Mullojoki, 1950

Jenni Linturin uusin romaani Mullojoki, 1950 lähtee taas liikkeelle Malmilta, josta Linturi on aiemminkin kertonut romaaneissaan Malmi, 1917 ja Jälleenrakennus (KT 13.06.2017).

Eletään sodan jälkeistä niukkaa aikaa vuodesta 1950 lähtien. Martta on perheen palvelijan tytär, nuori ja jopa kaunis, kuten Olavikin, perheen nuorimies, on pannut merkille. Ja tapahtuu se kaikkein vähiten toivottu ja eniten arvattu, jonka seurauksena Ingeborg, Olavin äiti, velvoittaa poikansa menemään naimisiin Martan kanssa. Ingeborg myy osansa sukutalo Grännaksesta Malmilta ja lunastaa rahoilla suvun vanhan kotitilan Heikkilän Mullojoelta itselleen ja Olavin tulevalle perheelle. Sinne muuttaa suoraan sairaalasta myös Olavin vammautunut ja silloin tuoreen sairaanhoidollisen uutuuden, lobotomialeikkauksen, kokenut veli Kalevi.

Olavin kehnosti alkaneet, äidin rahallisesti tukemat filosofian opinnot yliopistossa eivät suju paremmin jatkossakaan ja hän ottaa vuodeksi opettajan paikan Mullojoen keskikoulusta ajatellen, että sillä tavoin hän voi elättää perheensä, kun kaikki on kuitenkin vain väliaikaista. Väliaikaisesta työstä kehittyy hiljalleen pysyvä ratkaisu ilman pätevöitymistä tähänkään haasteeseen.

Martta, joka ei ole osannut odottaa elämältä ihmeitä, tyytyy osaansa nurkumatta. Hän on edelleen perheen - miehensä, tämän veljen ja äidin - palvelija, nyt myös tuore äiti. Martta ystävystyy Annan, naapurihuvilan taiteilijan, Olavin sedän, kolmanne vaimon kanssa, ja naiset jakavat keskenään yksityisiä asioitaan. Martta on aina valmis unohtamaan suhteessaan kokemansa vääryydet ja antaa kaiken anteeksi, kunhan vain Olavi ei häntä jätä.

Linturi kuvaa perheen ja suvun elämää asettumisena johonkin, josta ei oikein saa otetta, mutta josta ei juuri pysty pyristelemään vastaakaan, kun ei jostain löydy tarpeeksi voimakasta sytykettä. Jotenkin asiat vain putoavat omiin uomiinsa, ja tapahtumat seuraavat toisiaan kuin ennalta määrättyinä. Tavanomaisuuden ahdistusta ja toisaalta sen tuomaa turvaa, kohtalonsa hyväksymistä ja sietämistä kuljetetaan lukijan tunnistettavissa kertomuksen rivien välissä, ja eletään, päivä kerrallaan, rinnan ahdistusten ja anteeksiannon kanssa, kuten romaanin alun nykyhetken kuvauksessa todetaankin: ”On vain yksi asia, jota Martta ei ole antanut Olaville anteeksi. Sitä että tämä ei pysynyt hengissä.”

Aja aurasi vainajain luitten yli

Janina-niminen nainen asuu yksin jossain Puolan ja Tšekin rajaseudulla pienessä kylässä omassa talossaan, kääntää työkseen William Blaken (1757-1827) runoja ja pitää talvisin huolta kesäasukkaiden taloista ja huviloista. Hänellä on erikoinen harrastus, astrologia, jonka ennustuksiin hän uskoo täysin. Kylässä asuu talvisin vain tämä nainen, Isojalka ja Outolintu, jotka nimet nainen on naapureilleen antanut, koska hän ei pidä ihmisille annetuista etu- ja sukunimistä, ei omastaankaan.

Olga Tokarczukin (s. 1962) kirjoittaman romaanin Aja aurasi vainajain luitten yli juoni lähtee liikkeelle siitä, että Isojalka löytyy kotoaan kuolleena, ja kylässä asuvat Outolintu ja nainen yrittävät arvailla, mihin hän menehtyi ja että oliko kuolema luonnollinen. Tästä kehkeytyy tarina, joka vetäisee mukaansa sillä tempolla, että on pakko pysyä mukana ihan loppuun saakka, jotta koko mysteeri selviää.

Älyllisen ilotulituksen ohella Tokarczuk pakottaa lukijansa ottamaan kantaa ajankohtaiseen luonnon suojeluun; onko meillä oikeus saalistaa eläimiä, myöskään niitä, joita ihmisen aikaisemman toiminnan vuoksi on jo liikaa luonnossa. Onko oikeus hakata metsää, joka on monen eläinlajin asuinpaikka ja jossa piileskelee kaikenlaisia eliöitä, joiden merkitystä muille lajeille emme edes tiedä? Kenellä on oikeus harjoittaa kaivostoimintaa, josta saattavat hyötyä vain harvat ja joka saattaa tuhota elinympäristön? Ja kenellä on oikeus yrittää estää luonnolle, ihmisille ja eläimille koituvat haitat ja kärsimykset?

Kirjan on suomentanut Tapani Kärkkäinen. Teoksen William Blake -sitaateista vastaavat Tuomas Anhava ja Marianna Kurtto. Puolalainen Olga Tokarczuk sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon tuotannostaan vuonna 2018.

Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

”Kaikki täällä kaipaavat ja mantereella myös. Siitä ihminen on saanut alkunsa: kaipauksesta. Koko elämä on kaipausta, ja kaipaukseen se myös päättyy. Kaksi ihmistä hakeutuu yhteen silkasta kaipauksesta, kaipauksen takia he yhtyvät, kuvittelevat pystyvänsä tunkeutumaan toistensa sisään piiloon. Tule suojaani! Eihän se ole mahdollista, pelkkä pikainen käynti on, yritys vain, sillä kukaan ei ole suojassa yksinäisyydeltä. Kuinka me huijaammekaan itseämme ja toisiamme antamalla kaipaukselle toisia nimiä, kuten rakkaus. Yhteenkuuluvuuden tunne on hetken lohtu. Rakkaus sumentaa ajattelun ja huumaa tuntemasta kipua. Sitä elämä on kaikille kaikkialla: kipua ja kaipausta. Ja Rakkaus. Niin, mitä muuta se on kuin hulluutta?”

Näin puhuu Katja Kaukosen uusimmassa romaanissa Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan Morsian, yksi saarelle joutuneista ihmisistä, mielipuoliksi ja hairahtuneiksi leimattujen naisten eristämiseen tarkoitetulla Tiiralinnan saarella, jossa asuu henkilökunnan: johtajan, emännän, talonmiehen ja apuvoimien, lisäksi vain tavallisesta elämänkulusta mantereelta karkotettuja naisia.

Teos herättää miettimään menneiden aikojen suhdetta nykyaikaan ja kaikkea sitä tietoa mielenterveydestä, yksilön oikeuksista ja vapauden rajoittamisesta, jota nyt on saatavilla, ja oivallusta siitä, mistä lähteestä niin kutsuttu ”hulluus” varsinaisesti kumpuaakaan. Onko perheen sisäinen dynamiikka sairastuttanut ihmisen? Vai onko yhteiskunta niin suvaitsematon, vaativa ja sairaalloinen, että haavoittuvimmat yksilöt eivät sitä kestä? Millaisia vääryyksiä tällaiset ihmiset ovat elämässään saattaneet joutua kohtaamaan jo lapsuudessaan? Ja millaiset alitajuiset pelot ovat vaikuttamassa määrättyjen rangaistusten taustalla? Mitä yhteiskunnasta eristäminen yksilön kohdalla on merkinnyt ja saattaa merkitä, jos asiantuntevaa apua ei ole saatavilla? Ja toisaalta, onko mahdollista, että pakon sanelema eristys ulkomaailmasta soisi ja olisi suonut jollekin yksilölle jopa mahdollisuuden koota itseään ensimmäistä kertaa elämässään? Että elämän olosuhteet normaalielämässä ovat olleet paljon ankarammat? Ja miltä tulevaisuus näyttää?

Monet kysymykset jäävät askarruttamaan Katja Kaukosen teoksen lukemisen jälkeen. Selviä vastauksia kysymyksiin ei ehkä ole, mutta ainakin käy selväksi, että maailman ja elämän ei voi koskaan olettaa olevan mustavalkoinen.

Onnellisten lasten salaisuudet

Jokainen vanhempi varmaan toivoo sitä, että hänen lapsensa voisivat kokea onnellisuutta, tasapainoisuutta ja selviämisen uskoa sekä lapsuudessa että myöhemminkin monissa eri tilanteissa, joita elämä kaikille tuo tullessaan.

Onnellisten lasten salaisuudet -kirjan kirjoittanut Pirjo Suhonen on asettanut kirjansa tavoitteeksi mahdollistaa lukijoitaan havaitsemaan niitä seikkoja, joilla lapsen arjen onnellisuutta voidaan lisätä. Kirjassa puhutaan tärkeistä asioista, kuten lapsen tuntemisesta, kuulemisesta ja yksilönä hyväksymisestä. Arvostetaan kodin hyvää henkeä, tunteiden tunnistamista ja hellyyttä rutiineja ja rajoja unohtamatta. Neuvotaan myös siinä, millä tavoin aikuisena toimimalla lapsesta voisi kasvaa itseään arvostava ihminen, joka uskaltaa kokeilla omia siipiään. Jokaisen luvun taustatukena on käytetty suomalaisia tunnettuja kasvatuksen asiantuntijoita. Tuomas Peltomaan kauniit valokuvat ja Tom Backströmin upea graafinen suunnittelu tekevät kirjasta hyvien osviittojen lisäksi myös sopivan lahjakirjan pienten lasten vanhemmille.

Jostakin olen tullut

“Kaunoiseni kantamaiseni, ihana imettämäiseni / laulajaiseni laatijaiseni, sukuvirren suoltajaiseni / siut sivelen saippualla, hunajalla huonot kohdat / virsistä venosen veistän, lauluillani virtaan lasken, / lastulle laatijani laittelen, lähteen veteen lähetän / mustarastaitten mukana, Tuonen joutsenen johdattamana / Tuon puoleisehen tuutimahan, kesäyöhön keinumahan.”

Tämän kirjoittamansa itkuvirren sanoin saattelee Liisa Isotalo (s. 1952) biologisen äitinsä viimeiselle matkalle omaelämäkerrallisessa romaanissaan Jostakin olen tullut.

Paula, kirjan päähenkilö, on syntynyt olympiavuonna ja asuu Helsingissä. Teos alkaa siitä, kun hän nuorena aikuisena hakee itselleen virkatodistusta ja huomaa, että hänen saamassaan paperissa on tuttua vain syntymäpäivä ja -vuosi, kaikki muu; nimet, paikat, alkuperä, ovat vieraita. Tästä alkaa Paulan elämänmittainen etsintä; kuka minä olen, mistä olen tullut, ketkä ovat oikeita sukulaisiani.

