Valkeita kuulaitasuulaita ja kanelimaneleita

Peter Sandström on kirjoittanut viipyilevän Valkea kuulas -romaanin nuoren runoilijamiehen muistoista, kipeistä ja ihanista, ja kyllä, toden totta mies muistaa äärettömän tarkasti lapsuutensa ja nuoruutensa tuoksuja, sanomattomia lauseita, kohtaamisia ja ohituksia. Parantajaäidin ja rankkari-isän poika elää varhaisvuosiensa muistoissa mentyään kotiin ja vietyään vanhan äitinsä vielä kerran parantajaisiin. Outi Mennan suomennos on luettavana kuin valkea kuulas.

"Hän oli tietoinen itsestään selvistä totuuksista, kaikesta siitä mitä ei oppinut äidinmaidossa eikä myöskään lukemalla vaan mikä oli pakko kokea omin käsin suoritettujen tekojen kautta, ja niiden totuuksien omaksuminen vei koko elämän, sillä alussa voimakkain oli aina epäilys, mutta pian ymmärsi että epäilys oli asia, joka täytyi unohtaa jos halusi päästä eteenpäin ja oppia lisää. Samalla tavoin totuus ei ollut koskaan ehdoton, vaan se oli pikemminkin sopimus jonka jokainen joutui tekemään itsensä kanssa selviytyäkseen."

Kirjasta lumoutuneena on aivan pakko nyt kirjoittaa Oodi Omenille:

Oi, Valkea kuulas, Sokerimiron ja Lepaan Melon/ taas puuhun nousen ja itseni pahasti telon, / kun yritän herkkuja Paratiisin poimia. / Siinä puuhassa vois kyllä tikkaatkin toimia, / että sais alas Pekan, Konstan, Juuson, Antonovkan ja Lobon. / On Bergius, Heta ja Huvitus, Jaspi, Maikki ja Make, / on Melba, Kaneli, Pirja, mut ei oo Kellarin Kake. / On Imelä Peltosalmen, Omena Tallinnan. / Miten ihmeessä tekis viisaan valinnan, / kun pitäis löytää lajike uusi ja aromista sakea? / Kokeiliskohan sittenkin sitä raikasta Makea? /