Kalliit on laulujen lunnaat

Näin siis taas eletään ilmojen haltijoitten oikukkaiden mielialojen kurimuksessa, kuin hiekkalaatikolla kakkujen toiveikkaassa leivonnassa: tule, tule, hyvä ilma, älä tule paha ilma, kopkopkop. Ja mustat synkät pilvet sen kun vain purjehtivat taivaanrannalta kohti juuri sinua ja työkohdettasi. On paras heittää hanskat tiskiin, tai rukkaset naulaan, tai aivot narikkaan, ne ovatkin siellä enimmäkseen, tai yksinkertaisesti vain heittää toivo menemään niin kuin Eino Leino aikoinaan: "Notkosta nousin. Taasko on painua tieni? Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni?" Tuo tuskaton tuokio on tietenkin se pieni valonkajo, joka näkyi taivaanrannalla ennen niiden mustien pilvien ilmestymistä. Ja kun sataa, ei sada laariin, niin kuin ennen juhannusta sade teki viljelijälle vanhan kansan uskomusten mukaan, vaan sataa niin, että voi hyvin jakaa Eiskan tunnot: - "Pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu, jää punajuova; kauneuden voimaton kaipuu. Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat. Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.”

Tuo viimeinen tietenkin tarkoittaa sitä hetkeä, kun maalarit ovat työnsä tehneet, ja on kaivettava kuvetta maksaakseen. Senkin voisi muuttaa muotoon: – Henkilö (näinä tasa-arvon päivinä) olen köyhä: kalliit on maalien hinnat.  Mutta sitä ennen ikkunaremonttia muistellessa voi siteerata Leinoa: ” Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin, haavehen kullat mieleni murheella maksoin. Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka! Liikako lienee pantukin paatinen taakka? ”

Eino jatkaa vielä armottomasti: ”Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin”. Rotko tässä tarkoittaa tietenkin töllin sisätiloja, joissa on pysyttävä niin kauan, että tuo hallatar, kaatosade siis, menisi ohi ja päivä jälleen paistaisi. Eikös vain muistukin syvällistä ja lyyristä symboliikkaa koko ajan mieleen tässä niin konkreettiselta tuntuvassa työssä kuin korjaamisessa? Peto kuoleva nyt on vähän liioiteltu tässä tapauksessa, mutta kun säepari on niin klassikko niin klassikko, niin antaa mennä nyt sekin.

Ei voi kuin todeta, millaista käyttölyriikkaa Eino Leino aikanaan suolsi ehkä ymmärtämättä aikanaan ollenkaan, miten hyvin se sopii erityisesti nykypäivän rakentamisen ja korjaamisen konkretiaan: - Peruskorjaajan tielle ei lepo lempeä suotu.