Etsintä alkaa tuottaa hiljalleen tulosta ja asioita vähitellen selvitä, kun jaksaa sisukkaasti kaivella, vaikka monet tahot haluaisivatkin mieluummin unohtaa ne. Löytyy monen sukupolven ketju jo lapsuudessa kaltoin kohdeltuja, osattomia naisia vailla oikeuksia - edes omaan kehoonsa. Löytyy uupumista ja periksi antamista epäinhimillisissä elämäntilanteissa. Mutta löytyy myös yllättävää sisua ja voimaa oloissa, joissa sitä ei osaisi edes etsiä ja joiden varassa voi silti suhtautua toiveikkaasti tulevaisuuteen. Ja laulu; se kannattelee yli ahdistustenkin.

Tämänkin teoksen kohdalla tulee mieleen taakkasiirtymä, josta jo psykoanalyytikko Martti Siirala on puhunut ja kirjoittanut.  Eli pelkistäen, että jokainen uusi sukupolvi joutuu kantamaan edellisten sukupolvien taakkoja, ellei niitä ole onnistuneesti jossain vaiheessa saatu käsitellyksi ja siten voitu lieventää.

Kari Tapion elämäkerta

Antti Heikkinen (s. 1985) on omien romaaniensa: Pihkatappi, Matkamies maan, Mummo, Kehveli ja Maaseudun tulevaisuus, kirjoittamisen lisäksi kunnostautunut merkittävien suomalaisten henkilöiden elämäntarinoiden kirjoittajana. Juice Leskinen, Heikki Turunen, Jaakko Teppo ja Kalle Päätalo ovat saaneet elämäntarinansa hänen kertomanaan, ja äskettäin on ilmestynyt viimeisin, Kari Tapiosta kertova teos Kari Tapio – Elämä.

Kuten Heikkinen esipuheessaan kertoo, saatuaan kustantajalta ehdotuksen kirjoittaa elämäkerta Kari Tapiosta (1945-2010) hän harkitsi kotvan suostumustaan, koska ajatteli,  voisiko olla enää mitään uutta kerrottavaa miehestä, josta oli kerrottu jo lähes kaikki mahdollinen. Kirjoittaja päätti kuitenkin ottaa haasteen vastaan ihmisenä, joka tutustuu tähän kuuluisaan laulajaan, ei niinkään tietokirjailijan ominaisuudessa. Sellaisenaan kirjoittajan lukijaa kohtaan tuttavallinen ote toimii oikein hyvin.

Teosta varten Heikkisen käytössä ovat olleet Kari Tapio Jalkasen eli Kari Tapion kotiarkiston dokumentit: päiväkirjat, kirjeet, valokuvat, kortit, muistiinpanot ja lehtileikkeet. Sen lisäksi haastatteluja ovat antaneet lukuisat laulajan tunteneet ihmiset ja työtoverit. Laajan aineiston pohjalta on koostunut uskottava tarina kansan rakastaman laulajan elämästä, mutta myös menestyksen mukanaan tuomista varjopuolista.

Olin kulkenut maata ja merta / nähnyt melkein mä helvetin. / Ehkä suonissain virtaavaa verta / joskus liikaa mä myös laimensin.

Olin vannonut myös joka kerta / kautta suojelusenkelin: / Seilaan viimeistä kyynelten merta. / Sisimpäin minä näin vaimensin.

Valoon päin nyt varjoista kuljen, / yksin siihen en pystyisikään. / Ja jos hetkeksi silmäni suljen, / mä hänen kulkevan vierellä nään.

Valoon päin nyt varjoista kuljen, / nöyrin mielin oon päättänyt tään. / Ja kun viimeksi silmäni suljen, / mä hänen suojaansa ainiaaks jään.

Näitä arpia en enää peitä, / ne on aarteita sittenkin. / Ilman niitä ja mun kyyneleitä / yössä yksin nyt vain olisin.

Siitä kiitänkin jokainen ilta, / kun mä tyynylle painan pään. / Vihdoin alla on kestävä silta, / jota kuljen mä taas elämään…

                                 Valoon päin, sanat Kari Tapio, sävel Veikko Samuli

Isän varjo

Kimmo Oksanen kirjoittaa uusimmassa teoksessaan Isän varjo perheensä ja isänsä historiasta peilaten sitä elämänhistoriaansa ja siihen, miten se on hänen omaan elämäänsä vaikuttanut. 

”Varjon sanotaan seuraavan ihmistä, mutta oma varjoni on kulkenut edelläni. Arvelen, että lopuksi varjo ohjaa minua sinne, missä varjoja ei ole. Varjoa ei voi puristaa, sitä ei voi kuristaa, sitä ei voi tappaa. Kun varjo näyttäytyy, sille voi tarjota kättään ja kenties sanoa kohteliaasti päivää. Mutta koko ajan sitä on syytä pitää silmällä.”

Isällä oli useita kuorma-autoja ja kuljetusyritys, jonka hän joutui lopettamaan, kun ajoja ei enää ollut. Samalla monilapsinen perhe menetti kotinsa ja kaiken omaisuutensa ja joutui muuttamaan maalta kaupunkiin ja vuokralaiseksi epämääräisiin ja tiheästi vaihtuviin asuntoihin kirjoittajan ollessa silloin alle 10-vuotias. Äiti, joka oli ollut kotona lapsia hoitamassa, putosi tällöin kouluttamattomana aivan toisenlaiseen todellisuuteen, mitä oli naimisiin mennessään ajatellut. Lapset, jotka eivät ole syypäitä mihinkään, joutuvat usein todistajiksi tapahtumiin, joita he eivät voi millään tavalla käsittää. Vasta myöhemmin, aikuisiällä, alkaa ehkä huomata, että jotain on, joka on pakko selvittää selvitäkseen itse eteenpäin.

