Karhunpesältä neljäntienristeykseen taivaslaulua laulaen

Nyt kun yläkerran remontti on saatu hiljalleen tainnutetuksi, onkin jo korkea aika siirtyä lukukokemusten pariin. Niitä on kertynytkin ihan mieluinen määrä. Otsikon romaanit jäivät mieleen tasokkaan kirjoitusjälkensä vuoksi.

Venla Hiidensalon sukuromaani Karhunpesä uskaltaa tarttua vaikeaan ja vaiettuun aiheeseen, sisällissotaan, ja hän pystyy käsittelemään sitä niin hienovaraisesti ja samalla selkäpiitä karmivalla tavalla, että puistattaa. Erityisesti nuoren naisen elämäntilanteen kuvaus noina aikoina on erinomaista.

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on sukuromaani, joka kertoo kolmen sukupolven naisista ja heidän valinnoistaan. Mutta ennen kaikkea se kertoo Onnista, miehestä, joka on erilainen kuin muut. Romaani on kaikenkaikkiaan sellainen suvaitsevaisuuden puolustus kaikkien sen henkilöiden kohdalla, että ei voi kuin ihmetellä kirjoittajan kykyä kuvailla ihmisten kohtaloita. Syyttävän sormen sojotus puuttuu tästä kirjasta, sen tilalla on ymmärtämys henkilöitä kohtaan. Ei ihme, että kirja on luetuimpien ja ostetuimpien listalla tällä hetkellä.

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisäidin loppuunpalamisesta uskonnollisen yhteisön vaatimusten ja paineiden alla. Teos nostaa luultavasti uskonnollisissa yhteisöissä eläville ihmisille pintaan vaiettuja, mutta silti olemassa olevia tosiasioita. Muistetaan, kun kerrankin nähtiin tilanne, jossa monilapsisen perheen alaikäiset lapset pelastivat perheen pienimmän onnettomuudelta, jota kukaan aikuisista ei ollut näkemässä eikä siksi olisi voinut estää. Solidaarisuus varmasti kasvaa tällaisten perheiden lasten parissa, mutta joutuvatko lapset kantamaan liian suurta vastuuta pienemmistään liian aikaisin?

Neljäntienristeys.jpg