuntelemassa isän ottaessa hypnoosipotilaita vastaan. Tytöt tietävät jo, että hypnoosissa potilas palaa joskus aiemmin tapahtuneeseen tunteeseen tai asiaan.

Isä ja itseään etsivä äiti eroavat ja Lindan on jäätävä asumaan isän seuraksi, kun nuorempi tytär Magda muuttaa äidin kanssa Helsinkiin. Äidin elämä on epävakaata ja vaikuttaa voimakkaasti turvallisuuden puutteessa elävään Magdaan. Linda pääsee entisen elinpiirinsä turvin toteuttamaan omia unelmiaan.

Emmi Pesosen (s. 1977) romaani Taikurin tyttäret kuvaa maailmaa, jossa kahdella saman perheen jäsenellä on erilainen kokemus siitä todellisuudesta, jossa he ovat eläneet ja johon he ovat myöhemmin päätyneet. Millaista on kohdata aikuisuus toisistaan poikkeavien lapsuuden tapahtumien jälkeen ja mikä on sen merkitys? Millainen vaikutus sillä on myös seuraavaan sukupolveen, sitäkin teos tuntuu kysyvän.

 

Sukella silmät auki

Laura Lähteenmäen (s. 1973) romaani Sukella silmät auki sovittanee Jyllannin niemimaan dyynimaisemaa ja Pohjanmeren arvaamattomuutta yhteen perheen sisäisten ristiriitojen ja salaisuuksien kanssa. Teos jakaantuu kolmeen osaan: Pintajännite, Pohjavirtaus ja Rantamatala, jotka symboloinevat myös ihmisten välisiä jännitteitä.

Minä-kertoja on yhdessä pienen tyttärensä kanssa matkustanut Tanskan dyynirannikolle tarkoituksenaan kirjoittaa siellä oleskelunsa aikana kirja edesmenneestä isästään. Tämä tehtävän on antanut isän kumppani Liisa. Kirjoittamisen pyrkimyksenä on korjata isän aikanaan saamatta jäänyt arvostus.

Kertoja on asunut lapsuutensa opettaja-isän kanssa koulun asuntolassa, jossa isä on samaan aikaan yrittänyt työn ohella suorittaa jatko-opintojaan. Isän keskeneräistä tutkimusta lukiessaan tytär löytääkin yllättäen isän papereiden kääntöpuolelta päiväkirjan. Sitä lukiessaan hän joutuu palaamaan omiin lapsuusmuistoihinsa ja kokemuksiinsa isän kanssa eläessään. Mieltä askarruttaneet kysymykset ja vaikeiksi koetut muistot saavat lopulta mahdollisuuden tulla ainakin osin vastatuiksi ja ymmärretyiksi.

Laura Lähteenmäki: Sukella silmät auki

Pikkutimpuri: Kettu ja hiljaisuus

Kettu ja hiljaisuus kertoo ketusta, jolla on hyvin herkät korvat. Kettu kärsii melusta ja erilaisista elämän äänistä ympärillään ja yrittää suojautua niiltä. Se päättää lähteä etsimään hiljaisuutta. Reetta Niemelän kirjoittama ja Eri Shimatsukan kuvittama lämminhenkinen kirja sopii kaikenikäisille lukijoille vauvasta vaariin.

Reetta Niemelä ja Eri Shimatsuka: Kettu ja hiljaisuus

Naisvankilan pomo

Vanajan vankilan johtaja Kaisa Tammi avaa lukijalle ammatillista elämäntarinaansa kirjassaan Naisvankilan pomo. Hän kertoo, miten hän päätyi jo opiskelija-aikoinaan vankilaan töihin ja kuinka työ haastavassa ympäristössä vei mennessään. Yksi syy siihen oli se, että Tammi oli huomannut, miten paljon kehitettävää, haastetta ja tehtäväsarkaa työstä löytyisi.

Lapsuuden ympäristö Espoon Matinkylässä auttoi näkemään köyhyyden, osattomuuden ja syrjäytymisen seurauksia erityisesti nuorten ja haavoittuvassa asemassa olevien tyttöjen ja naisten elämään. Psykologin koulutuksen omaavana ja taustastaan johtuen Tammella on ollut osaamista ymmärtää yksilön taustoja ja tunne-elämää ja myös niiden vaikutusta tehtyihin rikoksiin. Kaikkia ihmisiä - myös jonkin rikoksen tehneitä - koskeva inhimillinen kohtelu on Tammen arvomaailman mukaan vankilassakin tärkeää takaisin normaaliin yhteiskuntaan palaamisen varmistamiseksi.

