Hätäkös tässä...

Pasi Klemettisen toimittama sutkauksia ja sananparsia sisältävä kirja Hätäkös tässä matalassa kaivossa! (- kun ei ole kaulaankaan vettä) on hauskaa luettavaa. Sutkaukset ja sananparret on poimittu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston Vähäisiä keräelmiä -kokoelmasta. Kirjoittaja kertoo, että sanaparsissa itäsuomalaiset suosivat usein huumoria, jolla vastoinkäyminen muunnetaan leikiksi kuten edellisessä sutkauksessa, länsisuomalaiset taas vitsailevat vaikkapa kerskailusta, kuten Komeesti pihaan, vaikka tiellä kontattas. Sananparren avulla vastuu siirtyy puhujalta kuulijoille, kuten on usein sanottu myös savolaisten puheesta.

Sananparsien pääryhmät ovat fraasit eli puheenparret (mm. vertaukset ja kiertoilmaukset), sananlaskut ja sutkaukset. Koskeeko muuallekin kun joka paikkaan? kysytään Hankasalmella ja Kestilän seudulla todetaan, että Isot rosvot päältä kattoo, kun pieniä piiskataan. Vilppulasta on kotoisin sanonta: Voi se olla hoo, sanoi Korpisaari ässää, joka viittaa arkisesti joko lukutaidon heikkouteen tai huonoon näköön, mutta se kertoo myös kuulijalle, että mikään tässä maailmassa ei ole ihan varmaa. Kansa on usein osannut valita oikeat sanat sopivaan tilanteeseen; kysehän on ennen kaikkea tilannekomiikasta ja huumorista, jolla onnistutaan keventämään joskus hankaliakin tilanteita.

Westend

Eletään 1980-luvun nousukauden aikaa. Tytär Elina on kymmenen korvilla, perheensä ainoa lapsi ja isän tyttö. Asutaan Tapiolassa pienessä kaksiossa ja ollaan onnellisia, vaikka rahaakaan ei ole, mutta unelma paremmasta huomisesta elää.

Elinan äiti on opintonsa kesken jättänyt taidehistorian opiskelija, isä on insinööri ja yrittäjä, joka on valmistuttuaan perustanut rakennusfirman. Hän rakentaa myös tyttärelleen pahvista ja tulitikuista kokonaisen kylän, jonka laidalla lainehtii pahvinen meri ja meressä on punavalkoinen majakka, jonne isä vetää jopa sähköt. Majakan lamppu vilkkuu pariston avulla. Majakasta muodostuu tyttärelle lapsuuden aarre, josta hän ei raaski luopua myöhemminkään. Se kannattelee häntä myös myöhemmissä vaikeissa oloissa.

Firmalla menee koko ajan paremmin ja pian perhe muuttaa omakotitaloon ylelliseen Espoon Westendiin ja tutustuu lähistöllä asuvaan Forsholmin perheeseen, jonka tyttärestä Sandrasta Elina saa itselleen tosiystävän ensi kertaa elämässään. Perheen äiti on vaurasta aatelissukua ja isä kansainvälistä uraa tekevä maailmanmies. Elinan ja Sandran perhe alkaa viettää aikaa keskenään, kun Elinan isän yritys kukoistaa ja laajenee, hankitaan muskelivenekin. Asuntojen hinnat jatkavat nousuaan ja rakennusbuumi on huipussaan, mutta varoitusmerkkejäkin alkaa olla ilmassa. Pankit tuputtavat yrittäjille lisää lainaa.

Sitten tulee 1990-luvun alun romahdus vain yhden vuoden aikana; pankit kaatuvat, markka devalvoidaan, yrittäjät menettävät omaisuutensa, kun ovat taanneet kotejaan lainojensa vakuudeksi. Elinan isä, joka on luottanut omiin kykyihinsä ja ahkeruuteen, menettää firman ohessa perheensä koko omaisuuden ja uskon tulevaisuuteen. Muutetaan Matinkylään vuokralle ja äiti yrittää elättää perhettä omalla työllään tulkkina. Isä masentuu ja alkoholisoituu. Kattavana on häpeän tunne siitä, että epäonnistui. Forsholmeille lama ei ole ongelma, koska heidän varakkuutensa perustuu perittyyn rahaan ja vakaaseen toimeentuloon. Ystävyys Elinan perheen kanssa kyseenalaistetaan.

Romaanin kirjoittajan Suvi Vaarlan (s. 1974) Westend on niin hyvä ajankuva 1980- ja 1990-lukujen myllerryksestä ja niiden seurauksista, että sen melkein soisi olevan kurssikirjana kansantalous- ja taloustieteen opinnoissa. Se on havainnollinen ja uskottava kertomus siitä, miten vauhtisokeus saattaa iskeä yrittäjään, miten lama- ja nousukausi vuorottelevat ja mikä merkitys vauraudella - perityllä tai itse ansaitulla - on ihmisten välisissä suhteissa. Sen lisäksi se kertoo koskettavalla tavalla, millaiseen myllytykseen ihminen saattaa joutua yhteiskunnassa tapahtuvien suurten taloudellisten muutosten keskellä ja mikä on perheen merkitys tässä tilanteessa. ”Kaikki mikä ihmiselle annetaan, voidaan myös ottaa pois.”

