Työttömyydestä, työstä ja työssä jaksamisesta

Kirsti Lempiäisen ja Tiina Silvastin vuonna 2014 toimittamaa ja julkaisemaa tietoteosta Eriarvoisuuden rakenteet – Haurastuvat työmarkkinat Suomessa käytetään kurssikirjana useissa yliopistoissa, mutta on kirjassa kyllä ajattelemisen aihetta kenelle tahansa asiasta kiinnostuneelle lukijalle. Erityisen ajankohtaista se on nyt, kun virusepidemia näyttää aiheuttavan melkoisia vaikeuksia suomalaisille yrityksille ja sitä kautta myös kaikille kansalaisille, niin työllisille, työttömille kuin työvoiman kuulumattomillekin. 

Kirjan artikkeleissa pohditaan seuraavia asioita: “Eriarvoisuuden uudet paikat, Keskiluokkaistuuko Suomi, Työttömien liike, Työtä vailla olevat nuoret, Maataloudesta luopuneet, Akateeminen työ, toimijuus ja sukupuoli ja Työttömän työnhakijan mahdoton mahdollisuus”.

Ulla Kinnusen, Taru Feldtin ja Saija Maunon vuonna 2005 toimittama teos Työ leipälajina – Työhyvinvoinnin psykologiset perusteet paneutuu otsikkonsa mukaan erityisesti työssä jaksamiseen tavoitteenaan lisätä ymmärrystä tätä ilmiötä kohtaan; kirja on käytössä myös kurssi- ja käsikirjana.

Tämän kirjan artikkelien pohdinnat koskevat seuraavia asioita: muuttuva työelämä, työhyvinvointi ja yksilöllisyys, organisaatio ja sen yhteys työhyvinvointiin, työhön liittyvä epävarmuus, työttömyys ja niiden aiheuttamat muutoksen hyvinvointiin, perhe-elämän ja työn välinen suhde ja työhyvinvoinnin parantaminen.

Ei kertonut katuvansa

Varsin kertomustensa mukaan koukuttava on tämä tarinaniskijä, joka lehtihaastattelujen mukaan menee mieluummin äidinkielen opettajien kokouksiin kuin kirjailijakokkareille. Kyseessä on neljännen romaaninsa Ei kertonut katuvansa julkaissut Tommi Kinnunen, jonka kaikki aiemmatkin teokset: Neljäntienristeys (2014), Lopotti (2016) ja Pintti (2018), ovat olleet myyntimenestyksiä.

Tämä viimeisin kirja kertoo viidestä eri-ikäisestä naisesta, jotka alkukesästä vuonna 1945 lähtevät kävellen norjalaiselta vankileiriltä kohti kotimaata, Suomen Lappia ja sen sodan tuhoamaa todellisuutta. Mitä heille on sitä ennen tapahtunut, miksi he ovat olleet Norjassa, ja mitä tapahtuu matkan aikana ja sen jälkeen, selviää lukijalle vähitellen rivien välistä. Selväksi käy myös sekin, että paluu takaisin ei välttämättä ole helppoa ja yksinkertaista.

Lukijaa tietenkin kiinnostaa, pääsevätkö kaikki perille ja millainen on vastaanotto kotimaisemissa ja onko siellä yleensä ketään tai mitään jäljellä. Eipäs kerrotakaan tarkemmin, minne kukin on menossa, pääsevätkö kaikki perille ja millainen vastaanotto on, mutta tälle patikkamatkalle kannattaa kyllä lähteä mukaan. Samalla saattaa ehkä paremmin aikalaisten mukana tuomitsemisen sijaan oppia ymmärtämään sota-aikana tehtyjä ratkaisuja, sattumaa ja syyllisyyttä, ja niistä seuranneita satuttavia kohtaloita.

”Hän oli kulkenut matkan, jota tulisi pitämään mitta-asteikkona muille elämänsä tapahtumille. Hän oli voittanut kuolemanpelon ja hukkumisen pelon ja metsään jäätymisen sekä nälkään kuolemisen pelot. Koko loppuikänsä hän tulisi muistamaan tämän matkan ja suhteuttaisi siihen sekä todelliset että oletetut vastoinkäymiset.”

