Irlantilaisen Emilie Pinen omakohtaisia aiheita minä-kertojana käsittelevä kirja Tästä on vaikea puhua (Notes to Self) käsittelee asioita, joista on vaikea puhua, sekä irlantilaisessa yhteiskunnassa että myös yleisesti. Teos kertoo vaikeudesta rakastaa alkoholisoitunutta isää, joka tarvitseekin kipeästi lastensa apua tyyliin ’veri on vettä sakeampaa’, vanhempien erottua heidän keskinäisestä kommunikaatiostaan; puhumattomuudesta ja puhumisen palautumisesta ja siitä, mitä se on lapsille merkinnyt, teini- ja nuoruusvuosien itsetuhoisuutta lähentelevästä hortoilusta ja siitä selviämisestä, arvottomuuden tunteista ja sen seurauksista, lapsettomuuden hyväksymisestä, työhulluudesta ja sen monista eri syistä, jotka niin usein juontavat juurensa, kuten tänä päivänä yleisesti jo tunnustetaan, lapsuus- ja nuoruuskokemuksiin, ja kaiken kaikkiaan naiseksi kasvamisesta, naiseudesta ja naisen asemasta eri ikävuosina. Teos on kiinnostava ja omaääninen ja kertoo siitä, että kirjoittaja on vuosien henkisen työn jälkeen löytänyt oman vahvuutensa. Kirjan on suomentanut Karoliina Timonen.
Unohtumattomia kirjeitä Suomesta
Millaisia dokumentteja nyt elossa olevista ihmisistä jää tulevaisuuteen, kun niin harva ihminen enää kirjoittaa paperille sepustettuja kirjeitä kenellekään? Jääkö nykyisten sukupolvien ajatuksista muuta jäljelle kuin parinsadan merkin tiivistettyjä arjen oivalluksia tai kiireellä näppäiltyjä tiedotus- ja onnitteluviestejä monimerkityksisten hymiöiden kera? Vai onko tarpeenkaan jäädä, onko turhaa ajanhukkaa edes miettiä sellaista? Tällaista tulee kuitenkin mieleen, kun tutustuu tuoreeseen Timo Kalevi Forssin kokoamaan teokseen Unohtumattomia kirjeitä Suomesta. Sitä lukiessaan voi hyvin kuvitella mustekynän rahinan paperia vasten ja kuulla kirjoittajan kastavan kynänterää avoinna olevaan mustepulloon tai pirtin päässä lyijykynän piirtävän koukeroita samalla, kun kirjoittaja käsi poskella pähkäilee ja miettii, miten asiansa parhaiten ilmaisisi.
Timo Kalevi Forss on etsinyt erilaisista arkistoista sata erilaista kirjettä kuvastamaan Suomen tapahtumia ja kannanottoja eri aikakausina lähtien Elias Lönnrotin vuonna 1835 SKS:n sihteerille lähettämästä kirjeestä, jossa hän ehdottaa kansanrunoista syntyvän kokoelman nimeksi Kalevalaa. Sitten seuraavat Aleksis Kiven kirjeet isälleen ja Charlotta Lönnqvistille. Kaksi kirjettä Urho Kekkosen ja Sylvi Uinon kirjeenvaihdosta ovat vuodelta 1925. Punakaartilaisen vangin kirje kotiin vuodelta 1918 ja 10-vuotiaan pojan kirje isälle rintamalle vuonna 1941.
Politiikkaan liittyviä kirjeitä on useita, samoin taiteilijoiden ja tunnettujen urheilijoiden kirjoittamia, mutta myös eri-ikäisten kansalaisten kirjeitä läheisilleen eri aikoina. Mukaan ovat päässeet myös jotkut omaa aikaamme kuvaavat sähköpostit, avoimet kirjeet ja twiitit. Niitä lukiessa herää toivonkipinä siitä, että ehkä kirjeitä - sekä paimen- että muitakin - tullaan vielä ahkerasti lähettelemään, kun painavaa aihetta ilmaantuu. Herää tietysti edelleen huoli siitä, miten historiallinen ajankuva voi välittyä nykyisin suosituista lyhyistä viesteistä; se kun on näiden tässäkin ilmestyneiden kirjeiden mielenkiintoisinta sisältöä.