”Lapsille jää sisään tuntematon tyhjä tila, arvoitus, joka ei koskaan avaudu, jos sitä ei avata. Se lähettää meille signaaleja loppuelämämme, emmekä saa niistä kiinni.”

Kyvyttömyyden omien tunteidensa, menetystensä ja epäonnistumisensa käsittelyssä ja siitä aiheutuneen häpeän, uhriutumisen ja katkeruuden isässään havainneena Oksanen kirjoittaa:

”Kosketetuksi tulemisen pelko on voimakas. On väistettävä, jo etukäteen ennen kuin kukaan ehtii. Kun ei halua tulla rakastetuksi, on jo kaukana ulottumattomissa. Jollakin kierolla tavalla kyvyttömyys ottaa vastaan rakkautta saa uuden muodon sellaisten satuttamisena, jotka haluavat vain antaa.”

Omaa historiaansa pohtiessaan Oksanen tulee pohdinnoissaan selkeään tulokseen, joka yhdistänee hyvin monia suomalaisia sodanjälkeisiä sukupolvia, jotka vieläkin kipuilevat käsittelemättä jääneiden tuntemusten kanssa:

”Isä, minun täytyy tuntea sinut, jotta tuntisin itseni. Sinä asut minun sisässäni. Minua uhkaavat samat pelot, jotka uhkasivat sinua. Jos vaikenen niistä, ne eivät poistu.”

Itsensä peilin eteen asettaminen ei tunnetusti ole kenellekään kovin mairittelevaa, sillä ihmisiä me kaikki olemme. Tässä yhteydessä tulee mieleen myös Kimmo Oksasen aiemmin kirjottama teos Kasvonsa menettänyt mies (KT arkisto 15.04.2015), joka nimensäkin perusteella symbolisesti kuvaa myös rakasta isää, jonka kanssa sopuun pääseminen on oman elämänpolun hyväksymisen kannalta ensiarvoisen tärkeää.

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivä 10.10.

Tässä blogissa on yritetty ahkerasti muistaa Aleksis Kiveä (1834-1872) hänen merkkipäivänään 10.10. Löytyy Metsämiehen laulua, Sunnuntaita, Makeasti oravaista ja Seitsemän veljeksen alkusanoja, jos selaa arkistoa taakse päin lokakuisen merkkipäivän kohdalle. Vuonna 2016 maestro itse Helsingin Rautatientorilla istuskellessaan loihe lausumaan kursiivilla painettua, omintakeista sanontaansa, joka menee näin (KT 10.10.2016):

Täss’ halavan himmeän alla  istun ja varpaita paleltaa.

Ei nuttua kunnollista, ja päätäin syysvihuri kuumottaa.

Jos Oksanen nyt näkis, hän varmaan säälisi Stenvallia,

Katuis’ kovia tuomioitaan ja kantais’ steissiltä lattekahvia.

Täll’ seudull’ ryske ja pauhina ankar tienoissa ympär käy,

kun stadia tiivistetään, ei niittua viherjäistä missään näy.

Mut kanervainen kangas, niittu hohtavainen yhä houkuttaa.

Kaukametsä ilmanrannall’ siell’ niin kutsuvasti odottaa.

Katsannoll' tyynell', kaukana pelvost istun ma aikani tässä,

Lopulta mullekin kai käy hyvin,  niin kuin usein käy elämässä.

Mun impeni valkea liina tuoll’ jo tuulessa liehahtaa.

Mä syliini kierron immen, saan helmaansa uinahtaa.

                                                   (kursivointien copyright Aleksis Kivi)

Revonhäntiä tyyrpuurissa

Ne leimuaa, ne loimuaa, ne roihuaa ja lyö, / ne paistavat kuin patsahat ja välkkyvät kuin vyö!

Ne liitävät, ne lentävät, ne laukkaa, läähättää, / ne korskuvat kuin konkarit, joit’ urhot kiidättää!

Ne liehuvat, ne riehuvat, ne soutelee ja soi, / ne heijailee kuin enkelit tai aallot ailakoi.

Ne hiipivät, ne kiipivät, ne kisaellen käy, / ne sukeltavat pilvihin, / niin ettei niitä näy.

Ne tummuvat, ne sammuvat, ne repeevät kuin jää, / ne kirkastuvat kilvan taas ja yöhön rynnistää!

Revontulten leikki, sanat Ilmari Kianto, kansansävelmä

Alastalon salista Ylistalon vintille - ja takaisin

No, nyt on kaikille tarjolla ihan ilmaiseksi kuunneltavaksi se suomalainen tunnettu teos Alastalon salissa, jonka jokainen kirjafriikki ilmoittaisi mielellään lukeneensa, mutta kun ei ole jaksanut kuunnella loputonta jahkaamista, niin moni on jättänyt jossain vaiheessa kesken ja päättänytkin sen sijaan lukea ranskalaisen Pierre Bayardin vuonna 2007 julkaiseman satiirisen teoksen Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut, kun Volter Kilven teoksesta kumminkin usein henkilökohtaista arviointia kysytään, kuten merkittävistä romaaneista yleensäkin. Jos äskeinen virke tuntui lukijasta aivan liian pitkältä, niin se nyt ei ole mitään verrattuna Volter Kilven polveileviin lausahduksiin, jossa lukija pisteen vihdoin virkkeen lopusta löydettyään ei enää muista, mitä virkkeen alkuosassa tapahtuikaan.