Elizabeth Bishop: Kala

Sain valtavan kalan / ja vedin sen veneen laitaan / puoliksi ulos vedestä, koukku / lujasti suupielessä. / Se ei tapellut vastaan. / Se ei ollut lainkaan tapellut. / Se riippui, ähkyvä paino, / kolhittuna, arvokkaana / ja vaatimattomana. Siellä täällä / sen ruskea nahka roikkui palkeenkielinä / kuin vanha tapetti, / ja nahan tummanruskea kuviot / olivat kuin tapettia: / puhjenneen ruusun muotoiset, ajan mittaan / himmenneet ja tahraantuneet kuviot. / Siimajalkaiset täplittivät sitä, / kauniit kalkkiruusukkeet, / ja siinä kuhisi pieniä valkeita meritäitä, / ja alla roikkui / pari kolme vihreää leväriepua. / Kun sen kidukset riehkivät / kauheaa happea / - pelottavat kidukset, / verestä raikkaat ja verekset / ja kipeästi haavoittavat - / ajattelin karkeaa, valkoista, / sulkamaisesti pakattua lihaa, / isoja ruotoja, pikkuruotoja, / hohtavien sisälmysten / räikeänpunaisia ja mustia värejä, / ja vaaleanpunaista uimarakkoa / kuin suurta pionia. / Katsoin sen silmiin / jotka olivat omiani paljon suuremmat / mutta litteämmät ja kellastuneet, / iirikset oli kääritty / vanhojen ja naarmuisten / liivatelinssien läpi nähtyyn / mustuneeseen tinapaperiin. / Ne liikahtivat vähän, eivät / vastatakseen katseeseeni. / - Se oli pikemminkin / olion kallistumista valoa kohti. / Ihailin sen juroa naamaa, / kidan koneistoa, / ja sitten näin / että alahuulesta / - jos sitä nyt huuleksi voi kutsua - / julmasta, märästä ja aseen kaltaisesta, / roikkui viisi vanhaa siimanpätkää / tai neljä plus yksi metallilanka / jossa leikari oli yhä kiinni / ja kaikki niiden viisi suurta / suuhun kasvanutta koukkua. / Vihreä siima, siitä päästä rispaantunut / josta kala sen katkaisi, kaksi paksumpaa siimaa / ja ohut musta säie / yhä kiharalla siitä pingotuksesta ja nykäisystä, / joka ne katkaisi ja päästi kalan vapaaksi. / Kuin mitalit nauhoineen, / viisikarvainen viisauden parta / suikersi kuluneena ja epäröiden / sen särkevästä leuasta. / Tuijotin ja tuijotin, / ja voitto täytti pienen vuokraveneen / pilssivesilätäköstä / - minne öljy oli levinnyt sateenkaareksi / ruostuneen moottorin ympärille - / oranssiksi ruostuneeseen äyskäriin, / auringossa halkeilleisiin tuhtoihin, / hankaimien lenkkeihin, / reelinkeihin, - kunnes kaikki oli / yhtä sateenkaarta, sateenkaarta! / Ja annoin kalan mennä.

Elizabeth Bishop: Kala, kokoelmasta Matkakysymyksiä, suom. Helena Sinervo

  Lisää Bishopia: Kirjatimpurin arkisto 21.04.2017: Sestiini

Pako yli Suomenlahden

Eero Haapasen kirjoittama kiinnostava  tietoteos Pako yli Suomenlahden – Ihmissalakuljetus Virosta Suomeen 1940-1944 kertoo otsikkonsa mukaisesti virolaisista, jotka ylittivät Suomenlahden kyseisinä vuosina pelätessään Saksan ja Neuvostoliiton miehityksiä. Mutta kun nykyisenlaisesta reittiliikenteestä ei silloin edes uneksittu, millä kyydillä he sitten Uudenmaan rannikolle oikein saapuivat?

Aiemmin, kieltolain voimassa ollessa, salakuljettajat kuljettivat yösydämellä pirtua pienillä avoveneillään Virosta Suomeen. Näiden veneiden käyttötarkoitus muuttui miehityksen myötä, ja niillä alettiin kuljettaa nyt virolaisia, naisia, lapsia ja miehiä, turvaan. Osa matkalaisista tuli Suomeen myös liittyäkseen Suomen armeijaan ja heitä alettiin kutsua nimellä ”Suomi-pojat”. Vaarallisen, monia riskejä sisältäneen pakomatkan jälkeen veneet rantautuivat lähinnä Helsingin itäpuolella sijaitseville, kauimpana rannikosta oleville saarille. Ilmaista matkanteko ei kuitenkaan ollut, vaan matkasta jouduttiin maksamaan kovia summia, ja jos rahaa ei ollut, muukin arvokas omaisuus kelpasi kuljettajille. Monet virolaisista jatkoivat vielä myöhemmin matkaansa Ruotsin puolelle, koska he kokivat Suomen turvattomaksi siihen aikaan, ja Ruotsistakin saatettiin jatkaa vielä matkaa kohti turvallisempaa Amerikan mannerta. Kirja kertoo myös monien Suomenlahden ylittäneiden henkilöiden myöhemmistäkin elämänvaiheista.