Karkauspäivä 29.2.

Tänään 29.2. vietetään taas piiitkän neljän vuoden tauon jälkeen karkauspäivää, mutta minkä ihmeen takia tällainen ylimääräinen päivä on kalenterissa? Tietoviisaat kertovat, että kalenteri saadaan tämän yhden päivän avulla toimimaan yhdessä maapallon kierron mukaan, koska yhden vuoden pituus on pilkulleen mitattuna kuulemma 365,242 päivää ja vuodessa normaalisti on 365 päivää. Nuo ylimääräiset kymmenes-, sadas- ja tuhannesosat saadaan ujutettua siis tähän yhteen ylimääräisen päivään ja pysytään maapallon menossa mukana. Hyvä meille tavan tallaajille, kun ovat tuonkin jotkut keksineet. Miksi se sitten on juuri helmikuussa, johtuu siitä, että roomalaisen ajanlaskun mukaan vuosi vaihtuu helmikuun lopussa ja jo Julius Caesar noin vuonna 45 eKr. kalenteria uudistaessaan otti käyttöön karkauspäivän. Ave Caesar! Repetitio mater studiorum est!

Karkauspäivän perinteisiin suomalaisissa oloissa kuuluu kangaskauppaan meno - siis, jos ei suostu jonkun naispuolisen henkilön kyseisenä päivänä lausahtamaan kosintaan; muussa tapauksessa taas pääsee/joutuu naimisiin tai vähintään kihloihin tai avoliittoon, jotka eivät ole huonoja vaihtoehtoja nekään tänä alhaisen syntyvyyden ryvettäminä aikoina. Mutta miten miespuoliset henkilöt sitten voisivat tänä päivänä toimia omaehtoisesti kyseiseen suuntaan, sitä ei kerrota, mutta tasa-arvon nimissä tuotakin asiaa on hyvä jo alustavasti pohtia.     

Lähde: Juhlat alkakoot! (toim. Anu Seljavaara ja Päivi Kärjä)

Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivä 28.2.

Kalevala, Ensimmäinen runo, kuvitus Akseli Gallen-Kallela

Velalla koreasti

Näin Kalevalan versus kalavelan versus suomalaisen kulttuurin päivän lähestyessä muistellaan erilaisia kansan- ja kaupunkiperinteeseenkin liittyviä velka-aiheita. - Veli on velka otettaessa, veljenpoika maksettaessa, sanoo vanha kansa vähän eri puolilla Suomea ja tietää. - Ei nälkäinen velasta välitä, kun vaan saisi syödä, sanotaan Uskelassa. - Kyllä elävältä aina velkansa saa, todetaan Pieksämäellä. Sysmässä taas havaitaan: - Rikkaalla on kaikkea, sillä on velkaakin. Viljakkalan suunnalla ollaan aika skeptisiä: - Takaa mies, maksa velka! Heinolassa suhtaudutaan aika epäilevästi velan antajaa kohtaan: - Tuvassa köyhä velan antaa, porstuassa sen pois ottaa. - Velka on hyvä renki, mutta huono isäntä! näin sanotaan toki myös tulesta. Kaikille lohdutukseksi olkoon kuitenkin vielä tämä vanhan kansan sanonta: - Sehän se velat maksaa, joka viimeisenä maailmaan jää! - Tee velka, osta Volga, Volga loppuu ennen kuin velka, varoittivat säntilliset ennen vanhaan innokkaita autonostajia. Näillä mennään ja kaiken kaikkiaan: - Joskus maksetaan takaisin potut pottuina, vaikka olisikin Matti kukkarossa.

Mytologian voimalla

Me täytytään valosta on joensuulaisen, Helsingissä asuvan taideterapeutin Annastiina Stormin (s. 1978) esikoisromaani.

Kirjan nimen nähdessään saattaa ajatella, että tässäpä onkin oikein hyvän mielen kirja; täynnä valoa ja aurinkoa ja lapsuuden ihania leikkejä eikä pilvenhattaraakaan taivaalla aurinkoa sumentamassa. No, totuus on tarua ihmeellisempää; ei tarina olekaan läpeensä niin valoisa, vaikka valoakin kyllä näkyy tunnelin päässä, kun oikein tarkkaan tiirailee.

Teos kertoo oman elämänsä kriiseissä kamppailevista vanhemmista; äiti käy vuorotöissä sairaalassa, on uupunut, ja lopulta joutuu tai pääsee hoitoon. Isän vanhemmuus on jostain syystä hukassa ja hän kulkee omilla tietymättömillä retkillään ja jättää lapset, Siljan ja pikkuveli Santun, selviämään kahdestaan, miten he vain kykenevät. Kertoja vaihtuu ja vaihtuu satukin ja satujen ja mielikuvitusleikkien voimin perheen lapsetkin selviävät päivästä toiseen. Taustalla häärivät mummi Eeva, joka on aika väsynyt palvelemaan ikääntyvää miestään, lempeää Veijo-ukkia, ja suree elämätöntä elämäänsä, ja Mervi, äidin iloluontoinen sisar, mutta he yhdessä edustavat lapsille kuitenkin turvaa ja jatkuvuutta yllättäviä käänteitä käsittävässä maailmassa.