Juhannuspäivä, Suomen lipun päivä!
Viipyy äärillä taivaan ehtoon kultainen valo. / Virtojen hopeiset vyöt välkkyvät korpien alta. / Missä on pimeät yöt? Missä on pakkasen valta? / Kumpuaa laulujen laakso, tuoksuu lehtinen salo.
Hohtavat valkoiset lumpeet, vedenneitojen paarmat. / Tuulonen kaislikon taa sammuu lähelle rantaa. / Hurmion vallassa maa tuhansin kukkia kantaa. / Juhannuskoivujen metsät kätkee tupaset harmaat.
Pihamaat hämärä peittää. Pellot huojuvat tähkää. / Räystäillä sädehtii koi, näkyy pääskysen sulkaa. / Aidat ja veräjät soi. Rakkaat ihmiset tulkaa! / Verho kultainen liikkuu! Ihme ikuinen nähkää!
Vuorela Einari; Unhoituksen maa: Suviyö
Wanhoja juhannusrunoja wielä niitä enemmän kaipaawille löytyy waikkapa Kirjatimpurin arkistosta:
Kokkos-Ierikan Jussinuatto (KT 19.06.2015), Aaro Hellaakosken Kesäyö (KT 24.06.2016), Iskelmäkasvio (KT 23.06.2017), Larin-Kyöstin Heilu, keinuni, korkealle (KT 23.06.2018), Eino Leinon Juhannus (KT 23.06.2020) ja Immi Hellénin Juhannusilta (KT 21.06.2019).
Perintötekijät
Norjalaisen Vigdis Hjorthin (s. 1959) romaani Perintötekijät (Arv og miljø) on kirjan kansiesittelyn mukaan ollut arvostelu- ja myyntimenestys jo kotimaassaan eikäpä ihme. Sitä lukiessa kun alkaa väkisinkin puistattaa se rehellisyys ja tarkkanäköisyys, joka kirjailijalla itsellään on täytynyt olla traumaattisen ihmismielen kiemuroita kuvatessaan. Kirjan on suomentanut Katriina Huttunen.
Kirjan minäkertoja Bergljot on keski-iässä oleva menestynyt nainen, joka on lapsuusperheensä vanhin tytär, häntä nuoremmat sisaret ovat Astrid ja Åsa, veli Bård on heistä vanhin. Perheen 85-vuotias isä on juuri kuollut kotona sattuneessa tapaturmassa, 80-vuotias äiti vaikuttaa sen vuoksi avuttomalta, ja nuoremmat sisarukset perheineen ovat vuoroon hänen tukenaan. Bergljot itse ei ole ollut yhteydessä vanhempiinsa kymmeniin vuosiin, samoin kuin ei hänen veljensäkään. Mitä oikein on tapahtunut, että he eivät pidä yhteyttä perheeseensä, vaikka molemmilla on jo oma perhe ja lapsia, ja luulisi, että yhteys sukuun olisi kaikille tärkeä?
Perintöä koskevasta riidasta alkaa avautua hiljalleen ja painostavalla tavalla perheen sisäinen, kahta vanhinta lasta - ja erityisesti Bergljotia - koskenut vääryys, jota yritetään peitellä ja vaieta. Mitä kaikkia kuviteltavissa olevia keinoja yritetään käyttää, jotta tehty saataisiin mitätöidyksi ja pyyhkäistyksi pois pöydältä. Miten monin eri tavoin elämänvalhe kiemurtelee ihmisten mielissä silloin, kun sitä ei haluta viiltää auki ja katsoa suoraan sen sisuksiin. Siitä tämä kirja kertoo ja kertookin raskaasti, mutta voi, niin todentuntuisesti.
Luonnonkukkien päivä 14.6.!
Sireenien aikaan valkeaan...
