Persona: minä, si.., minä, h.., minä, m., minä, t., minä, h., minä

Kansallisteatterin Omapohjassa esitetään syksyn aikana näytelmää Persona, joka on alunperin Ingmar Bergmanin 1960-luvulla ohjaama Naisen naamio - Persona ja joka elokuva on myös nähtävissä syksyn kuluessa elokuvateatteri Orionissa. Kuuluisa ja menestyvä näyttelijätär on lakannut puhumasta ja häntä auttamaan on palkattu nuori naishoitaja, joka kertoo lapsellisen avoimesti ihailemalleen taitelijalle omasta elämästään. Ennalta oli jo elokuvan sisällöstä muistissa se, että naisten persoonat alkavat ajan kuluessa ikään kuin sekoittua toisiinsa.

Esityksen jälkeen päällimmäkseksi jäikin yllättäen yksi näytelmän vahvoista teemoista; henkinen vallankäyttö pahimmillaan, puhumattomuus, joka lopulta johtaa toisen henkilön traagiseen ratkaisuun. Kylmyys, ylimielisyys ja auttajan mitätöinti kertovat tarinaa toisen päähenkilön sisäisestä lukkiutuneisuudesta, mutta samalla ne kalvavat toisen päähenkilön, auttajan, minuutta ja tekevät hänet epätoivoiseksi. Hän tulee kyllä kuulluksi, mutta ei vastaanotetuksi vuorovaikutuksen tasolla. Tulee mieleen juuri nähty elokuva Clouds of Sils Maria, jossa kuuluisan näyttelijän avustaja omine näkemyksineen tuntee katoavansa ja katoaakin, toisen ihmisen painostavan persoonan alle. Siis ei kun pakoon vain, jollakin tavalla.

Kirjarintamalla luettiin Markku Envallin uusinta, upeaa aforismikokoelmaa Joka tähtiä tähystää. Sieltä löydettiin muiden muassa aforismi: "Ne jotka kirjoittavat kirjoista, eivät käytä niitä siihen tarkoitukseen, johon ne on kirjoitettu." Noo-o, puolustaudutaan nyt sitten vaikka niin, että kuka voi määritellä sen, mihin tarkoitukseen kirja on kirjoitettu? Tarkoituksia on varmaan melkein yhtä paljon kuin lukijoitakin.  Ajatelmia, jotka näkevät asioita uudelle tavalla ja hilpeästikin, löytyy runsaasti: "Tiheän sukuloinnin julkisyy, sukurakkaus, peittää todellisen: käsittelemättömät traumat." Näitä voisi lainata vaikka miten paljon lisää: "Tuhlaajapojan veli: hyvyys on pahuutta, jos se tekee katkeraksi", "Etsijä eksyy, kun löytää tien" ja "Vanhempiasi et valitse, paitsi jälkeenpäin". Hohhoh, hehheh, hihihihihii...

"Joka rakastaa välinettä, mitätöi välineen", väittää Envall. Tuota ei ihan voitane niellä kirjatimpurin kulturellissa kontekstissa, koska ilman työvälineitä juuri minkäänlainen nikkarointi ei tule kyseeseen. Ajatellaanpa vaikka sahaamista; kyllä sahaa on rakastettava, jos sahata aikoo. Vai tarkoittaneeko aforisti sitä, että sitä ei saisi rakastaa liikaa? Voisiko sahaa rakastaa liikaa? Jos sitä rakastaa, eihän se sitä mitätöi, vaan arvostaa. Tästäpä syntyikin syvällistä aiheen pohdintaa iltapuhteiksi...

- Työ tekijäänsä neuvoo, sanoi vanha kansa ja on tietenkin oikeassa, mutta vaikka kuinka olisi työuransa alussa ja uskoisi ensinmainitun viisauden, pitäisi tulla heti priimaa tuloksena. Ostettiin kirpputorilta vanhoja työkapineita ajatellen, että kun ne ovat ikivanhoja, niin niihin on oletettavasti tarttunut ammattilaisilta maaginen hyvän työn kosketus. Kun sellaisen työpulikan ottaa kätöseensä, ei kerta kaikkiaan voi epäonnistua aloittamassaan puuhassa, kuten viilailuissa, tiiliseinän rappauksissa, ruuvin viäntäilyissä ja mitä niitä askareita nyt onkaan.