Rajamaa

Mies ja nainen ajavat kolarin Lapissa lomalla ollessaan, mutta selviävät siitä järkytyksellä ja melko pienin vammoin. He pysähtyvät kuitenkin ennen kotiin paluutaan vetämään henkeä paikkakunnalla olevaan yksinäiseen lomakylään, joiden työntekijöihin he puoliväkisinkin joutuvat tutustumaan siinä asioidessaan.

Näin lähtee liikkeelle Terhi Kokkosen kirjoittama esikoisromaani, psykologinen trilleri Rajamaa. Se kertoo hiljalleen tihenevin äänenpainoin Karosta ja Ristosta ja heidän loppusuoralla olevasta, natisevasta liitostaan. Mikään ei tässä maailmankolkassa oikein ole sitä, miltä päällisin puolin näyttää ja pois lähteminen, sekä liitosta että paikkakunnalta, tuntuu vaikeutuvan sitä mukaa kuin päivät kuluvat. Myös seudulla asuvat ihmiset tuntuvat pudonneen sinne kuka mistäkin, sen aidommin oivaltamatta, minne ovat joutuneet. Ollaan välitilassa, jossa saattaa tapahtua mitä tahansa, niin kuin tässä viikon aikajakson käsittävässä romaanissa ehtii tapahtuakin.

Suomen luonnon päivä 29.8.

Mihin täällä voi mennä

Nyt tulee ilosanoma hyvän novellin ystäville; Mihin täällä voi mennä on novellistiikkaa oivallisimmillaan, kirjoittajana Marko Järvikallas (s. 1970).

Kertomuksessa Vaatteet nainen poistaa tavaroita kodistaan ja vie ne jätesäkissä roskakatokseen, mutta kun hän huomaa jonkun toisen ottaneen ne sieltä käyttöönsä, nainen alkaakin vahtia tätä ja lopulta vaatia vaatteita takaisin itselleen. Elämä ja yöt kuvaa unetonta miestä, jota menneisyyden haamut vaivaavat ja johon hän yrittää löytää apua nuoren meedion avulla. Kun minä istun, sinä seisot kertoo myymälävarkaasta, jota nuori myyjä ei narauta, vaan antaa hänen roikkua löysässä hirressä, kunnes myöhemmin sattuu jotain, joka muuttaa tapahtumien suunnan.  Koirat kertoo naisesta, joka tutustuu mieheen, jolla on kaksi koiraa, Tytär on sydämen sulattava tarina henkilöstä, joka rakastaa lapsenlastaan ja on tästä huolissaan ja Paljaat huoneet kuvaa nuoren miehen ristiriitaista mielenmaisemaa., ja näiden kertomusten lisäksi vielä monia muitakin.

Kokoelma on täynnä elämän absurdeja nyrjähdyksiä, jotka paljastavat, miten heikoilla jäillä rationaalinen ja älykäskin ihminen usein liikkuu tunteidensa vietävänä. Jostain luopumisen dynamiikka, vaille ja osattomaksi jäämisen kokemus, menneeseen tarrautuminen, pelonsekainen ihmetys tulevasta, rakastamisen vaikeus ja välttämättömyys; niistäkö se rakentuu tämä kokonaisuus, jota elämäksi kutsutaan.

Pim! Olet luova.

Luovilla aloilla pitkään työskennelleiden Paavo Järvilehdon ja Lauri Järvilehdon kirjoittama tietoteos Pim! Olet luova jakaa kirjoittajiensa kokemuksia luovuuden parissa ja niistä poikineita vinkkejä, kuinka jokainen voi syventää omaa luovuuttaan.