Tytön huone
Kuten vähän aikaa sitten kommentoidussa Elena Ferranten romaanissa Tyttären varjo (KT 18.05.2020) Helena Sinervonkin uusimmassa romaanissa Tytön huone on oma tytär se henkilö, joka ensimmäistä kertaa yksin kotoa maailmalle lähtiessään herättää äidissä hankalia ristiriitoja ja pakottaa tutkimaan tarkemmin myös oman elämän käsittelemättä jääneitä menetyksiä ja traumoja. Tietoisuus yksin jäämisestä ja sen välttämättömyydestä, jotta nuori ihminen voi kasvaa omaan mittaansa, jäytää äidin mielenrauhaa. Myös omat, menneisyyden hämärään lukitut ikävät kokemukset nuoren ihmisen vaaroista maailmalla muistuvat elävinä mieleen.
Kuinka paljon omaa, vielä kovin naiivisti elämään ja kokemuksiin suhtautuvaa tytärtä voi pelotella maailman kovuudesta ilman, että hän menettää luottamuksensa ihmisiin, mikä kuitenkin on elämässä perustavaa laatua oleva arvokas asia? Mikä on ollut tyttären suhde isäänsä, mikä hänen oma suhteensa aviomieheensä, millainen heidän perhekuvionsa on kaikkinensa ollut; koko koettujen ihmissuhteiden kirjo työntyy esiin ja vaatii selvittämistä. Tytön huone on myös se tyhjä tila mielessä, minkä tyttären äiti joutuu itsessään käsittelemään ja täyttämään jollain muulla luopuessaan lapsestaan aikuisuudelle. Naisen suhde omaan äitiin ja äidin tekemät ratkaisutkin alkavat kaihertaa.
Teos on yhteen päivään sijoittuva kuvaus päälle ryöpsähtävistä erilaisista tunnetiloista juuri tyttären lähdön lähestyessä ja kuvaa elävästi sellaista ristiriitojen aallokkoa, jonka aikuistuvasta lapsestaan maailmalle luopuva henkilö joutuu käsittelemään ja kestämään osin omassa mielessään ilman, että purkaa koko lastia elämäniloisen ja -nälkäisen lähtijän harteille. Luottamus siihen, että lähtijä kyllä selviää oman neuvokkuutensa ansiosta ja elämä kantaa, kun sille antautuu, on kaikesta huolimatta se paras ohje, kun muutakaan ei ole antaa.
Villahousuhäpeä
Villahousuhäpeä on kirjoittajan, Eira Mollbergin mukaan kollaasirakenteinen dokumenttiromaani, jossa sen ”kerronnalliset palaset asettautuvat vierekkäin, osaksi päällekkäin, osaksi limittäin”. Oli niin tai näin, mukaansatempaava tämä faktaa ja fiktiota sopivasti sekoittava kerronta on. Esipuheessaan Mollberg toteaa, että ei anomuksistaan huolimatta saanut apurahoja tätä työtään varten, ystävä sen sijaan oli luottanut ja lainannut.
Monipuolisen uran toimittajana, kriitikkona, kirjoittajana ja ohjaajana tehnyt Mollberg puhuu kirjassa kokemuksistaan tunnetun ohjaajan tyttärenä, perheestään ja omista vastoinkäymisistään. Elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta ainakin se on tarjonnut runsaasti vaihtelua ja erilaisia, opettavaisiakin kokemuksia. Ja, mikä tärkeintä; hengissä on selvitty. Lapsuusperheen ristiriitojen kuvaus on autenttista; isän tilaa ja arvostusta vaativa ego, äidin väsyminen ja luovuttaminen, veljen ratkaisu kriisissä ja pikkusiskon valpas ja tarkkanäköinen tilanteiden lukeminen ja niihin reagointi. Dokumentaarisen sisältönsä ohella teos on katsaus myös joihinkin päihderiippuvuuden hoitokäytäntöihin ihan ruohonjuuritasolla. Mollberg on aiemmin kuvannut taiteilijaperheen elämää näytelmässään Suutarin lapsilla ei ole jalkoja ja siitä kirjoitetussa romaanissaan Vakuuslapset.