Luettiinpa sitten vielä toinenkin, ihan tuore teos tältä kirjoittajalta. Kerro kerro -romaani kertoo parisuhteessa pitkään olleesta, mutta lapsettomasta kirjailijasta, joka lähtee uutta teosta varten tutkimaan äitinsä salaperäistä menneisyyttä tämän ensimmäiselle työpaikkaseudulle. Kyseinen kylä elää omaa elämäänsä kaukana kaikesta ja sitä verhoaa mystinen tunnelma – siltä se tuntuu ainakin kirjailijan mielestä. Hänen tulonsa tiedetään jo ennalta ja häntä tarkkaillaan myös motellissa, jossa hän asuu.

Teos on kolmen naisen, vanhan Alisan, Lumikin ja nuoren Alisan sukupolvitarina, ja se kuvaa salailusta ja peittelystä kumpuavaa ahdistusta, joka siirtyy sukupolvelta toiselle ja jossain vaiheessa vaatii selvittämistä. Useiden satujen lukijalle ennalta tuttu tematiikka palvelee kerrontaa ikään kuin antaen tietoa kunkin henkilön merkityksestä suvustaan puuttuvia tietoja etsivälle Alisalle.

Tällainen Kadonneen jäljillä -idea on tuttu myös TV-sarjoista, mutta jos miettii, miksi sarjaa ja samasta aihepiiristä kertovaa romaania on vaikea verrata keskenään, niin erona on se, että sarja kertoo usein tunnissa koko konkreettisen etsintämatkan ja lopputuloksen, jonka jälkeen tarinan voi helposti unohtaa. Hidaslukuisessa romaanissa joutuu lähes pakosti analysoimaan henkilöiden tunnekokemuksia, muistoja, tapahtumia, jotka jäävät vaivaamaan pitkäksi aikaa myös lukemisen jälkeen ja innostavat lukijaa pohtimaan tapahtunutta myös oman elämänsä kokemuksiin peilautuen.

Harva meistä on rautaa...

… ja senpä vuoksi kannattaakin seuraavalla Seurasaaren ulkoiluretkellä piipahtaa Läntisessä Pukkisaaressa sijaitsevassa Rautakautisessa kauppakylässä. Seurasaaren toisen puusillan vieressä oikealla on ilmoitustaulu, jossa paikasta kerrotaan. Polkua Itäisen Pukkisaaren kautta talsimalla pääsee pitkospuille, joita pitkin saareen pääsee, ellei luiskahda liukkaalla kelillä jorpakkoon. Pieni pihapiiri esittelee kaupankäyntiä ja myös rautakauden aikaisia rakennustekniikoita, joten vierailu sinne sopii hyvin myös timpurointia harrastavalle. Kauppakylän rakennusten huolto ja kunnostus tapahtuu sekä talkoovoimin että Sommelo ry:n ja Helsingin kaupungin tuella.

Ystävänpäivä 14.2.

Mistä tunnet sä ystävän? / Onko oikea sulle hän? / Anna meren se selvittää, kuka viereesi jää. / Ja jos silloin, kun myrsky soi, / vain sun kumppanis vaikeroi, / vene lähimpään rantaan vie. / Jääköön pois, mikä lie.

Mistä tunnet sä ystävän? / Onko oikea sulle hän? / Anna tunturin selvittää, kuka viereesi jää. / Kun on kaukana kaikki muut, / ja kun päättyvät pitkospuut, / kuka rinnallas ruikuttaa / takaisin mennä saa.

Mistä tunnet sä ystävän? / Onko oikea sulle hän? / Ajat ankeimmat selvittää, / kuka viereesi jää. / Kun on sinulla vaikeaa, / ja kun tarvitset auttajaa, / silloin ystävyys punnitaan. / Menee muut menojaan.

Siitä tunnet sä ystävän, / kun on vierelläs vielä hän. / Turhat tuttavat silloin ois / hävinneet pian pois.

Ystävän laulu, sanat ja sävel Vladimir Vysotski (1938-1980), suom. sanat Juha Vainio, esittäjä Arja Saijonmaa, alkup. elokuvasta Vertikal, 1967

 

Pikku naisia

Tulipahan nyt pieni myönteinen ongelma, kun piti miettiä, laitetaanko Pikku naisia -elokuvasta kertova juttu myös Pikkutimpurin puolelle. Molempi parempi, jos muistaa taannoista leffateatterin katsojaprofiilia; äidit ja tyttäret sulassa sovussa, ja joku rohkea mieskin uskaltautunut katsomaan tätä nuorten naisten eri mahdollisuuksia ja rooleja pohtivaa elokuvaa, josta riittää ammennettavaa myös nykypäivän pohdintoihin.