Kirjoittajat esittävät kirjassaan kysymyksiä, kuten Miksi pitäisi olla luova? Miten meidät huijattiin uskomaan, että emme ole luovia? Mitä luovuus on? Miten luova prosessi etenee? Miksi aloittaa luova prosessi? ja pyrkivät myös omalta osaltaan vastaamaan niihin.  ”Pinnan alle sukelletaan kysymällä kysymyksiä. Luovan ajattelijan yksi tärkeimmistä työkaluista onkin siksi kysymysmerkki”, he kirjassaan toteavat.

Kirjassa kerrotaan erilaisia yksityiskohtia luovan työn menetelmistä ja annetaan osviittaa ja käytännön esimerkkejä eri aloilta, miten edetä tässä prosessissa. Kirjaa lukiessa melkein hengästyttää; aika paljon pitäisi tehdä ja jaksaa oman luovuutensa ylläpitämiseksi. Tuleen ei ainakaan saa jäädä makaamaan, vaan pitää olla hereillä ja ruokkia luovuuttaan sekä yksin että yhdessä muiden kanssa, jos siitä aikoo elämässään jotain ammentaa.

Kokonainen elämä

Fyysisesti voimakas, toista jalkaansa ontuva maatyöläinen Andreas Egger nostaa eräänä talvisena päivänä korkealla vuoristossa harteilleen Sarvi-Hanneksen, kuoleman kielissä olevan vuohipaimenen, ja lähtee kantamaan häntä alas laaksoon ja sairaalaan, joka sijaitsee kilometrien mittaisen, vaikeakulkuisen ja lumihangen alle jääneen polun päässä. Tästä alkaa tarina, saksalaisen Robert Seethalerin kirjoittama romaani Kokonainen elämä, jonka on ansiokkaasti suomentanut Raimo Salminen.

Andreas Egger on tullut laaksoon noin nelivuotiaana, tarkkaa tietoa iästä ei ole kenelläkään. Hänet on otettu ottopojaksi suurtilallisen perheeseen, mutta olo ei lapsuudessa ole kovin auvoista ja hän saa tuntea nahoissaan, että hänet on otettu perheen elätiksi silkasta armosta – ja siitä pienestä rahasummasta, joka hänellä oli kaulakukkarossa laaksoon tullessaan.

Egger elää koko elämänsä pääosin laaksossa ja vuoristossa, sodan aikana hänet kutsutaan myös sotapalvelukseen. Rakkauskin löytyy kotikylästä, Marie, jonka kanssa suunnitellaan korutonta tulevaisuutta. Suuret mullistukset muuttavat laakson kyläläisten elämää monilla tavoin ja aika, se kulkee kulkuaan yhä vinhempaan tahtiin ja tekee tehtävänsä.

”Hän muisteli lapsuuttaan, harvoja kouluvuosiaan, jotka olivat silloin jatkuneet hänen edessään loputtoman pitkälle mutta tuntuivat nyt lyhyiltä ja ohimeneviltä kuin silmänräpäykset. Aika ylipäänsä sai hänet ymmälleen. Menneisyys näytti mutkittelevan joka suuntaan ja tapahtumien kulku meni sekaisin hänen muistissaan tai sitten sai erikoisella tapaa aivan uuden muodon ja merkittävyyden.”

Ihan huikea on tämä yksinkertaisuudessaan taidokas ja konstailematon tarina yhden maailmaan sattumalta syntyneen ihmislapsen joskus traagisesta, joskus onnentäyteisestä elämänkaaresta.

Kunnia

Otettiinpa tutustumisen kohteeksi kanadalaisen Rachel Kuskin trilogian päätösosa Kunnia, kun kerran oli saatu luettua trilogian aiemmatkin osat Ääriviivat (KT 23.05.2019) ja Siirtymä (26.11.2019), kaikki Kaisa Katteluksen suomentamina.

Kirjailija on saanut maailmalla suitsutusta uudenlaisesta romaanin kerrontatavasta, joka näissä kaikissa kolmessa kirjassa näyttäytyy lukijalle samansuuntaisella tavalla. Tarinan kertoja, kirjailija, liikkuu sujuvasti paikasta toiseen erilaisissa seminaareissa ja kirjallisissa tapahtumissa ja juttelee erilaisten, eri yhteyksissä tapaamiensa ihmisten kanssa. Nämä ihmiset kuvataan ulkoiselta olemukseltaan ja tavoiltaan hyvin tarkasti ja kertoja tallentaa kaiken, myös heidän puheensa ja kertomansa tarinat. Tällä tavoin kirjassa tavataan liuta ihmisiä, jotka sattumalta ovat tarinan kirjoittajan kohdanneet tai päinvastoin; tässä viimeisessä kirjassa he ovat kirjallisuusfestivaalille osallistuneita kirjallisuuden alan ammattilaisia, joita muistetaan myös ironisoida, joukossa kirjan kertojakin.