Yleisellä tasolla merkittävää on pohdiskelu siitä, mitä ihmiselle tapahtuu sitten, kun ei enää kaiken puristuksessa jaksa, vaan luovuttaa, eristäytyy, alkoholisoituu, menettää monet ystävänsä, pääsee putoamaan yhteiskunnan vinhasti eteenpäin meneviltä rattailta? Menettääkö hän ihmisarvonsa, armahtaako tai auttaako joku, nostaako häpeän kuopasta takaisin kieseille?
Sellaisiakin löytyy, meille kaikille avuksi ja onneksi; lojaalit ystävät, jotka eivät hylkää ja tässä tarinassa myös luostarin armeliaat sisaret, jotka eivät kysele eivätkä arvostele, vaan palauttavat arkipäivään ja pieniin asioihin, joiden avulla tarttua elämään kiinni. Uskontokin tuo lohdutusta jo ihan toistuvien tapojensa ja perinteidensä ansiosta. Niiden avulla muistuu mieleen menneitä arvokkaita aikoja, joiden voimin voi ponnistella kohti huomista yhdessä yksilön taustaa ja vaikeuksia ymmärtävien ihmisten kanssa.
Onnea opintojen suorittamisesta!
Ei kaada oppi ojahan, / ei tunge tieto turmahan, / ei taito työstä työnnä;
Vaan kätten työ ja ahkeruus, / ja hengen työ ja toimekkuus / tuo tyydytyksen parhaan.
Siis tarmokkaasti toimintaan, / ja hartahasti hankkimaan / vain valistusta lisää.
Otto Kotilainen (1868 - 1936)
Tuomien huumaavaa tuoksua - juuri nyt!
Tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset, terttuinsa peitoss’ on puu. Lehdossa laulanta soi satakielien, hiljaiseen yöhön luo loisteensa kuu. Lehdossa laulanta soi satakielien, hiljaiseen yöhön luo loisteensa kuu.
Muistatko kesän, kun tuoksussa tuomien haaveillen istuimme ain? Kuiskaili silloin tuo helkyntä hempeä: Armaani, aina, sun ain’ oon mä vain. Kuiskaili silloin tuo helkyntä hempeä: Armaani, aina, sun ain’ oon mä vain.
Vuodet on vierineet, hurmos on haihtunut, nuoruus jo mennyt on, oi! Vaan en mä valkoisten tuomien tuoksua unhoittaa koskaan, en koskaan mä voi! Vaan en mä valkoisten tuomien tuoksua unhoittaa koskaan, en koskaan mä voi!
Tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset (Valkoakaasiat), suom. Martti Wuori (1858 - 1934), venäläinen kansansävelmä
Neitsytpolku
Neitsytpolku (Jungfrustigen) kertoo näennäisen kevyesti suomenruotsalaisesta avioliitosta ja perheestä, sen kriisistä ja siitä, miten asiat lopulta asettuvat paikoilleen uusiin uomiinsa, jos hyvin käy. Ja jatkuu sietämätön toivo / jatkuu elämä, kuten asian totesi kirjailija Eeva Tikka runossaan Kalliomaalaus.
Teoksen kirjoittajalta Philip Teiriltä ovat ilmestyneet aiemmin romaanit Talvisota ja Tällä tavalla maailma loppuu. Neitsytpolun on käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula.
Keskiluokkainen perhe elää tavallista elämää Helsingissä; mies on toimittaja ja kirjailija, vaimo tekee töitä koulussa ja heillä on kaksi kouluikäistä lasta. Mies kuljeskelee erilaisilla taiteilijakokkareilla ja etsii aiheita ja ennen kaikkea itseään. Näiltä reissuilta löytyy Paula, jonka läheisyys tuntuu tarjoavan miehelle jotain sellaista, jota häneltä vielä puuttuu. Mitä, se ei oikein käy tarinassa ilmi, mutta muutokseen on joka tapauksessa olemassa valmius ja lopulta henkinen pakotekin.