Pikku naisia on alun perin Louisa May Alcottin kirjoittama romaani, joka kertoo kirjailijan omasta lapsuudesta lähellä Bostonia. Teos oli alun perin kaksiosainen ja myöhemmin se ilmestyi yhtenä osana vuonna 1880. Kirja kertoo neljän sisaruksen, Megin, Jon, Bethin ja Amyn perheestä, heidän elämästään ja tulevaisuuden haaveistaan. Äiti yrittää luotsata villiä tyttölaumaa pysymään edes jossain kuosissa isän ollessa koko ajan poissa rintamapappina Yhdysvaltain sisällissodassa.

Onkohan kukaan elokuvan ystävä välttynyt näkemästä ainakin jotain versiota tästä kirjasta tehtyä elokuvaa, se on nimittäin filmattu aiemminkin useita kertoja ja vielä nyt tämä parhaillaan katsottavana pyörivä, jonka on ohjannut näyttelijä, käsikirjoittaja Greta Gerwig. Leffaan on satsattu hyvä näyttelijäkattaus; mukana ovat niin Saoirse Ronan, Emma Watson, Florence Pugh, Eliza Scanlon, Meryl Streep ja juuri tänä vuonna elokuvasta Marriage Story naissivuosan Oscarin pokannut Laura Dern, joka Pikku naisia -elokuvassa esittää tyttöjen äitiä. Laurieta, naapurin varakasta nuorta miestä esittää Timothée Chalamet. Elokuva sai parhaan puvustuksen Oscar-palkinnon.

Lukurauhan päivä, helmikuun 2. sunnuntai

Tänään on Suomen Kirjasäätiön lanseeraama ja kaikelle kansalle julistama Lukurauhan päivä, jota vietetään aina helmikuun toisena sunnuntaina ja jolloin jokainen halutessaan ja ihan luvallisesti voi rauhoittaa vaikka koko päivän kirjojen lukemiseen - jos olosuhteet ovat siihen otolliset. Lukurauhan varmistamiseksi kannattaa noudattaa Lukurauhan lain kuutta pykälää, jotka on lueteltu seuraavassa:

1 § Lukurauha koskee kaikenlaisia kirjoja ja kaikkia lukupaikkoja.

2 § Yhdessä lukeminen on sallittu.

3 § Yksin lukeminen on sallittu.

4 § Toisille lukeminen on sallittu.              

5 § Toisen lukurauhan häiritseminen on kielletty.

6 § Oman lukurauhan häiritseminen toissijaisilla toiminnoilla on ankarasti kielletty.

Täälläkin ryhdyttiin siis tuumasta toimeen ja toiseen ja nyt kannatellaan jo hyppysissä Annastiina Stormin romaania Me täytytään valosta, josta kuuluu lisää sitten myöhemmin, kunhan päästään takakanteen saakka.

Saamelaisten kansallispäivä 6.2.

Johan Ludvig Runeberg 5.2.

Näin Runebergin (1804-1877) päivän kunniaksi vilkaistiin takavuosien Kirjatimpurin kirjoituksia Jussi Lutviikista. Vuonna 2015 hehkutettiin hänen älykästä ja ahkeraa vaimoaan Fredrikaa. Sen jälkeen käytiin Saarijärvellä ihastelemassa Paavon luonnikasta, ahkeraa ja anteliasta käytöstä vuonna 2016, ja Lähteellä vierailtiin vuonna 2017. Sitten bongattiin se ‘illanruskon auermaan’ lentävä Joutsen vuonna 2018 ja Iisalmen Koljonvirran häränsilmien luona käytiin äimistelemässä Sven Dufvan isänmaanrakkautta vuonna 2019. Kirjahyllyn uumenista löytyi vielä opus, josta nyt loihetaan lausumaan muutama sananen.

Elgskyttarne - Hirvenhiihtäjät -eepos vuodelta 1832 on Johan Ludvig Runebergin heksametrimittaan kirjoitettu esikoisrunoelma, joka kertoo erämaapitäjässä asuvan tavallisen köyhän kansan elämästä ja jonka katsotaan olleen alkuna koko suomalaisen kirjallisuuden kansankuvaukselle. Hirvenhiihtoakin tässä eepoksessa harrastetaan, mutta keskeiselle sijalle nousee kuitenkin, mikäpä muukaan kuin rakkaus. Runeberg kirjoitti tuotantonsa ruotsiksi, ja sitä on suomentanut esimerkiksi Malakias Costiander, Elias Lönnrot, Otto Manninen ja Teivas Oksala.

”Torpass’ iltanen äsken ol’ ollut. Pintava pöytä / siin’ oli tähteineen: läpileivänkantoja, tuoppiin / kaljaa, kuppeihin perunoita ja muikkuja jäänyt. / Lämpöä tulvillaan tupa läikkyi, räiskyvä hiillos / paahteli heltein herttaisin, laen sauhua täyteen / ryöhysi, pilvestään joka pilkahtaa pärepinkkain / tuskin salli ja reen päält’ ortten, kussa ne kuivui. / Vaan savu tumma se ylhääll’ ui, pärevalkeat alla / loimua loi, niin sain valon ehtootyöt salokansan, / vuodett’ Anna kun itselleen, emo toimeva torpan, / arvon miehelleen teki myös, liki muuria huuhtoi / mustaa kattilataan tytär itsekseen hyräellen / mielissään runojaan, ovinurkass’ uuttera poika, / reipas mies, parivarsoilleen tömisytteleville / altaaseen hyväliitteiseen apesilppuja ahtoi.”