Johtuneeko syvällisen tarinan kaipauksesta vai mistä, mutta tällaiseen rakenteelliseen ratkaisuun kolmen teoksen voimin tutustuttuaan voi kyllä todeta, että poikkeukset ovat aina virkistäviä, mutta mikään ei silti taida voittaa sellaista teosta, jossa jaksetaan paneutua harvalla seulalla valittujen henkilöiden kokonaiseen maailmaan ja kuljettaa juonta teeman ja motiivin antamin evästyksin.

Tove Jansson 9.8.

Tove Jansson (1914-2001): Mystinen maisema, n. 1930

Miksi en kirjoittaisi?

Niin, miksipä en? Vanhan sanonnan mukaan Lyytikin kirjoitti heti, kun sai kynän ja paperia. Päivi Haanpää ja Terhi Rannela ainakin kannustavat siihen kirjassaan Miksi en kirjoittaisi?, joka eksyi taas pitkästä aikaa erilaisia kirjoittajaoppaita ainakin kahden metrin kepillä karttelevaan käteen. Niistä kun tuppaa tulemaan juuri senlaatuisia esteitä kirjoittajan tielle, että sen jälkeen miettii jo, miksi en kirjoita, joka on tämänkin teoksen yksi alaotsikoista.

Tässä kirjassapa lähestytäänkin aihetta henkilökohtaisemmin ja luvataan, että ”ei anneta neuvoja, vaan pyritään innostamaan omakohtaisilla esimerkeillä”. Tekijät ohjeistavat koppaamaan kirjan mehukkaimmat ajatukset, väittämään vastaan ja kokeilemaan ja olemaan myös kriittinen.

Kirjan eri luvut kertovat innostavasti, miten kirjoittamiseen kannattaa suhtautua. Sanat valloilleen, Kirjoittajan arki, Pidä huolta luovuudestasi ja Ilman lukemista ei ole kirjoittamista – osioissa kuvataan monia niitä asioita, jotka kirjoittamiseen ja sen mahdollistumiseen tai puuttumiseen liittyvät. Opuksen luettuaan alkaa jopa tuntua siltä, että josko sittenkin yrittäisi väännältää jotain kirjallista sanottavaa, jos ei muuta niin päiväkirjaa omaan käyttöön tai muiden iloksi ja kauhuksi tai vaikka vain pieniä kiitoslauseita siitä, että saa olla elossa ja nousta aina uuteen ja ihmeelliseen päivään.

Pikkutimpuri: Vattumato

Sakari Topeliuksen (1818-1898) iki-ihana kertomus Vattumato sisältää tärkeitä opetuksia, kuten lähes kaikki muutkin Topeliuksen lapsille suunnatut tarinat, joihin voi halutessaan tutustua ahmimalla vaikka koko Lukemisia lapsille -kokoelman.

Vattumato kertoo kahdesta pienestä tytöstä, Ainasta ja Tessasta. Metsävadelmia puhdistaessaan tytöt löytävät vatun sisältä madon, joka ensin inhottaa heitä ja isosiskoa ja veljeä, mutta sitten tytöt päättävät pelastaa sen ja vievät madon linnuilta piiloon vattupensaan alle.

Innoissaan hyvistä marjoista tytöt lähtevät vielä kahdestaan marjaan ja kulkevat syvälle metsään, josta he löytävät mahtavan vattusaaliin. He poimivat korinsa täyteen ja vielä essun helmaankin, mutta kun on kotiinlähdön aika, tytöt huomaavatkin eksyneensä. Ei auta muu kuin jäädä metsään yöksi.

Yllättäen ihmeellisiä lahjoja ilmestyy jostakin heidän eteensä; ruokaa ja juomaa, sänkykin pellavalakanoin pedattuna. Tytöt ihmettelevät, mistä ne ilmestyivät, mutta nukkuvat silti melko huolettomina metsässä seuraavan yön. Aamulla on taas herkullinen aamiainen tarjolla. Pian paljastuu, kuka lahjat on toimittanut; vattukuningas, jonka he kiikuttivat edellisenä päivänä takaisin pusikkoon ja joka nyt palkitsee heidät siitä hyvästä. että tytöt pelastivat turvattoman luontokappaleen, vattumadoksi välillä muuntautuneen kuninkaan.

