Toivoton taisto vai turhaa tuskittelua?

Ikkunan irrottaminen vanhoista ruosteisista saranoistaan, joihin ei ole vuosikymmeniin koskettu, on harvinainen taitolaji, joka pitäisi suojella valtakunnallisesti. Hätäisten pelonparahdusten säestämänä ikkuna irtoaa, jos irtoaa, ja saattaa pudota omalla painovoimallaan jopa alasuuntaan. Jos taas näpit pitävät ja ruutu pysyy hallinnassa, se viedään siihen varatulle työskentelypöydälle kuin ammattilaiset ikään. Kirjasta on luettu, miten vanha ikkuna korjataan ja niillä opein otetaan härkää sarvista, sanoo vanha kansa ja tietää. Sanoo myös, että ei oppi ojaan kaada eikä taito tieltä työnnä, joten oppia ja taitoa hankkimaan käydään siis innolla mielin.

Mitä voisi sanoa ikkunoista, jotka on katsastettu puoli vuosisataa sitten ja ovat nyt leikkaussalin pöydällä valmiina operaatioon? – Ei hyvältä näytä, sanoo kirurgi ja ottaa veitsen esiin, kittausveitsen tietenkin. Ensin irrotetaan ulkopuitteet, joiden alakappale on entistäkin entisempi. Irrotetaan lasi rikkomatta sitä ja imaistaan pölynimuriin kaikki vanha, täysin kuivunut kitti. Alakappale vaihdetaan, jos osataan, ja mehän osataan. Löydetään autotallista vanhaa rimaa, katkaistaan puutarhasaksilla ja naulataan ikkunan alalistaksi. Se on sitä tosi vanhaa puuta jäljellä jostain aataminaikuisesta remontista ja se kestää ja kestää ja kestää… Otetaan pellavaöljykittiä ja kitataan ulkopuitteiden ja ikkunan välinen sauma. Sen jälkeen skrapataan, skrapataan ja skrapataan vanha ja hilseillyt maali pois. Sen jälkeen hiotaan, hiotaan ja hiotaan. Sen jälkeen lysähdetään, lysähdetään ja lysähdetään paikoilleen voipuneena ja kaiken antaneena. Tehty on vasta yksi ikkuna ja aikaa meni neljä tuntia ja risat. ”Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan, mikään ei auta, lohduta laulu ei lastaan”, sanoisi Eino Leino apeana ja niin sanoo ikkunan korjaajakin, hieman mukaillen.

Jos ikkuna on päättänyt pysyä siinä paikassa, johon se on asetettu eikä se suostu irtoamaan, se on pakko kunnostaa omalle paikoilleen. Siihen taas tarvitaan tarpeeksi korkeat tellingit, joille hypähdetään kuin nuori kauris ottaen kuitenkin huomioon, että ollaan vain kauris. Kun on hypähdetty kymmenennen nennen kerran, kun joka kerralla on unohtunut jokin työkalu ja se on käyty noutamassa ja noustu uudelleen tellingille, alkavat selkä, niska ja kädet olla siinä uskossa, että on tehty viikon työ puolessa tunnissa. Täytyy vain yrittää uskotella niille päinvastaista, pikku valehtelukin on tässä tapauksessa sallittua. Vasta iltapuhteella  kyseisille kehonosille voi myöntää, että kova reissu, mutta tulipahan tehtyä.

Toisaalta on muistettava, että ”ihminen ei voi olla elämättä vain siksi, että hän pelkää kipua”, kuten Sigrid Undset aikoinaan on viisaasti todennut. Tosin hänen kommenttinsa sisältö taisi tarkoittaa enemmänkin henkistä kuin fyysistä puolta, mutta kun ne molemmat nyt on näissä kirjoituksissa kuitenkin onnellisesti sotkettu sekaisin, niin annetaan mennä tuokin tokaisu. Tosin henkisen kivun käsittely fyysistä kipua ehdoin tahdoin itselleen hankkimalla saattaa olla hyvinkin terapeuttista. Mistä muuten tulisivatkaan kaikki huippu-urheilun ja tavallisen tanelinkin suurimmat urheilusaavutukset kuin kivun voittamisesta?