Hirvenhiihtäjät, 1. laulu, suom. Otto Manninen

Aamu-tunnelmia 2.2.

Aamulaulu

Kaiu, kaiu lauluni, / kaiu korkealle! / Aamu koittaa, aalto käy / rannan raidan alle.

Nuku, nuku, sydämein, / nuku nuorta unta! / Katso, kuinka havajaa / koko luomakunta!

Lennä, lennä lempeni, / lennä yli vuorten! / Ei ne estä vuoretkaan / lempimistä nuorten.

                                 Aamulaulu, sanat Eino Leino, sävel Toivo Kuula

Aamulla varhain

Aamulla varhain, kun aurinko nousi, / kun minä unestani heräsin,
sydämeni oli niin surusta raskas, / miksi sä kultani hyljäsit mun. / Sydämeni oli niin surusta raskas, / miksi sä kultani hyljäsit mun.

En minä tahtonut uskoa lainkaan / noihin silmiisi sinisiin.
Mutta kun tie oli ollut niin pitkä, / monista murheista lupauksiin. / Mutta kun tie oli ollut niin pitkä, / monista murheista lupauksiin.

Yö oli kaunis ja äänesi hellä, / kaiken nähdä sain uudestaan.
Riemuiten annoin mä sieluni sulle, / miksi sitä et huolinutkaan. / Riemuiten annoin mä sieluni sulle, / miksi sitä et huolinnutkaan.

Miksi sä hyljäsit toisen tähden, / miksi mun uneni loppua sai.
Sydämeni on nyt surusta raskas, / kun sinä kultani hyljäsit mun. / Sydämeni on nyt surusta raskas, / kun sinä kultani hyljäsit mun.

                                   Aamulla varhain, sanat V.A. Koskenniemi, sävel Jean Sibelius

 Aamu toi ilta vei

Sua muistan vielä useinkin yksin kun mä oon. / Kuin kynttilä on elämämme tää. / Vain pieni tuuli joskus voi liekin sammuttaa, / taas toisinaan se myrskyn kestää voi.

Sä olit yksi kukka vain minun tarhassain. / Oli terälehdet juuri auenneet. / Niin kaunista en kukkaa voi koskaan unhoittaa. / Sen kesän olit minun kokonaan.

Minkä aamu toi, sen ilta aina vei. / Näin elin nuoruuteni parhaimman. / Niin jäi mun ystävät, mut jäin myös itsekin. / Oli syksy tullut myös mun elämään.

Nyt katson käsiin vanhoihin ja töihin tehtyihin. / Ne kyyneleistä täyttyis, tunnen sen. / Tää aika elämästä on vuoro itkuun mun, / ja silloin laskut maksettava on.

Minkä aamu toi, sen ilta aina vei. / Näin elin nuoruuteni parhaimman. / Niin jäi mun ystävät, mut jäin myös itsekin. / Oli syksy tullut myös mun elämään.

                                                   Aamu toi ilta vei, sanat ja sävel Veikko Juntunen, esittäjä Jamppa Tuominen

Aamu

Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin, / niin lämpimänä vasten oot sä minun kylkeäin. Siihen mä jään. Sä tuot niin hiljaa kätes kädellein. / Sanot kultasein, mä näin tahdon olla vain.

Mun huuliani etsien sä harot hiuksiain ja sulat suudelmaan. / Vain hyvänolon hiipivän mä tunnen suonissain. Odotan vaan. Sä viet mun hiljaa niin kuin varoen / ja mä myötäilen, ja näin tahdon olla vain.

Ei saa tätä tunnelmaa, kun vain aamuisin, / näin aloittaa mä päiväni tahdonkin. / Ja syttyä sun kanssasi näin päivääni päin hiljalleen.

Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin, / niin lämpimänä vasten oot sä minun kylkeäin. Siihen mä jään. Sä tuot niin hiljaa kätes kädellein. / Sanot kultasein, mä näin tahdon olla vain.

                                         Aamu, sanat Vexi Salmi, sävel Markku Johansson, esittäjä Pepe Willberg

 Rakkauden aamu

Ei vilpitön, sana rakkauden, sisältää voi väärää. / Sano minne mä käyn, mitä tehdä mä voin, ja se tieni määrää. / Olin outo eilen, nyt saan jo sinuun luottaa. / Mitä sattui eilen, nyt suuren ilon tuottaa. / Teko pienikin, teko rakkauden, luo toivon uuteen. / Sinä lyhdyksi jäit yöhön onnettomaan, valon toit ikuisuuteen. / Ethän rakkain pelkää vaikka huolta riittää. / Älä vuoksein pelkää, voin käden kätees liittää.

Vaaroja en mä nää. / Pois taivaalta pilvet häviää. / Eestäni löytää mä saan / kanssasi maan niin kauniin.

Minä nauraa voin, minä itkeä voin, minä toivees täytän. / Minun rakkautein sua kohtaan ei kuole pois, sen näytän. / Kerro sä myös joskus, miksi mulle teit näin. / Kerro miksi onneen miehen oudon veit näin.