Maija Karman valloittava kuvitus tuo tähän kuvakirjaan todellisen luonnonystävän tunnelman ja sellaisen olon, että vattupuskaan menoa on nyt jo vauhdilla kiritettävä. Tänä vuonnahan saalis on ennätyksellisen runsas.

250 ilmastotekoa

Ilmastonmuutos on tämän päivän tosiasia, jonka mielellään haluaisi unohtaa, mutta tilanne ei unohtamalla korjaudu, ainakaan ilmastoasioita tuntevilta asiantuntijoilta kantautuvien tosiasioiden valossa. Jotain tarttis tehrä, meitin jokaisen, ja viipymättä. Rinna Saramäki on omalta osaltaan tarttunut härkää sarvista ja koonnut kirjan kaikista niistä tiedossa olevista toimista, joiden avulla jokainen Telluksestaan huolta kantava voi tehdä muutoksia omassa arjessaan ilmaston hyväksi. Kirjan ydinlauseena onkin selvittää jokaisen yksilön kannalta vaikutuksiltaan suurimmat teot ja tehdä ainakin ne muutokset omassa elämässään.

250 ilmastotekoa, joilla pelastat maailman kertoo konkreettisista askeleista, joiden avulla voi omalta osaltaan vähentää omaansa ja samalla koko Suomen hiilijalanjälkeä. Ensimmäisenä lukuna on ehkä se kaikkein tärkein ja samalla vaikein, kun olisi muutettava omia, joskus melko pinttyneitäkin totuttuja ajatusmalleja ja tekoja. Jokaisen kirjan luvun jäljessä on symboleita kuvaamassa, millainen toiminta on kyseessä. Esimerkiksi ”Hahmota mittakaava” - kohdassa voi itse vertailla, mikä kyseenä olevan aiheen toiminta omassa elämässä kuluttaa ilmastoa eniten, mikä vähiten.

Kirjassa puhutaan asumisesta, rakennuksista, luonnon säästämisestä, pukeutumisesta, yhteisön merkityksestä, jätehuollosta, kierrätyksestä, kulutustottumuksista, liikenteestä, matkailusta, tuotannosta, työstä, ruokailuasioista, sähköstä ja elektroniikasta, joten jokaiselle halukkaalle löytynee jokin kohde, jonka voi panna omalta osaltaan harkintaan ja uusiksi. Lopussa pyydetään vielä vakavasti pohtimaan, mitä tulevaisuutemme saattaa tuoda tullessaan.  Kirjoittaja toteaa, että ”vitkuttelukin on valinta”, joten lukija voi mielessään päätellä, onko itselläkään siihen varaa, jos ajattelee vaikka tulevia sukupolvia. Herättelevä, asiallinen ja konkreettinen kirja monine asiantuntijalähteineen on tämä Saramäen kirja.

Tommy Hellsten: Muutoksesta

”Sinä päivänä minä / rukoilin hädissäni: / Vaadin vapautusta kasvusta. / Näinhän selvästi / että minulta odotetaan nyt liikaa.

Ei epäilystäkään - / tästä en ikinä selviä, en siis edes yritä. / Ja kaikki hiireni seisoivat rivissä / paras univormunsa yllään. / Kuinka ylpeänä heitä katselinkaan.

Elämä vaatii nyt mahdottomia / - sanoin saatuani audienssin - / pitää ymmärtää / etten minä ole mikään sankari / vaan aivan tavallinen, / arkitavallinen.

Kiltillä on erivapaudet, jatkoin juhlallisesti / ja vetosin vettävaluvaan ansiolistaani. / Silloin hiiret tekivät asennon / ja näyttivät tosi rohkeilta. / Kyllä me nyt teemme vaikutuksen, / sanoin hiljaa ja suunnittelin jo mielessäni juhlia.

Mutta totisesti silmäni rävähtivät auki / kun kaikki hiireni ajettiin ulos / säälimättä ja kovakouraisesti / ja minulle osoitettiin tiikerihäkkiä / ja sanottiin: Menepä tuonne / ja tutustu keltaiseen tiikeriin.

Minä yritin nauraa enkä edes katsonut sitä. / Mutta nauruni oli nyt veltto / sillä hiiriäni ei enää näkynyt. / En usko koskaan olleeni niin yksin / - vain minä ja keltainen tiikeri.