Tuo näennäinen keveys saattaa romaaneissa joskus hämätä lukijaansa, kuten tämäkin tarina osoittaa. Koko perhekuvio menee uusiksi, lapset oireilevat, taloushuolet painavat, uusikaan suhde ei ole paratiisi, sukulaiset eivät ymmärrä eivätkä hyväksy uutta tilannetta, uusista kodeista tulee ahtaita, joten kaikkea muuta kuin keveää sisältöä tarjoaa tämäkin luettava. Tulee välttämättä kysyneeksi, pitikö tähän kaikkeen ruljanssiin sitten ryhtyä, mitä kaikkea tilanteen aiheuttaman kärsimyksen kokemisen taustalla on ja miksi ristiriidat ratkaistaan niin usein järjenkäytön sijasta tunnemyrskyjen perusteella. Onko elämättömäksi koettu elämä ja varman päälle pelaaminen sittenkin liian riskialtista? Kysymyksiä riittää ja vastauksistahan vastaa kukin lukija ja kokija omalta kohdaltaan itse.
Pikkutimpuri: Lyyli ja karmea värinkäsitys
Lyyli pitää värittämisestä ja värikkäistä tyypeistä, mutta hän ei pidä harmaasta, mustasta ja ruskeasta, koska ne ovat hänen mielestään tylsiä värejä. Mutta sitten tapahtuu jotakin yllättävää, ja Lyyli joutuu ajattelemaan väreistä uudella tavalla. Suojavärit ovat olemassa tiettyä tarkoitusta varten, samoin huomiovärit, väreillä voi ilmaista tunteita, kuten pelkoa ja rakkautta, niillä voi tehdä taidetta, niillä voi houkutella ja luoda mielikuvia. Lyyli huomaa myös, että värejä ei voi nähdä pimeässä eli väri on valoa. Lopulta selviää myös, että tylsissäkin väreissä ovat mukana muut perusvärit; punainen, sininen ja keltainen. ”Sama se, minkä värinen pintamme on. Tärkeintä on se, mitä sisältämme löytyy”, arvelee Lyyli, ja on varmaan ihan oikeassa.
Lyyli ja karmea värinkäsitys on toinen Pipsa Pentin Lyyli-sarjaan kuuluva kuvakirja aiemmin ilmestyneen Lyyli ja hurja Paperi-Hukka -kirjan ohella.
Tästä alkaa elämä
Olipas ihan tuoreen tuntuista vaihteeksi lukea J. K. Rowlingin kirjoittamana jotain muutakin kuin menestyksekästä Harry Potter -kirjasarjaa, joka ilmestyi vuosina 1997-2007 ja josta hänet etupäässä tunnetaan. Rowlingia (s. 1965) oli pyydetty puhumaan kuuluisan Harwardin yliopiston vastavalmistuneille opiskelijoille ja hän oli valinnut teemoikseen kaksi aihetta; epäonnistumisen merkitys ja mielikuvituksen voima. Näistä aiheista, joista kirjailija itsekin on elämässään ammentanut, oli varmaan aika uskottavaa puhuakin, varsinkin tunnetun maailmanmenestyksen jälkeen, ja tästä luennosta on kyseessä oleva pieni kirjanen tallennettu. Ihan maalaisjärkeen käyvää asiaa Rowling tarjoaakin: ”On mahdotonta elää epäonnistumatta kertaakaan, paitsi jos valitsee aina niin varman päälle ja varovaisesti että elämä jää kokonaan elämättä - ja sehän vasta epäonnistumista onkin”. Kirjan kuvituksen on suunnitellut Joel Holland ja sen on suomentanut Lotta Sonninen.
Tyttären varjo
Salanimellä kirjoittavan ja muutenkin salaperäisen napolilaisen kirjailijan Elena Ferranten (s. 1943) romaanien Loistava ystäväni, Uuden nimen tarina, Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät ja Kadonneen lapsen tarina pohjalta sovitettu ja kehuttu Napoli-sarja Loistava ystäväni nähtiin juuri alkuvuodesta YLEn Teema- ja Fem-kanavilla. Mainitut kirjat on myös suomennettu, samoin kuin kirjailijan aiemmin kirjoittamista teoksista Hylkäämisen päivät, Amalian rakkaus ja nyt viimeisimpänä tänä vuonna ilmestynyt Tyttären varjo, jonka on, kuten koko Napoli-sarjankin, suomentanut Helinä Kangas.