Vaaroja en mä nää. / Pois taivaalta pilvet häviää. / Eestäni löytää mä saan / kanssasi maan niin kauniin.

Kuolla vuoksesi voin, elää vuoksesi voin, teen vuokses kaiken. / Kuolla vuoksesi voin, elää vuoksesi voin, saat aivan kaiken. / Kuolla vuoksesi voin, elää vuoksesi voin, teen vuokses kaiken.

                                  Rakkauden aamu, sanat Pertti Reponen, sävel Camilo Blanes Cortés, esittäjä Juhani Markola

Favén Mauri, Sarastus, 1967

Jörn Donner (1933-2020)

Jörn Donnerin kahdeksan periaatetta:

1.     Nuku hyvin, etenkin päivisin, ja päivittäin.

2.     Harrasta laiskuutta. Muista, että aivot toimivat tosikunnolla vain korkeintaan neljä tuntia päivässä.

3.     Älä ”seurustele”. Yksin ollessa keksii enemmän.

4.     Älä tuhlaa aikaasi autojonossa, television ääressä.

5.     Lue sanomalehtiä ja kirjoja.

6.     Syö kalaa ja vihanneksia.

7.     Juo alkoholia säännöllisesti, mutta kohtuullisesti.

8.     Ole utelias, kuin kettu.

Tove Jansson, Mystinen maisema, n. 1930

Leffaa pukkaa: Fabiennen muistelmat

Catherine Deneuve ja Juliette Binoche pistävät parastaan elokuvassa Fabiennen muistelmat, joka kertoo ikääntyvästä filmidiivasta Fabiennesta (Deneuve), jonka juuri ilmestyneitä muistelmia tytär Lumir (Binoche) pikku tyttärensä Charlotten (Clémentine Grenier) ja keskinkertaisen näyttelijän, alkoholiongelmaisen miehensä (Ethan Hawke) kanssa saapuu New Yorkista Pariisiin juhlistamaan. Ihanassa ja tilavassa pariisilaiskodissa asuu sekä Fabiennen asiainhoitaja että diivan nykyinen kumppani, ja myös tyttären isä Pierre piipahtaa paikalla. Hänen nimiinsä on ristitty myös pihalla asustava vanha kilpikonna. Koti sijaitsee puistossa, jonka takana on vankila, ja sellainen tuntuma vaikuttaa leimanneen nyt aikuisen Lumir-tyttären koko lapsuutta ja nuoruutta. Äiti ja tytär muistavat tyttären lapsuuden aikaiset asiat täysin eri tavalla. Lisänä painolastissa on mukana lahjakas, traagisesti menehtynyt näyttelijäkollega, jonka molemmat muistavat ja jonka olemus on herättänyt hyvin ristiriitaisia tunteita.

Elokuvassa ollaan näyttelemisen ja yleensä taiteen tekemisen peruskysymysten äärellä. Miten vahvoihin tulkintoihin näyttelijän on roolissaan kyettävä – ja vaaditaanko sitä aina? Miten käy läheisten ihmisten, kun näytteleminen ja taiteen tekeminen menee perheen ja lasten edelle? Kuinka paljon voi uhrata itsestään taiteen alttarille – ja onko se sen arvoista? Onko mahdollista taiteellisen työn lisäksi olla siedettävä myös läheistensä elämässä? Miten kestää lahjakkaiden ihmisten välinen kateus? Missä vaiheessa on aika antaa anteeksi läheisille tehdyt virheet?

Elokuva on käsikirjoittanut ja ohjannut Kore-eda Hirokazu.

Maailma käden ulottuvilla

Maailma käden ulottuvilla (Un monde à portée de main) -romaani kertoo maalaustaiteesta, tarkemmin koristemaalauksesta. Teoksen, kuten tekijän aiemmankin romaanin, ovat ansiokkaasti suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen.

Parikymppinen Paula, joka ei oikein ole tiennyt, mikä hänestä tulee isona, päättää lähteä Pariisissa asuvien vanhempiensa ihmetykseksi Brysseliin koristemaalarikouluun. Koulussa on tiukka kuri ja ankara työjärjestys ja Paula on jo keskeyttämässä koko koulun, mutta tulee sitten toisiin ajatuksiin juteltuaan kämppä- ja opiskelukaverinsa Jonaksen kanssa. Tämä tuntuu ymmärtävän paremmin, mitä he ovat itse asiassa opiskelemassa. Kate on kolmas kaveriporukasta, joka kuitenkin erkanee toisistaan, kun koulu päättyy ja diplomit jaetaan.

Jatkossa seuraa jokaisen kohdalla eri puolilla Eurooppaa tehtäviä pätkätöitä, satunnaisia hommia ja erilaisia lyhyitä projekteja, jotka kuvastavat monella tapaa nuorten ihmisten tämän päivän työelämää. Urat kuitenkin urkenevat hiljalleen ja päivä kerrallaan. Teos alkaa nykyhetkessä, kun kaikki kolme ovat Pariisissa ja tapaavat toisensa pitkän ajan jälkeen. Tällöin heillä itse kullakin alkaa olla jo selvillä, mitä he tulevat työssään tekemään. Tapahtumien taustalla virtaa hienoinen romanttinen pohjavire.