Alastalon salissa on siis Volter Kilven (1874-1939) omaperäinen, vuonna 1933 ilmestynyt 800-sivuinen, kuuden tunnin aikaa koskeva teos, ja nyt sen voi kuunnella 31 jakson jatkokertomuksena YLEn Areenasta, jos pää kestää - ja kestäähän se. Teoksen lukee Esko Salervo. Samaan sarjaan monissa yhteyksissä luetaan kuuluvan myös James Joycen romaani Odysseus, jonka lukeminen saattaa aiheuttaa jossain vaiheessa opusta samantyyppisen ahdistuksen, sellaisen, että siitä vapautumiseen tarvitaan kolme metsäretkeä ja kalareissu siihen päälle eikä meinaa sittenkään helpottaa. Mutta sen jälkeen saattaakin hämmästyksekseen havaita, että pääkopassa on tapahtunut jonkinlaista ihmeellistä seestymistä - tai sitten ei.

Tuhkaan piirretty maa

Kirjan alussa eletään takaumaa ja ollaan vuonna 1944 Inarissa, jonne Väinö Remes on saksankielentaitoisena lähetetty saksalaisten ylläpitämälle vankileirille tulkiksi. Hän alkaa kirjoittaa päiväkirjaa näkemästään ja kokemastaan, ja vankileirin karmea todellisuus alkaa hiljalleen paljastua miehelle hänen huomattuaan, miten vankeja kohdellaan ja miten heitä luokitellaan.

Nykyhetki alkaa Enontekiöltä juuri sodan loputtua vuonna 1947, kun Inkeri Lindqvist parkkeeraa huonoilla teillä kovia kokeneen autonsa Enontekiölle yksinäisen talon pihaan. Hän, afrikkalaiseenkin elämäntapaan tutustunut valokuvaaja ja toimittaja, on tullut paikkakunnalle kirjoittamaan lehtijuttuja Lapin uudelleenrakentamisesta sodan jälkeen. Vastassa on vanha mies Piera, joka on myynyt hänelle tämän talon, miehen lapsenlapsi Bigga-Marja ja vähäpuheinen talon vuokralainen Olavi, joka haluaa jatkaa asumistaan talossa, kuten ennenkin. Kylässä on myös muualta tulleita talkoolaisia, jotka ovat tulleet auttamaan kirkon uudelleen rakentamisessa.

Vähitellen kyläläisille alkaa selvitä, miksi Inkeri on tullut Lappiin ja millä asialla, ja Inkerinkin etsimä totuus alkaa paljastua. Myös lappilainen sodanjälkeinen todellisuus ja saksalaisen vankileirin salaisuudet tulevat hiljalleen päivänvaloon. Inkeri yrittää selvittää tapahtuneita asioita kuulemansa lauseparin voimalla: ”Opettele tietämään mitä haluat. Sen jälkeen opettele vaatimaan sitä.”

Tuhkaan piirretty maa on Petra Rautiaisen (s. 1988) esikoisromaani ja on kerrassaan lukijansa koukuttava. Lapin sota ja saksalaisten yhteys Suomeen on alkanut herättää mielenkiintoa, kuten myös Tommi Kinnusen uusimmassa romaanissa Ei kertonut katuvansa (KT 07.09.2020), joka liippaa tosi läheltä tätä aihepiiriä. Fiktiolla on taipumus usein dokumentointia elävämmin kertoa jostain jo koetusta ajasta, kun kokemus voi koskettaa inhimillisiä, tuntevia yksilöitä.

"Kun vähän on jo tarpeeksi, niin kylliksi on jo liikaa."

Miina ja Mikko markkinoella

Miina ja Mikko ne markkinoelle / ajovat liinakkotammalla. / Miina se männessä piätäsä kampas / pässinsarvikammalla.

Mikko kun kiskas ohjaksista / niin Miina se sylliin kutjahti. / Mitähän ne lie siinä tehnykkää, / kun suut niillä mukavasti mutjahti.

Tamma se juosta jolokuttelj / ja kaapuntii sitä matkattiin. / Siellä sitä lystiä piettiin niin, / että Miina ihan naaroo katkatti.

Ensin ne kansankeittijössä / söevät alatoopija, / sitten ne lähtivät kahvilaan, / jossa soettivat rammahvoonija.

Mikko tilas kymmenen ranskanleepee / ja limunaatimehua, / ja Miinalle sano, että: - Minä kyllä maksan, otappas pikkusen rehua.

Viijentoesta pennin rintarossin / Mikko meenas ostoo hallista, / mut Miina jo kieltel: - Elä sinä tärvee, / näkkyypä olovan kallista.

Kottiin lähtiissä Miina ja Mikko / ne kihlat ostoo mätkäätti, / eikä siinä kaavan kestännää, / kun pappi ne vihkijä rätkäätti.

  Miina ja Mikko markkinoilla, sanat Tatu Pekkarinen, kansansävel, Savolainen laulukirja, 1984

Varianssi – Lataa itsesi täyteen energiaa

Mitä pitäisi tehdä, kun syksy alkaa hiipiä luonnon lisäksi mieleen ja sieluun ja tavallinen ja ennen kutakuinkin normaali elämä on lähes kiellettyä koronaviruksen edelleen riivatessa vähän joka puolella? Mitä pitäisi tehdä, kun huomaa, että energiataso laskee lähes alavireiseksi eikä jaksaisi lähteä enää edes päivittäiselle korttelilenkille, kun sekin tuntuu itsensä hengiltä rääkkäämiseltä? Auttaisiko tähän hätään joku ohjekirja, vaikka Petteri Kilpisen ja Antti Hagqvistin kirjoittama kirja Varianssi – Lataa itsesi täyteen energiaa. No, yrittänyttä ei laiteta, sanoo vanha kansa, joten tutustutaanpa aiheeseen.