Leda, keski-ikäinen akateeminen, eronnut nainen lähtee asunnoltaan Firenzestä eteläiseen Italiaan lomalle, kun hänen nuoret, aikuistuneet tyttärensä ovat muuttaneet asumaan menestyvän isänsä luo Kanadaan. Naisen aikeissa on nauttia vihdoin huolettomasta vapaudesta, viettää hyvin ansaittu loma ja työskennellä kerrankin rauhassa siinä lomailun ohessa.
Mutta heti rantaloman alussa hän törmää rannalla melskaavaan ja metelöivään napolilaiseen sukuun, joka vähät välittää muiden lomalaisten rauhasta. Erityisesti perheen kauniin tyttären ja hänen pikkutyttärensä ja naisen ja sukulaisten välistä suhdetta tarkkaillessaan Leda huomaa, että hän alkaakin yllättäen ahdistua eikä pysty enää keskittymään omiin asioihinsa. Muistot Napolissa vietetystä lapsuudesta ja nuoruudesta, suhteesta entiseen mieheensä, omiin tyttäriinsä ja ennen käsittelemättömät asiat omista, joskus kyseenalaisista valinnoista pyrkivät pintaan ja vaativat selvittelyä. Lomasta tuleekin jotain ihan muuta kuin rento rantaloma.
Minä-kertojan suulla kerrottu tarina koukuttaa lukijansa ensimmäiseltä sivulta lähtien sekä tarkkanäköisyydellään että vaikeista ja perheen sisäisistä asioista puhumisen rohkeudellaan. Ikuista ihmiselämän riippumattomuuden toiveen ja muista riippuvuuden ristiriitaa käsitellään rohkeasti ja avoimesti kuvaten, turhia ohjeita antamatta.
Nöyryytyksestä nöyryyteen
Juhani Mattilan teos Nöyryytys – Arvokkuuden kokemuksen menettämisestä ja uudelleen löytämisestä on lohdullista luettavaa. Kirjallisuudenystävän iloksi kirjoittaja käyttää usein kirjallisuuden klassikkoteosten henkilöitä kuvatessaan ihmisten erilaisia tunnekokemuksia. Edellinen Mattilan kirjoittama teos on Herkkyys ja sosiaaliset pelot vuodelta 2014.
Arvokkuuden kokemuksen menettämistä on vaikea kestää, ja tähän prässiin ihminen voi joutua monissa eri tilanteissa elämänsä aikana ja erityisesti lapsena. ”Ihmisen minuutta rikkoneet traumat jättävät syvän muistijäljen ja aiheuttavat pelon uusista iskuista. Tämä nimenomainen pelko on useimpien psyykkisten oireiden taustalla”, Mattila kirjoittaa, mutta jatkaa kuitenkin lohdullisesti, että arvokkuuden palauttaminen nöyryytysten jälkeen on onneksi myös mahdollista. ”Oman elämänsä sankari on jokainen ihminen, joka pitää kiinni omista toiveistaan ja pääsee esteistä huolimatta eteenpäin.”
Lohdutuksena saattaisi olla, että kun on selvinnyt lapsuutensa ja aikuisuutensa mahdollisten nöyryytysten ohi voittajana ja saanut sisäisten ja sosiaalisten kamppailujen tuloksena oman arvonsa takaisin, saattaakin olla, että sisimpään on syntynyt oikeanlainen nöyryys, jonka turvin pystyy sekä arvostamaan muita ihmisiä että pitämään myös itseään samanarvoisena kuin muutkin ovat. Tälle tielle Mattilan kirjoittama kirja on oivallinen ja ymmärrettävä opas.
J. V. Snellmanin päivä 12.5.
Johan Vilhelm Snellman (1806-1881)
Lauantaiseura, A. Haartmanin piirros vuodelta 1907, vas. Elias Lönnrot, Fredrik Cygnaeus, Fredr. Tengström, J. J. Nordström, B. O. Lille, J. V. Snellman, J. J. Nervander, A. A. Laurel.
Hyvää äitienpäivää 10.5.!