Kaisa Tammi: Naisvankilan pomo, päällys: Mika Tuominen, päällyksen kuvat: AJ Savolainen

Tänään 11.10. vietetään kansainvälistä tyttöjen päivää.

Aleksis Kiven päivä 10.10.

Aleksis Kiven päivä 10.10.

Häätoimis kaik´ hyörii ja pyörii, / Mut murheissa neitonen käy; / Hän itkee kotoo jättääksens / Mut vartoo toki sulhaistans, / Ja portilla pellon on sulhainen, / Jo loistavat leimuvat lyhteet.

Niin nousee nyt ankara pauhu / Ja riemusta hääsali soi. / Ei itke enää morsian, / Ei muistel menneit päivii hän, / Vaan väikkyvi tanssissa, kultasuu, / Ja päässään on kunnian kruunu.

Mut mennyt on ihana vuosi, / On mennyt, kuin unien maas. / Ja morsian nyt laulelee / Ja lapsellensa kertoilee / Mis löytyvi Onnela kaukainen, / Mis siintää sen korkeat vuoret.

                                 Aleksis Kivi: Nummisuutarit, Eskon häälaulu

Aleksis Kivi: Kootut runot, johdannon kirjoittanut Lauri Viljanen

Annie Ernaux, kirjallisuuden Nobel vuonna 2022!

Lainaus Kirjatimpurista, elokuun 31. päivältä vuonna 2021:

Erityisesti kotimaassaan Ranskassa suositun kirjailija Annie Ernauxin kovasti myyty kirja Vuodet (Les années) on Lotta Toivasen suomentama, eräänlainen kollektiivinen muistelma, koska se kertoo lukijalleen kunkin ajan tekemisistä paljoltikin passiivissa ja me-muodossa; se on kirjailijan tietoinen valinta. Vuonna 1940 syntyneellä kirjailijalla on ikänsäkin puolesta mahdollisuus käsitellä mennyttä aikaa vuosikymmenittäin vain joidenkin menneitten vuosien sijasta, ja niin hän tekeekin. Kirjassa viitataan usein erilaisiin merkittäviin historiallisiin tai muuten uutisoituihin tapahtumiin, joita maailmassa tapahtui unohtamatta ajassa olevia kulttuurisia virtauksia. Pieniä muistikuvia sieltä täältä, merkittäviä ja näennäisen pieniä tapahtumia vuosien varrelta, vuosikymmenten surut, ilot, haasteet, menetykset ja ihmissuhteet kerryttämässä elämänkokemusten loppumatonta virtaa – ja sitten:

”Silmänräpäyksessä kaikki katoaa. Kehdosta saakka kerrytetty sanasto häviää kuolinvuoteella. Tulee hiljaisuus, jota yksikään sanasto ei kuvaa. Auki jääneestä suusta ei kuulu mitään. Ei minä eikä minua. Kieli sanoittaa maailmaa edelleen. Olemme juhlien pöytäkeskusteluissa enää pelkkä nimi, yhä kasvottomampi, kunnes häviämme kaukaisen sukupolven nimettömään väenpaljouteen.”

Teos ei kuitenkaan ole lainkaan niin apea kuin edellä olevasta lainauksesta voisi päätellä, vaan siitä koostuu lukijan päässä toisten ihmisten yhteydessä eläneen ihmisen eheä ja kiinnostava elämäntarina. Kirjan loppupuolella hän-kertoja summaa motivaatiotaan tämän kirjan kirjoittamiseen: ”Hänelle on tärkeää hahmottaa se aika, jonka hänen käyntinsä maan päällä kestää, se aikakausi, joka hänet on lävistänyt, se maailma, jonka hän on rekisteröinyt elämällä elämäänsä” ja vielä kirjan viimeinen lause: ”Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse.”

Annie Ernaux: Vuodet (Les années)

Talvea odotellessa

On syksy-yö. On taivas tummana. / Taas hirvi puhuu revontulista, / sen ääni on kuin hopeoitu kieli. / Kaviot seisahtuneet polunmutkaan, / vaan talvitielle hirvellä on mieli…/   Ei tänään vielä lunta satanutkaan…

Marja-Leena Mikkola: katkelma runosta Hirvi odottaa talvea

Jussi Mäntynen (1886-1978): Nuori hirvi (1929), Serlachiuksen taidemuseo, Mänttä, kuva: Kirjatimpuri

Pimeät kuut

”Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa, mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki.”