Sitten muistin avaimen, / sen joka oli taskussani / ja jota olin aina kantanut mukanani, / ja yhtäkkiä ymmärsin. / Yhtäkkiä ymmärsin.

Minä katsoin tiikeriä suoraan silmiin / ja vavisten kosketin / avainta taskussani.”

Tommy Hellstenin kirjasta Muutos, luvusta Tiikerihäkki

Ahventa ottamassa

Tutkittiinpa pitkästä aikaa kirjahyllyn vanhemmanpuoleisia aarteita, joista käteen osui tällä kertaa Curt Lindhèn vuonna 1943 suomeksi julkaisema kalastuskirja Ahventa ottamassa. Kirjan on elävästi suomentanut Lauri Hirvensalo. Tuo ”Juumien juovikas rosvoritari”, kuten kirjoittaja ahventa kuvailee, ei ole Lindhèn ainoa kaloista kirjoittama kirja. Hän on kirjoittanut aiemmin myös teoksen Miten haukia puijataan, suomentanut Simo Pakarinen, ja molemmista teoksista voi päätellä, että kirjoittajalla on selkeä käsitys kalojen viisaudesta ja siitä, että ihan helpolla ne eivät antaudu saalistettaviksi. Kalojen elämää ja käyttäytymistä täytyy tuntea saalista saadakseen, ja sehän kertookin ansiokkaan kalamiehen nöyrästä suhtautumisesta kalanpyyntiin.

Kirjoittaja neuvoo ahventyypit, eri vuodenaikojen kalastustavat, vesien virtaukset, syöttien ja kalastuspaikkojen valinnat ja antaa neuvoja myös ahvenen kutupaikkojen, turojen, rakentamisesta, kun hyvällä onnella turoon voi joskus eksyä majailemaan joku kuhakin, ahventa siis lainkaan väheksymättä. Ja soutuveneellähän sitä ollaan tietenkin saalistamassa. Jostain syystä tämä kotikutoinen kirja herättää lukijassaan suurta sympatiaa ja monenlaisia kysymyksiä, kun vertaa tämän vapaa-ajan kalastajan ohjeita hiljaisesta soudusta kala-apajan lähellä ja nykyisin käytössä olevia kalastamisen tapoja. Vanha sanonta, että ”kun vähän on jo tarpeeksi, niin kylliksi on jo liikaa” pätee hyvin myös saaliin määrään ja siihen, että kalastukseen liittyy myös paljon muita arvoja kuin mojovan saaliin saaminen, kuten vaikkapa hiljaisuuden ja luontokokemuksen antama mielenrauha.

Mies joka istutti puita

Ranskalaisen Jean Gionon (1895-1970) kirjoittama pieni ja sympaattinen teos Mies joka istutti puita (L´homme qui plantait des arbres) on eräs kirjallisuuden positiivisimmista tarinoista siitä, miten merkittäviä luonnonsuojelullisia asioita yksi ihminen voi määrätietoisella ja epäitsekkäällä toiminnallaan saada aikaan. Teos on ilmestynyt alun perin 1950-luvulla, suomenkielisen painoksen esipuheen on kirjoittanut Kaarina Davis ja suomentanut Tuukka Kangasluoma. Kirja on vieläkin yksi luonnonsuojelullisen ajattelun perusteoksia.

Elzéard Bouffier on erakoitunut maalaismies, joka hoitelee yksikseen lammaslaumaansa Provencen alppialueella. Jean Giono tapaa miehen sattumalta nuoruudessaan vaellettuaan yksin pitkään karulla ja kuivalla nummialueella, ja hän jää miehen vieraaksi pariksi päiväksi. Seurattuaan miehen toimia Giono saa selville, että mies on useiden vuosien ajan kylvänyt erilaisten puiden; tammien, pähkinäpuiden, koivujen siemeniä, ympäristössään olevaan, kituliaaksi muuttuneeseen maaperään, vaikka maa ei ole hänen omistuksessaan. Hän vain ajattelee, että ”maa kuolee, jos puut puuttuvat”.