Raskaan meren rantaan astuvat mummot / suuri huivi leuan ali solmittuna, / hennoilla, haurailla jaloillaan. / Yksin he istuvat rannalla / siirtämättä silmiään tai käsiään, / siirtämättä pilveä tai hiljaisuutta. / Säädytön meri repii ja reuhtoo, / kohottelee trumpettivuoriaan, / ravistelee sonninpartojaan. / Lempeät vanhatrouvat istuvat / kuin läpinäkyvässä laivassa / ja katselevat terroristisia aaltoja. / Minne he menevät ja missä ovat olleet? / He tulevat joka kolkalta, / he tulevat omasta elämästämme. / Nyt heillä on valtameri, / kylmä ja palava tyhjyys, / liekkien täyttämä yksinäisyys. / He tulevat kaikista menneisyyksistä, / taloista jotka tuoksuivat, / palaneista hämäristä. / Katselevat merta tai ovat katsomatta, / piirtelevät kiemuroita kepeillään / ja meri huuhtoo heidän kalligrafiansa. / Mummot kohottautuvat ja lähtevät / hennoilla linnunjaloillaan / kun pillastuneet aallot / lentävät alastomina tuulessa.
Pablo Neruda; Estravagario: Vanhat naiset ja valtameri, suom. Pentti Saaritsa
Sinun silmiesi kautta
Tanskalaiskirjailija Peter Høeg (s. 1957) ei ole koskaan kavahtanut vaikeita aiheita (aiemmin esimerkiksi Lumen taju, Susanin vaikutus, Rajatapaukset), joten ei tarvinnut ihmetellä tämän uusimmankaan romaanin Sinun silmiesi kautta aihetta, joka liittyy neuropsykologiaan ja mielenterveyteen. Romaanin on suomentanut Sanna Manninen.
Peter, Simon ja Lisa ovat lapsuusystäviä, joilla on ollut erityisen läheinen suhde toisiinsa jo päiväkodissa. Aikuisena Peter on huolissaan Simonista, joka on yrittänyt jo useaan kertaan riistää hengen itseltään, ja hän saa tietää erikoisesta ja tarkoin varjellusta tutkimuslaitoksesta, jossa on käytössä skannausmenetelmä, jolla päästään sisälle ihmisen tietoisuuteen. Peter arvelee sen voivan auttaa Simonia.
Yllättäen laitoksen johtajaksi osoittautuukin Lisa, lapsuusystävä. Hän on menettänyt trauman vuoksi muistinsa varhaisvuosiltaan ja haluaisi palauttaa asioita mieleensä. Alkaa tutkimusmatka näiden kolmen ihmisen yhteisiin erikoisiin kokemuksiin lapsuudessa. Teos kertoo fantasian siivittämänä siitä, mitä tällainen tutkimus voi merkitä yksilölle tai yhteiskunnalle ja millaisia vaikutuksia siitä saattaa myöhemminkin koitua.
Lukijana jää teoksen luettuaan aprikoimaan, miten vaikeata tai joskus jopa mahdotonta on toisen ihmisen syvän ja yksilöllisen kokemusmaailman ymmärtäminen ja erityisesti sen vaatiman tilan antaminen. Usein liian hätäisesti tulee määritellyksi toisen ihmisen kokemus samaksi, kuin mitä on itse kokenut tai kuullut jonkun muun kokeneen, ja tarjoaa omaa vastinettaan miettimättä sen tarkemmin, olisiko voinut vain olla hiljaa ja kuunnella ja antaa toisen luoda oman merkityksensä sanomalleen.
