Kellojen kalkkeessa

Suomen parhaasta hoitolaitoksesta, nimittäin kirjastosta, lainattiin Sarianna Vaaran esikoiskirja, Huomenkellotyttö-romaani. Teos kertoo tarinaa nuoresta tytöstä, joka joutuu tahtoen ja  tahtomattaan äitinsä huoltajaksi. Äidillä on ongelmia mielenterveytensä kanssa, ja oikein huonoina aikoina lapset, ja erityisesti kyseinen tytär, joutuvat kantamaan huolta äidistä eikä päinvastoin. Kirjailijan sukunimi tuo mieleen 1970-luvun samannimisen kirjailijan, Maria Vaaran, joka kirjoitti sekä runoja että proosaa.

Huomenkellot eli aamuiset kirkonkellot olivat soineet, kun tytär syntyi, siitä tyttären lempinimi. Teos on selviämistarina, jossa suurta roolia näyttelevät hyvät naapurit ja asiansa osaavat ymmärtävät sosiaaliviranomaiset, jotka eivät hylkää vaikeuksissa olevaa perhettä. Kirjan kantaaottavaksi teemaksi nousee erityisesti aikuistuvan ihmisen suhde sellaiseen riippuvuuteen, joka kätkeytyy rakastamisen kaapuun, väärästä riippuvuudesta irrottautuminen ja rohkeus ottaa elämä omiin käsiinsä unohtamatta silti sitä kaikkea hyvää ja merkittävää, jota elämässä kaikesta huolimatta on ollut. Aivan liikaa on vieläkin maailmassa sellaista vääristynyttä vastuuta, että lapset kannattelevat  vanhempiensa taakkoja, vaikka heidän pitäisi elää omaa huoletonta lapsuuttaan ja nuoruuttaan.

Rakennus- ja peruskorjauspuolella on harvinaisen hiljaista. Senpä vuoksi voitaisiin piipahtaa taas jossakin rautakaupassa mukavien rautakaupanmyyjien luona vaikka ihan puutarhaosastoa ihailemassa. Helsingin Sanomissa oli tänään yleisönosastossa kirjoitus (HS 29.08.2014), jossa joku moitti, että rautakauppa on edelleen samanlainen kuin Speden sketsissä aikoinaan. No, eikäpähän ole, väitetään tässä osoitteessa!