Mitäs se sana varianssi tarkoittikaan? Tässä kirjassa varianssilla tarkoitetaan sitä, miten kyetä asettamaan oma kuormituksen ja palautumisen suhde sellaiselle tasolle, jossa suorituskyky kohenee eli miten kyetä saamaan aikaan työn ja työstä toipumisen vaihtelua niin, että onnistuu samalla lisäämään elämisen energiaa. Se onkin varmaan monia kiireen vaivaamia ihmisiä kiinnostava kysymys.

Kilpinen ja Hagqvist ovat sitä mieltä, että kaikki lähtee pienistä asioista ja päivittäisistä valinnoista ja tavoista, joita ihminen tekee elämässään. Kyse on siis ajankäytön ja asioiden uudenlaisesta järjestelystä. Kirjoittajat huomioivat myös sen, että ihminen yleensä vastustaa muutosta, olipa se minkälainen tahansa, ja toisaalta he kertovat sen tosiasian, että saavuttaakseen jotain uutta pitää pystyä myös luopumaan jostain vanhasta urautumasta, koska vuorokaudessa oleva tuntimäärä on aina sama.

Kirja kiinnittää huomionsa erilaisiin energiatasoihin ja niihin vaikuttamiseen: ajatusten energia, emotionaalinen energia, fysiologinen energia, sosiaalinen energia ja henkinen energia. Lopuksi puhutaan muutoksen tekemisen vaikeudesta, siitä, miten muutoksessa voi kuitenkin onnistua ja annetaan myös käytännön esimerkkejä ja ohjeita ”uuteen normaaliin”.

Utelias mieli - Claes Anderssonin elämä

Claes Anderssonin (1937-2019) elämäkerran Utelias mieli kokoamisen Riitta Kylänpää (s. 1957) aloitti syksyllä vuonna 2018 ja se valmistui vuoden 2020 alussa puolisen vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Lähteet perustuvat kirjailijan itsensä, omaisten, ystävien ja työtovereiden antamiin haastatteluihin, perusteelliseen tuotantoon tutustumiseen ja kirjailijan pitämiin luentoihin ja puheisiin sekä lehtihaastatteluihin.

Muistelmateos etenee kronologisesti; lapsuus ja nuoruus 1930-luvun lopulla ja 1940-luvulla, nuori aikuisuus 1950-luvulla urheilu- ja soittoharrastuksineen, lääketieteen opinnot ja runous, 1960-luvulla opiskelijaelämä ja perheellistyminen, 1970-luvulla kiireinen työ- ja yksityiselämä, 1980- ja 1990-luvuilla ura poliitikkona, 2000-luvulla erityisesti luennoimiseen ja luovaan työhön keskittyminen. Anderssonin kirjoittama runous kulkee mukana teoksen ajallisessa jatkumossa ja kuvaa osuvasti kunkin koetun ajan merkittäviä kysymyksiä. Hyvin tehdyssä elämäkerrassa, kuten tässä, lahjakkaan ja karismaattisen henkilön persoonallisuus piirtyy kokonaisuudessaan valo- ja varjopuolineen, ja sellaisen luettuaan ymmärtää, että elämä kaikkinensa, tarjosipa se millaisia kokemuksia tahansa, on jokaisen henkilön itsensä kohdalla onnellisimmillaan eheä kokemus. 

”Epätoivo on ihan liian suuri / sana, mutta en tiedä… Koska suru on / parantumaton, se ei mene koskaan ohi / Siinä sen voima, sen hedelmällisyys sille / mikä ei vielä ole tuhoutunut sisällämme / Sillä jolla ei ole surua ei ole mitään / Se jolla ei ole surua saattaa ryhtyä / mihin tahansa! Ketä kohtaan tahansa! / Se jolla ei ole surua ei ole koskaan kadottanut / mitään, koskaan omistanut mitään / Tuskaa ja sovitusta ei ole sillä / jolla ei ole koskaan ollut surua Ja runo kasvaa vain surusta, siitä / surusta / jolle on suotu sija ilon rattaannavassa, / kirkastua siinä katseeksi ja anteeksiannoksi”

  Claes Andersson: runokokoelmasta Under, Ihmeitä (1984), suom. Pentti Saaritsa

Hengittämisen taito

Hengittämisen taito on Joel Haahtelan kahdestoista teos ja jatkaa taattua linjaa siinä mielessä, että aina kun ottaa uuden Haahtelan kirjoittaman kirjan kouraansa, tietää, että ei pety kertomuksen syvällisyyden suhteen.

Lapsuusaikana kovasti sairastellut poika on menettänyt yhteyden kreikkalaiseen isäänsä jo silloin, isä on muuttanut ulkomaille eikä ole pitänyt yhteyttä perheeseensä. Aikuistuttuaan poika päättää lähteä etsimään kaipaamaansa isää ja matkustaa Kreikkaan, jonne tietää isänsä muuttaneen. Kreikasta löytyy vielä ihmisiä, jotka osaavat neuvoa nuorta miestä hänen etsinnöissään ja hän saa lahjaksi jopa edesmenneen setänsä takin, joka osoittautuu myöhemmin isän takiksi. Takki on kuin symboli sille turvalle, jota suvun miesten olisi voinut ajatella pojalle merkitsevän. Matkallaan mies pohtii isää ja hänen merkitystään ja menettämistään monin eri tavoin ja erityisesti sitä, millaisia vaikutuksia sillä lapsuudessa oli hänen elämäänsä.

”Suljin isän mielestäni pois, mutta ei hän silti hävinnyt, vaan muuttui varjoksi, jolla ei ollut enää nimeä. Ja varjo eli minussa kuin kameleontti, joka muovaili päivittäin uuden muotonsa häpeästä, syyllisyydestä tai epätoivosta. Se muuttui hiljaa kyteväksi vihaksi, joka väsymättä etsi kohdettaan, kunnes viimein löysi vain oman hylätyn sydämensä.”