Joka tyypin parhaat kaavat
Rinna Saramäen, Katja Kaipaanlahden ja Jane Palmun tietoteos Joka tyypin parhaat kaavat on päivitetty versio tekijöiden aiemmin julkaistuista Joka tyypin kaavakirjoista. Tekijät ovat sitä mieltä, että itse ommellen saa parhaiten omalle kropalleen sopivat hynttyyt ja voi valita sellaiset värit, kuosit ja yksityiskohdat, joista pitää eikä ole riippuvainen vaatekauppojen joskus samaa toistavasta tarjonnasta. Kirjan kaava-arkeilla, joita on kolme kappaletta, löytyy kaavoja koosta XXS kokoon XXXL, joka on uusi koko entisten lisäksi. Kirja on suunniteltu niin, että alussa on perustietoa ompelusta, kankaiden valinnasta ja kaavojen käytöstä ja muuntelusta sekä mittataulukoiden ymmärtämisestä, sitten tulevat tarkat kuvat ja ompeluohjeet helpoimmin ommeltavista vaatteista haastavampien mallien valintaan, ja lopuksi on vielä melko vaativien yksityiskohtien ompeluun liittyviä ohjeita. Näppäräkin tikkaaja saa käyttää hoksottimiaan ja kykyjään täysipäiväisesti varsinkin viimeisten ohjeiden kohdalla, kun ommeltavana on esimerkiksi laskoshousut, joten jos niin pitkälle tässä harrastuksessa pääsee, ei vaatekauppaa tarvitse enää lähestyä pitkällä tikullakaan.
Nyt kun tänä keväänä Suomi - median tietojen mukaan - leipoo jo kotona kaikki juurileivät, kriisipiirakat ja korvapuustit, niin seuraavaksi haasteeksi voitaisiin asettaa oman itsen ja perheen jäsenten vaatehtaminen niin, että kertakäyttöinen halpatuonti olisi tämän kevään jälkeen kuin menneiden vuosien pahaa unta ja painajaista vain. Itse tehden kun yleensä tulee valinneeksi myös laatukankaita, jotka kestävät vuosien saatossa melkein yhtä hyvin kuin se isoisän sota-ajoilta peräisin oleva sarkatakki, joka vieläkin roikkuu kalatakkina kesämökin saunaneteisessä ilman ensimmäistäkään reikää.
Kevättä ilmassa
Kevään tulo
Soi humina hongissa soilla. / Kevään liehuvi tuuhea tukka. / Ja rentukka, kultainen kukka, / jalat märkinä kahlaa joilla.
Joku päivä ja kaikki muuttuu: / on lämmin ja lehtiä puissa, / sinen seulojat salmien suissa. / Vain pääskynen enää puuttuu.
Toukokuu
Tuli toukokuu, tuli valkeat yöt, / yli lensivät kurkien aurat. / Tuli hiirenkorvalle koivikkovyöt, / nousee oraalle ohrat ja kaurat.
Tuli toukokuu, järvet kahleensa luo, / vaarit vikkelään kalalle soutaa; / lapset koivuista makeaa mahlaa juo, / kaikki maisemat tulvivat poutaa.
Tuli toukokuu, pääsky sanoman toi: / kohta etelä lämmintä antaa. / Sinitaivaalla kiurun viserrys soi. / Tuuli peltojen tuoksua kantaa.
Tuli toukokuu, tuomi kukkaset saa, / puron äyräillä rentukat palaa. / Karjapoikanen torvea toitottaa, / metsän kaiutar huutelee salaa.
Tuli toukokuu, tuvat tyhjiksi jää, / väet ulkona töillänsä hyörii. / Käet kunnailla kukkua helkyttää, / pihaseipäissä väkkärät pyörii.
Vuorela Einari (1889-1972): Huilunsoittaja
Toukokuun yö
Kevätöinä, ah, ihmiset kuulkaa / on rakkaus kaikuna korven. / Se on henkenä heräävän luonnon / ja sieluna paimenten torven.
Se on sisinnä kaikissa meissä, / se on rinnassa polttehen lailla, / meillä kaikki on, kuitenkin käymme / kuin kaihoten, kaikkea vailla.
Mitä väriset, lehtivä koivu? / Mitä hyriset metsien kuoro? / Nyt hymyn on herttainen hetki, / mut kohta lie kyynelten vuoro.
Keväthämyssä
Niin lempeästi nyt tuuli käy / kuin hengitys metsän poven. / Tule istumaan, vain istumaan / kynnyspuulle avatun oven.
Tule katsomaan kauniita pilviä / ja ihanaa hämärää puilla! / Se on kuin hahtuva himmeä / suon yllä ja latojen suilla.
Me kahden valvomme hämyssä; / soi suloinen kaipaus meissä, / kun kedoilta kevättä häämöttää / ja metsä on kyyneleissä.
Vuorela Einari (1889-1972): Keväthartaus