Onko se, mitä he tekevät, totta, ja onko se taidetta vai käsityötä, tuntuvat he itseltään kysyvän. He jäljentävät ja kopioivat vanhoja kuvia, ornamentteja, kivilajeja ja puita, kaikkea mahdollista, sekä elotonta että elollista. Jäljentämisen onnistumisen perustana on vankka tietämys eri materiaaleista ja tekniikoista, äärimmäisen tarkka ja pieteetillä tehty työ, historian tuntemus ja koristemaalarin oma taiteellinen näkemys.

Teoksen kirjoittajalta, ranskalaiselta Maylis de Kerangalilta (s. 1967) on aiemmin suomennettu romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät, josta on tehty myös elokuva Niin kauan kuin sydän lyö vuonna 2017.

Trauma ja rakkaus

Terapeutti, kirjailija ja käsikirjoittaja Harri Virtasen viime vuonna ilmestynyt teos Trauma ja rakkaus - eli kuinka selviytyä mahdottomasta paneutuu haavoittaneista elämänolosuhteista jotenkin kuiville selvinneiden ihmisten problematiikkaan jungilaisen teorian, erilaisten asiakaskertomusten ja kirjoittajan omienkin kokemusten avulla. Traumatisoituminen on kirjoittajan mukaan yllättävän yleistä; jopa kaksi kolmasosaa lapsista kokee traumaattisen asian ennen 16. ikävuottaan ja traumatisoitumista saattaa tapahtua kaikille myös ihan arkipäivän tilanteissa.

Mikä trauma sitten on? ”Trauma tarkoittaa emotionaalista kokemusta elämän perustuksia järkyttävästä tilanteesta”, kirjoittaa Harri Virtanen. Tapahtuman jälkeinen shokki ja kieltäminen, epävakaus, unen puute, fyysiset ja henkiset oireet ja ongelmat ovat tyypillisiä. Kaikki ihmiset eivät traumatisoidu samalla tavalla, vaan yksilöllinen kokemus ratkaisee. Virtanen puhuu ’traumaselviytyjästä’, ihmisestä, joka on kokenut trauman, mutta ei ole päässyt käsittelemään sitä. Tällöin hän kokee koko ajan uhkaa oman elämänsä jatkuvuutta kohtaan ja se aiheuttaa hänessä erilaisia kielteisiä käyttäytymismalleja. Suomessa on viime vuosina puhuttu paljon juuri sotatraumasta, jonka Virtanenkin toteaa käsittelemättömänä siirtyvän sukupolvelta toiselle erilaisina prosesseina, joita emme edes tiedosta.

Kirjoittaja ottaa esiin myös supersankarit ja arvelee, että tällaisten myyttisten sankareiden taustalla saattaa olla joskus koettu trauma, kuten James Bondin lapsuustrauma, ja tällaisen sisäisen vamman vuoksi on oltava koko ajan toiminnassa, että kestää eikä hajoa. Kirjoittaja kysyy, voisiko tällaisen sankarimyytin kirjoittaa uusiksi - kuten Joseph Campbell on ehdottanut - niin, että menestys ja sankaruus olisikin sitä, että ihminen etsisi itseään, kohtaisi ja opettelisi tuntemaan omalaatuisuutensa ja eläisi sen pohjalta. Silloin sankaruutta ei tarvitsisi mitata rahan, menestyksen ja onnen mittapuilla. Mielenkiintoinen osio on myös satujen ja myyttien syvemmän merkityksen käsitteleminen - eipä olekaan ihme, että sadut ja myyttiset tarinat vuosisadasta toiseen jaksavat kiehtoa ihmisten mieltä ja antavat ihan erityistä voimaa itse kunkin maalliselle taaperrukselle.

Kirjan tavoitteena on se, että näistä tapahtumista olisi mahdollista puhua ja että traumoista huolimatta ihminen voisi elää tyydyttävää elämää ikävienkin kokemustenkin jälkeen. Edellytys on, että ”se mikä suhteessa on rikottu, voi suhteessa myös parantua”, eli että voi löytää jonkun ihmisen, terapeutin tai läheisen, joka tunnistaa koetun kärsimyksen, samaistuu siihen ja tuntee myötätuntoa. Tätä kirjaa on maallikonkin helppo lukea ja se avautuu hyvin asiaan vihkiytymättömälle lukijalle. Loppuun taitaisivat sopia säkeet Eino Leinon runosta Hymyilevä Apollo:

Oi, onnellinen, joka herättää / niitä voimia hyviä voisi! / Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, / niin ette niin kovat oisi!

Miksi emme me kaikki yhtyä vois? / Ja yksi jos murtuu, muut tukena ois. / Oi ihmiset, toistanne suvaitkaa, niin suuri, suuri on maa.