Repliikki on Tommi Kinnusen (s. 1973) viidennestä romaanista Pimeät kuut – Talvikirja, joka vie lukijansa 1940-luvun loppupuolelle ja itärajan pintaan Posion syrjäiselle koululle. Sinne, poltettujen kylien taakse vuodeksi palkattu vanheneva naisopettaja Elna Suorajärvi suuntaa muuttomatkansa; soutuveneellä, koska kylälle ei ole tietä. Vähitellen tarinan edetessä lukijalle alkaa selvitä, miksi opettaja on monien kylillä vietettyjen vuosien jälkeen valinnut sellaisen työpaikan.

Niemen koulu on supistettu yksiopettajainen kansakoulu, joka aikoinaan tarkoitti sitä, että eri-ikäiset lapset kävivät eri aikoina koulua vain joitakin viikkoja syksyisin ja keväisin. Lasten muu aika kului kotona keväällä toukotöissä, syksyllä satoa korjatessa ja muulloin kotona autellessa. Opettajan tehtävänä oli välittää opetussuunnitelman mukainen tietomäärä näiden viikkojen aikana eri ikäryhmille parhaan taitonsa mukaan.

Sota on ohi ja eletään kovan puutteen, mutta myös jälleenrakennuksen aikaa. Elna pitää itseään hyvänä opettajana. Mutta terveys, se ei ole enää ihan vakaa: ”Kaikki tapahtuu viiveellä. Oireet tulevat silloin, kun on aika ottaa ne vastaan. Koetan räpytellä silmiä auki, nähdä jotakin, vaikka vastarannan. Pelkään jo nyt, miten kehnoksi kuntoni laskee.”

Koulu ja opettajan asumus on Elnalle järkytys, mutta sitä on myös lasten osa sodasta toipuvien aikuisten mielenliikkeiden tulkkina. Elna tajuaa, että koulu saattaa olla lapselle ainoa paikka, jossa olla edes hetken verran huoleton lapsi.

Vuoden aikana Elnankin mielessä tapahtuu jotain. Muuttuuko hän vai huomaako vain luonteessaan sellaisia piirteitä, joita ei ollut aiemmin itsessään tunnistanut tai joita ei kutsumusammatiksi sanotun työn tekijään ole ollut tapana liittää?

Pikkutimpuri: ReeaRuu

KOM-teatterissa on tänä syksynä nähtävissä Ilpo Tiihosen (1950-2021) kirjoittama musikaali ReeaRuu. Teoksen on säveltänyt Markus Fagerudd ja ohjannut Lauri Maijala. Lavastus on Janne Vasaman suunnittelema.

Ruu (Miiko Toiviainen) menettää vanhempansa ja sisarensa Reean (Ella Mettänen) onnettomuudessa ja jää orvoksi. Hänen huoltajakseen löytyy tiedemies Huitale (Juho Milonoff), jolla on kaveri, lintutieteilijä (Niko Saarela). Lasten vanhempia esittävät Vilma Melasniemi ja Niko Saarela.  Musiikista vastaavat Mari Kätkä, Esko Grundström, Markku Luuppala ja Sara Puljula.

Näytelmässä puhutaan kuolemasta, surusta ja lohdutuksesta tavalla, joka on ominaista myös Ilpo Tiihosen runoudelle; reaalimaailmasta ponnistavaa, mutta jättää lempeydelle, mystiikalle ja elämän arvaamattomuudelle sille kuuluvan avaran tilan. Esityksessä voi kokea tunteiden koko skaalan ilosta suruun, rauhasta riehakkuuteen ja yksinäisyydestä yhteyteen.

Ilmaista ilmaa ilmasta

Juulia Mikkolan, Leino Kuuluvaisen & Netta Böökin teos Ilmakirja – Painovoimainen ilmanvaihto tarjoaa lukijalleen tuhdin tietopaketin Suomen vanhemmassa rakennuskannassa edelleenkin usein olevasta painovoimaisesta ilmanvaihdosta.

Kirjassa on runsaasti tietoa painovoimaisen ilmanvaihdon yleisestä toiminnasta, sen kunnostuksesta ja parantamisesta. Teos antaa osviittaa myös tämän järjestelmän suunnittelusta uudisrakennukseen, sen käyttöön ja huoltamiseen. Mielenkiintoinen on myös osio, jossa kerrotaan, millaisia kehitysvaiheita tällä ilmanvaihtojärjestelmällä on historiassa aiemmin ollut. Selviää sekin, miksi vaikkapa Helsingin vanhojen rakennusten katoilla on vanhoissa valokuvissa nähtävissä niin useita piippuja; mihin tarkoitukseen niitä on käytetty.