Giono käy vuosien varrella myöhemminkin useasti Bouffierin luona ja toteaa, millainen hämmästyttävä muutos miehen kylvämillä alueilla on tapahtunut, kun puusto on alkanut kasvaa, eläimistö on monipuolistunut, maaperän vesisuonistot ovat auenneet, ihmiset ovat voineet palata aiemmin liian karuille asuinseuduille. Muutosta tullaan ihmettelemään jo kauempaakin. Kirjan toinen tärkeä teema on pasifismi; se käy rivien välistä ilmi, kun teoksessa kerrotaan, että Bouffier kasvatti yksinäisyydessään metsäänsä sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan aikana sodan melskeistä huolimatta.

Pikkutimpuri: Tumman nummeni mustikoista

Tumman nummeni mustikoista sinistä leipää teki / mummoni. / Kaunista sinistä leipää heinäkuussa / ennen kuun syntymää. / Nummen mummoni teki sinistä leipää kuin kukkaset / sinisen nummeni mustikoista.

  Helvi Hämäläinen: Tumman nummeni mustikoista

Pääomani elikäs omani pääoma

Milja Sarkolan esikoisromaanin Pääomani kertoja on nuorehko, taiteellista työtä tekevä, perheellinen, taustaltaan suomenruotsalainen nainen. Tarinan alku tapahtuu pankkisalissa, jossa päähenkilö käy kuittaamassa isänsä suurelta osin kustantaman ja naisen ja hänen aviomiehensä vain osittain maksaman uuden asunto-osakkeen. Sijoitusneuvoja tarjoaa auliisti ohjeitaan ja neuvoo erilaisten, tulevaisuuden arvaamattomiin oloihin tarkoitettujen varmistusten, kuten henkivakuutusten, hankkimisessa.

Raha ei tuo onnea, mutta se rauhoittaa, sanoo vanha kansa ja tietää. Sarkolan teos pureutuu monessa asiassa yhteiskunnassa etuoikeutetun ja varakkaan ihmisen ajatteluun, asemaan, arvomaailmaan ja suhteeseen ympäröivään todellisuuteen. Myös kysymys siitä, voiko pelkällä taiteen tekemisellä oikeasti Suomessa tulla toimeen vai tarvitaanko siihenkin perittyä varallisuutta, tulee rivien välissä esille.

Kutkuttava teksti näykkii terävästi mieluusti vaiettuja aiheita, kuten suomenruotsalaisen älymystön etuoikeuksia, apurahojen saamismahdollisuuksia verrattuna suomenkielisiin, vanhoille suvuille jo monen aiemman sukupolven ajalta kertynyttä omaisuutta, residenssiajan noloa yhteenkuuluvuuden yritystä heikommin pärjääviin päähenkilön tajutessa, missä asemassa itse on. Rahaa ja omaisuutta lasketaan säännöllisin väliajoin ihan kynän kanssa., josko se toisi helpotusta yhä sakenevaan, ihmissuhteisiin ja myös parisuhteeseen liittyvään ahdistukseen.

Mutta mitä sitten tapahtuu, jos koko arvomaailma ja kuvitelma hienoisesta ylemmyydestä onkin rakentunut liian kapealle elämän kaistaleelle, ja elämä horjahtaa kaikista varusteluista huolimatta raiteiltaan? Kun jotain ei voi saada omaksi - rahallakaan?

Sydäntasku

Miksi runoja yleensä kirjoitetaan? Ja ennen kaikkea kalliilla kustannetaan, kun yleisesti on tiedossa, että ne eivät ole kustantajallekaan mikään timanttikaivos? Eikö nykypäivän kiireiselle ihmiselle riitä, että hän lukee tuoreimmat ja tiivistetyt uutiset kaupunkilehdestä töihin kiiruhtaessaan tai nopeasti pikakelaa jonkun nettisarjan suhdesolmuissa piehtaroivista ihmisistä mieluummin kuin paneutuu merkitysten ja metaforien upottavaan maisemaan?

Jo siksi pitää kustantaa - ja monesta muustakin samantapaisesta syystä - , että turkulainen Jouni Teittinen voi julkaista alitajunnan pohjia raapaisevan esikoisrunoteoksen Sydäntasku, jonka lukeminen tuottaa pienen sisäisen järkytyksen siitä, mitä on olla tunteva ihminen. Joten lue – ja hämmenny.

…”Hiljaisuuden särkyessä syntyvät hiljaisuudet, niiden /

särkyessä syntyvät, ja niiden.  Viimein niin pieniä ja tiiviitä, /

ettei niitä saa rikki. Niillä ei enää ole kuorta. /

Ne istuvat siinä kaikki kutsuttuina sinun vasarasi nokalla.”