Isä löytyy kaukaiselta Kreikan saarelta kolmen miehen muodostamasta uskonnollisesta ja äärimmäisen askeettisesta yhteisöstä. Nuori mies jää joiksikin kuukausiksi saarelle ja tutustuu uudelleen isäänsä ja samalla myös saaren yhteisön sisäiseen maailmaan. Niin kuin isän takki, myös selvyys siitä, miksi isä jätti hänet ja perheensä, tuo miehelle uutta rauhaa ja turvallisuutta elämään. Sisältä rikki menneen isän kohtaaminen saa miehen ymmärtämään ja hyväksymään myös oman haavoittuvuutensa ja auttaa häntä itseään kohti huomista.

Työttömyydestä, työstä ja työssä jaksamisesta

Kirsti Lempiäisen ja Tiina Silvastin vuonna 2014 toimittamaa ja julkaisemaa tietoteosta Eriarvoisuuden rakenteet – Haurastuvat työmarkkinat Suomessa käytetään kurssikirjana useissa yliopistoissa, mutta on kirjassa kyllä ajattelemisen aihetta kenelle tahansa asiasta kiinnostuneelle lukijalle. Erityisen ajankohtaista se on nyt, kun virusepidemia näyttää aiheuttavan melkoisia vaikeuksia suomalaisille yrityksille ja sitä kautta myös kaikille kansalaisille, niin työllisille, työttömille kuin työvoiman kuulumattomillekin. 

Kirjan artikkeleissa pohditaan seuraavia asioita: “Eriarvoisuuden uudet paikat, Keskiluokkaistuuko Suomi, Työttömien liike, Työtä vailla olevat nuoret, Maataloudesta luopuneet, Akateeminen työ, toimijuus ja sukupuoli ja Työttömän työnhakijan mahdoton mahdollisuus”.

Ulla Kinnusen, Taru Feldtin ja Saija Maunon vuonna 2005 toimittama teos Työ leipälajina – Työhyvinvoinnin psykologiset perusteet paneutuu otsikkonsa mukaan erityisesti työssä jaksamiseen tavoitteenaan lisätä ymmärrystä tätä ilmiötä kohtaan; kirja on käytössä myös kurssi- ja käsikirjana.

Tämän kirjan artikkelien pohdinnat koskevat seuraavia asioita: muuttuva työelämä, työhyvinvointi ja yksilöllisyys, organisaatio ja sen yhteys työhyvinvointiin, työhön liittyvä epävarmuus, työttömyys ja niiden aiheuttamat muutoksen hyvinvointiin, perhe-elämän ja työn välinen suhde ja työhyvinvoinnin parantaminen.

Ei kertonut katuvansa

Varsin kertomustensa mukaan koukuttava on tämä tarinaniskijä, joka lehtihaastattelujen mukaan menee mieluummin äidinkielen opettajien kokouksiin kuin kirjailijakokkareille. Kyseessä on neljännen romaaninsa Ei kertonut katuvansa julkaissut Tommi Kinnunen, jonka kaikki aiemmatkin teokset: Neljäntienristeys (2014), Lopotti (2016) ja Pintti (2018), ovat olleet myyntimenestyksiä.

Tämä viimeisin kirja kertoo viidestä eri-ikäisestä naisesta, jotka alkukesästä vuonna 1945 lähtevät kävellen norjalaiselta vankileiriltä kohti kotimaata, Suomen Lappia ja sen sodan tuhoamaa todellisuutta. Mitä heille on sitä ennen tapahtunut, miksi he ovat olleet Norjassa, ja mitä tapahtuu matkan aikana ja sen jälkeen, selviää lukijalle vähitellen rivien välistä. Selväksi käy myös sekin, että paluu takaisin ei välttämättä ole helppoa ja yksinkertaista.

Lukijaa tietenkin kiinnostaa, pääsevätkö kaikki perille ja millainen on vastaanotto kotimaisemissa ja onko siellä yleensä ketään tai mitään jäljellä. Eipäs kerrotakaan tarkemmin, minne kukin on menossa, pääsevätkö kaikki perille ja millainen vastaanotto on, mutta tälle patikkamatkalle kannattaa kyllä lähteä mukaan. Samalla saattaa ehkä paremmin aikalaisten mukana tuomitsemisen sijaan oppia ymmärtämään sota-aikana tehtyjä ratkaisuja, sattumaa ja syyllisyyttä, ja niistä seuranneita satuttavia kohtaloita.

”Hän oli kulkenut matkan, jota tulisi pitämään mitta-asteikkona muille elämänsä tapahtumille. Hän oli voittanut kuolemanpelon ja hukkumisen pelon ja metsään jäätymisen sekä nälkään kuolemisen pelot. Koko loppuikänsä hän tulisi muistamaan tämän matkan ja suhteuttaisi siihen sekä todelliset että oletetut vastoinkäymiset.”