Adamson-Eric Järvenpään taidemuseossa

Ihan hengästyttävää taiteen tekemisen monipuolisuutta on nähtävillä Järvenpään taidemuseossa, jossa on 20.10.2019-02.02.2020 esillä virolaisen modernistin ja taideteollisen muotoilijan Adamson-Ericin (1902-1968) lahjakkuutta ja erikoista elämää esittelevä näyttely. Kattauksesta löytyy niin tauluja kuin astioita, nahkaa, metallia ja tekstiilitaidettakin. On pakko ihmetellä, miten joku ihminen on kyennyt ja ehtinyt suunnitella ja luoda tämän kaiken elinaikanaan; tässäkin näyttelyssä on noin 500 erilaista teosta. Esillä on muiden muassa taiteilijan Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1937 suunnittelemat matot ja maakellarin piiloissa olleet mallikappaleet yhteiskunnallisesti vaarallisista kangastapeteista, joissa kuvattiin kiellettyjä virolaisia symboleita neuvostovallan aikana; silloin taiteilijakin siirrettiin väliaikaisesti pois omasta luomistyöstään nahkuriksi. Sunnuntaisin museolla on mielenkiintoinen ja taiteilijan elämäntyötä hyvin valaiseva yleisöopastus. Myös Tallinnan vanhasta kaupungista löytyy Adamson-Ericin museo, joten sinne sitten on varmaan mentävä seuraavalla Talsingin reissulla, niin oli upea tämä elämys.

Samalla keikalla kuultiin myös mielenkiintoinen luento Haavoittunut enkeli kohtaa Tiikerin, kun Tuglas-seuran toiminnanjohtaja Jaana Vasama kertoi kansallisesta kuvamuistista suomalaisen ja virolaisen identiteetin rakentajina. Mitkä taas olivatkaan ne jokaisen suomalaisen tuntemat ikoniset maalaukset, entä virolaisten?

Adamson-Eric: Omakuva II

Adamson-Eric: Valkea hevonen

Adamson-Eric: Surrealistinen motiivi

Adamson-Eric: Miehen muotokuva

Adamson-Eric: Seinävaate

Adamson-Eric: Matto

Kallis elämä

Luettiin taas kerran merkittävän novellistin, kanadalaisen Alice Munron (s. 1913) vuonna 2013 kirjallisuuden Nobel-palkinnonkin saanut kertomuskokoelma Kallis elämä (Dear Life), jonka on suomentanut Kristiina Rikman samoin kuin Munron muunkin suomeksi käännetyn tuotannon. Teoksessa on kymmenen kertomusta ja lisäksi erillisellä Finaali-otsikolla merkitty osuus, neljä kertomusta, jotka pohjautuvat osin omaelämäkerralliseen ainekseen ja jotka kertovat kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta pienellä kanadalaisella paikkakunnalla. Munro itse sanoo näiden neljän kertomuksen esipuheessa: ”Uskoakseni ne ovat ensimmäiset ja viimeiset - ja kaikkein tärkeimmät - asiat joita minulla on elämästäni sanottavana.”

Alice Munron suosio perustuu kerronnan tarkkuuteen ja elämänmakuisuuteen, jonka voi tavoittaa vain ihmisiä kuuntelemalla ja merkitsemällä muistiin pienimmätkin nyanssit, havainnot ja tapahtumat, ja ennen kaikkea olemalla läsnä. Oman itsen ja sitä kautta myös toisten tunnekokemusten vilpitön tarkastelu ja hyväksyminen kuuluu Munron taitorepertuaariin. Ja joskaan Munron novellien perusteella onni ei useinkaan osu omalle kohdalle, vaan vetää aina vähän sivuviistosta ohi, niin silti elämä on elämisen arvoista, varsinkin, kun sen omassa mielessään sellaiseksi ajattelee.

Pikkutimpuri: Meren syvyyksiin ja Maan uumeniin

Rinna Saramäen (tekstit) ja Sami Saramäen (kuvat ja taitto) hauskat ja uudenlaiset lasten tietokirjat Meren syvyyksiin ja Maan uumeniin tarjoavat luonnontieteisiin liittyvää tietoa jännittävällä tavalla. Kirjojen päähenkilöt: kapteeni, assistentti, meribiologi, koira Luttinen ja mekaanikko-robotti, seikkailevat ensimmäisessä kirjassa tutkimusalus Langustilla meren pohjan ihmeellisyyksiä tutkimassa. Toisessa kirjassa, jossa viidakkoajoneuvo Kalderan lokin avulla painutaan maan alle, mukana on heidän lisäkseen vielä tulivuoritutkija. Kirjojen tapahtumat kerrotaan dialogina henkilöiden kesken ja aiheeseen liittyvä informaatio todetaan lyhyesti. Tarinoihin on saatu kihelmöivää jännitystä kuvaamalla hymiöllä tunnelmaa miehistön keskuudessa, kun on jouduttu vaarallisiin tilanteisiin. Tiivistetty tieto välittyy lukijalle pienissä info-ruuduissa kirjan alussa ja lopussa. Lisänä - rikkana rokassa - on se idea, että taskulampulla tai kännykän valolla sivua takaa valottamalla elävöitetään kirjan kuvia muutoin näkymättömissä olevien kuvien avulla. Tämmöisen hauskan oivalluksen jälkeen voi kyllä hyvin ymmärtää, että kirjat kiinnostavat uudesta tiedosta ja tekniikasta innostuneita lukijoita.