Painovoimaisessa ilmanvaihtojärjestelmässä asiaan vihkiytymättömän maallikon mielestä parasta juuri nyt taitaa olla se, että se ei tarvitse sähköä tai muuta energiaa, vaan se pelittää äiti Luonnon antamilla rahkeilla. Tosin sen toimintaa voi kyllä auttaa ainakin pitämällä hormiston puhtaana ja räppänät toimivina.

Juulia Mikkola, Leino Kuuluvainen & Netta Böök: Ilmakirja - Painovoimainen ilmanvaihto, ulkoasu ja taitto: M. Pietikäinen

Eila Hiltunen, Didrichsenin taidemuseo 10.09.2022-29.01.2023

Syksyn sateiden innoittamana suunnistettiin Didrichsenin taidemuseoon Kuusisaareen taiteilija Eila Hiltusen (1922-2003) elämäntyön äärelle.

Näyttely luo katsauksen Eila Hiltusen elämäntyöhön ja tuo katsojalle ymmärrystä suurikokoisen ja hitsaustaitoa edellyttävän taiteellisen työn myös fyysistä suoritusta vaativaan laatuun. Suurten veistosten, esimerkiksi Crescendo, Tanssijat ja Sibelius-monumentti, lisäksi Hiltusen tuotannossa on ollut myös monia pienempiä veistoksia. Niiden lisäksi taiteilijan työsarkaan on kuulunut mitaleita sekä erilaisia koruja ja reliefejä.

Eila Hiltusen näyttely on avoinna Didrichsenin taidemuseossa 10.09.2022-29.01.2023 välisen ajan. Näyttelyn ovat suunnitelleet taiteilijan perilliset ja Didrichsenin taidemuseo. (www.didrichsenmuseum.fi)

Eila Hiltunen: Nimetön, 1940-luku, kuva: Kirjatimpuri

Eila Hiltunen: Crescendo, 1981, kuva: Kirjatimpuri

Eila Hiltunen: Passio musicae, lopullinen luonnos, 1961, kuva: Kirjatimpuri

Paperitalo

Liiallisesta kiintymisestä kirjoihin tai peräti kirjahulluuteen vajoamisesta puhutaan argentiinalaisen Carlos María Domínguezin (s. 1955) romaanissa Paperitalo, jonka on suomentanut Einari Aaltonen.

Kirja alkaa siitä, kun kertojan kollega, tutkija Bluma Lennon kokee karun kohtalonsa Emily Dickinsonin Runoja-teosta lukiessaan. Hän on kadulla kulkiessaan niin keskittynyt kirjan lukemiseen, että jää auton alle.

Kertoja kuvaa suhdettaan kirjoihin: ”Kirjasta eroon pääseminen on usein vaikeampaa kuin sen hankkiminen. Välttämättömyys ja unohdus sitovat kirjan omistajaansa kuin ne olisivat muistoja hetkistä, joihin ei enää ole paluuta. Mutta niin kauan kuin kirjat ovat tallella, ihminen uskoo muistavansa nuo hetket.”

Hän kertoo myös siitä, millaisia tunteita liiallinen kirjojen omistaminen voi saada aikaan: ”Mutta jossain vaiheessa näkymätön raja ylittyy, ja silloin kirjojen määrästä ja sillä ylpeilystä tulee kiusallinen taakka, sillä tilaa ei ole koskaan tarpeeksi.”

Eräänä aamuna kertojan pöydälle ilmestyy edesmenneelle kollegalle Bluma Lennonille osoitettu paketti, joka sisältää sotkuisen, sementin jäänteistä pölyävän teoksen, jonka omistuskirjoitus on Lennonin itsensä laatima. Kertoja lähtee ottamaan selvää, kuka kirjan on halunnut palauttaa takaisin sen antajalle, ja törmää hurjaan tarinaan.

Voisiko tällainen hulvaton tarina kirjan palauttamisesta olla tulevaisuuden äänikirjojen aikana enää edes mahdollista?

Carlos María Domínguez: Paperitalo (La casa de papel), kansi ja kuvitus: Ina Kallis

The Queen Elizabeth (1926-2022)

God save our gracious Queen! / Long live our noble Queen!
God save the Queen! / Send her victorious,
happy and glorious, / long to reign over us.
God save the Queen.

Thy choicest gifts in store / on her be pleased to pour.
Long may she reign. / May she defend our laws,
and ever give us cause, / To sing with heart and voice,
God save the Queen.

Iso-Britannian kansallislaulu, sävel ja sanat luult. Henry Carey, 1700-luku

Englannin kansalliskukka: ruusu, kuva: Kirjatimpuri