Elizabeth Bishop: Kala

Sain valtavan kalan / ja vedin sen veneen laitaan / puoliksi ulos vedestä, koukku / lujasti suupielessä. / Se ei tapellut vastaan. / Se ei ollut lainkaan tapellut. / Se riippui, ähkyvä paino, / kolhittuna, arvokkaana / ja vaatimattomana. Siellä täällä / sen ruskea nahka roikkui palkeenkielinä / kuin vanha tapetti, / ja nahan tummanruskea kuviot / olivat kuin tapettia: / puhjenneen ruusun muotoiset, ajan mittaan / himmenneet ja tahraantuneet kuviot. / Siimajalkaiset täplittivät sitä, / kauniit kalkkiruusukkeet, / ja siinä kuhisi pieniä valkeita meritäitä, / ja alla roikkui / pari kolme vihreää leväriepua. / Kun sen kidukset riehkivät / kauheaa happea / - pelottavat kidukset, / verestä raikkaat ja verekset / ja kipeästi haavoittavat - / ajattelin karkeaa, valkoista, / sulkamaisesti pakattua lihaa, / isoja ruotoja, pikkuruotoja, / hohtavien sisälmysten / räikeänpunaisia ja mustia värejä, / ja vaaleanpunaista uimarakkoa / kuin suurta pionia. / Katsoin sen silmiin / jotka olivat omiani paljon suuremmat / mutta litteämmät ja kellastuneet, / iirikset oli kääritty / vanhojen ja naarmuisten / liivatelinssien läpi nähtyyn / mustuneeseen tinapaperiin. / Ne liikahtivat vähän, eivät / vastatakseen katseeseeni. / - Se oli pikemminkin / olion kallistumista valoa kohti. / Ihailin sen juroa naamaa, / kidan koneistoa, / ja sitten näin / että alahuulesta / - jos sitä nyt huuleksi voi kutsua - / julmasta, märästä ja aseen kaltaisesta, / roikkui viisi vanhaa siimanpätkää / tai neljä plus yksi metallilanka / jossa leikari oli yhä kiinni / ja kaikki niiden viisi suurta / suuhun kasvanutta koukkua. / Vihreä siima, siitä päästä rispaantunut / josta kala sen katkaisi, kaksi paksumpaa siimaa / ja ohut musta säie / yhä kiharalla siitä pingotuksesta ja nykäisystä, / joka ne katkaisi ja päästi kalan vapaaksi. / Kuin mitalit nauhoineen, / viisikarvainen viisauden parta / suikersi kuluneena ja epäröiden / sen särkevästä leuasta. / Tuijotin ja tuijotin, / ja voitto täytti pienen vuokraveneen / pilssivesilätäköstä / - minne öljy oli levinnyt sateenkaareksi / ruostuneen moottorin ympärille - / oranssiksi ruostuneeseen äyskäriin, / auringossa halkeilleisiin tuhtoihin, / hankaimien lenkkeihin, / reelinkeihin, - kunnes kaikki oli / yhtä sateenkaarta, sateenkaarta! / Ja annoin kalan mennä.

Elizabeth Bishop: Kala, kokoelmasta Matkakysymyksiä, suom. Helena Sinervo

  Lisää Bishopia: Kirjatimpurin arkisto 21.04.2017: Sestiini

Pako yli Suomenlahden

Eero Haapasen kirjoittama kiinnostava  tietoteos Pako yli Suomenlahden – Ihmissalakuljetus Virosta Suomeen 1940-1944 kertoo otsikkonsa mukaisesti virolaisista, jotka ylittivät Suomenlahden kyseisinä vuosina pelätessään Saksan ja Neuvostoliiton miehityksiä. Mutta kun nykyisenlaisesta reittiliikenteestä ei silloin edes uneksittu, millä kyydillä he sitten Uudenmaan rannikolle oikein saapuivat?

Aiemmin, kieltolain voimassa ollessa, salakuljettajat kuljettivat yösydämellä pirtua pienillä avoveneillään Virosta Suomeen. Näiden veneiden käyttötarkoitus muuttui miehityksen myötä, ja niillä alettiin kuljettaa nyt virolaisia, naisia, lapsia ja miehiä, turvaan. Osa matkalaisista tuli Suomeen myös liittyäkseen Suomen armeijaan ja heitä alettiin kutsua nimellä ”Suomi-pojat”. Vaarallisen, monia riskejä sisältäneen pakomatkan jälkeen veneet rantautuivat lähinnä Helsingin itäpuolella sijaitseville, kauimpana rannikosta oleville saarille. Ilmaista matkanteko ei kuitenkaan ollut, vaan matkasta jouduttiin maksamaan kovia summia, ja jos rahaa ei ollut, muukin arvokas omaisuus kelpasi kuljettajille. Monet virolaisista jatkoivat vielä myöhemmin matkaansa Ruotsin puolelle, koska he kokivat Suomen turvattomaksi siihen aikaan, ja Ruotsistakin saatettiin jatkaa vielä matkaa kohti turvallisempaa Amerikan mannerta. Kirja kertoo myös monien Suomenlahden ylittäneiden henkilöiden myöhemmistäkin elämänvaiheista.

Rajamaa

Mies ja nainen ajavat kolarin Lapissa lomalla ollessaan, mutta selviävät siitä järkytyksellä ja melko pienin vammoin. He pysähtyvät kuitenkin ennen kotiin paluutaan vetämään henkeä paikkakunnalla olevaan yksinäiseen lomakylään, joiden työntekijöihin he puoliväkisinkin joutuvat tutustumaan siinä asioidessaan.

Näin lähtee liikkeelle Terhi Kokkosen kirjoittama esikoisromaani, psykologinen trilleri Rajamaa. Se kertoo hiljalleen tihenevin äänenpainoin Karosta ja Ristosta ja heidän loppusuoralla olevasta, natisevasta liitostaan. Mikään ei tässä maailmankolkassa oikein ole sitä, miltä päällisin puolin näyttää ja pois lähteminen, sekä liitosta että paikkakunnalta, tuntuu vaikeutuvan sitä mukaa kuin päivät kuluvat. Myös seudulla asuvat ihmiset tuntuvat pudonneen sinne kuka mistäkin, sen aidommin oivaltamatta, minne ovat joutuneet. Ollaan välitilassa, jossa saattaa tapahtua mitä tahansa, niin kuin tässä viikon aikajakson käsittävässä romaanissa ehtii tapahtuakin.