Kiinni riipun elämässä...

Eino Leinon runo Elämän koreus tuntuu sopivalta tekstiltä tänään Eino Leinon ja runon ja suven päivänä:

Kiinni riipun elämässä kaikin vaistoin, kaikin taistoin, vaikka kaikki tuskat tunsin, vaikka kaikki maljat maistoin. / Tartun elon sorjan tukkaan, pidän kiinni enkä päästä, sääli muita en, en itse myöskään itseäin mä säästä. /— /Kenties juuri siksi mulle taivaan tuliruskot palaa, etten eespäin enää toivo, etten taapäin enää halaa./ — /Rakastan mä raivoon saakka tähteäni omaa tätä, elon joka ilmausta, maata sydän-sykkivätä./

Näin pateettiseksi nyt sitten ryhdyttiin odotellessa ja kaivatessa aamutuimaan sitä uutta miestä, joka putkettaa (hieno uusiosana, sic!) kellarin takaosan ensi viikon urakointia varten.

Täytynee tässä loitsia työmiestä tulemaan semmoisella omatekoisella ja kotikutoisella loitsulla. On se ennenkin tehonnut:

Miesi metsästä tulevi, käypi töihin kellarissa, ankaraan ilon-pitohon, lyömähän kirvestä kivehen. Jopa taipuu terä kirveen, paukahtaa perä hamaran. Jop´on iskee naulan seinään, naulan toisen ja kolmannen. Niinpä painuu putki seinään, putki kirkas ja keveä, tunkee putki toinen viereen, putki raskas ja komea. Siitä lähtee toiseen työhön, menevi metsähän takaisin, miesi kelpo menninkäinen, laittaja lämmön laatuisan.