Asenteenkorjausosastolla

Näitäkin päiviä on, kun vettä sataa, masentaa, juuri maalattu yhden seinän peittävä vesiliukoinen maali valuu pois seinästä kaatosateen mukana ja kaikki ystävät ja tutut tuntuvat kadonneen kukaties minne kyberavaruuteen. Rännit heittävät vettä vaivalla niiden viereen raahattujen vesipaljujen reunojen yli eikä enää viitsi mennä laittamaan ränniä syöksyputkeen, jotta vesi menisi viemäreihin. Menköön maahan vaan ja tuhotkoon talon perustukset, me ei välitetä. Antaa vaan Villen välittää, joka oli kuuden lapsen isä ja poikamies tai hevosen, jolla on isompi pää. Menköön vaikka viimeisetkin siemenperunat tai loputkin tuhkat pesästä. Sanoo vanha kansa ja tietää.

Kuvitellaan iso vesisaavi, jonka toisesta laidasta otetaan kiinni ja sitten ryhdytään kumoamaan täyttä vesilastia. Sellainen on sade tänään. Esterin synttärit. Ei juuri huvittaisi mennä ikkunalle eikä talon seinää maalaamaan. Eikä siis voikaan. Näihin päiviin asti piti odottaa koko auringonpaisteinen ja suorastaan helteinen kesä, että päästään maalaamaan seinää! Ja nyt ei tietenkään päästä, ei seinää vesiliukoisella maalilla kaatosateella maalata. Odotellaanko ensi kesää? Yksi seinä on jo tosin maalattu, se voisi olla esimerkkinä siitä, että yritetty sentäs on. Onneksi se on tuolla paraatipuolella. Talvellahan ei tietty edes huomaa, että muut kolme seinää ovat ihan ruvella.

Nyt alkaa olla fiilikset kuin Mikkolan runossa: ”Kun isänsä kodissa tyttö kävi lattiaa leveää, ei tiennyt mikä oli raskasta ja mikä on keveää”. Elämä se vasta opettaa tuon myöhemmässä värssyssä mainitun: ”Vain kerran kun silmiin katsoi hän karhua hyppivää, hän tiesi mikä on raskasta ja mikä on keveää”.  Toisin sanoen, kun nyt Aleksis Kiven sanoin ´karhun kanssa painii lyön´, painitaankin vielä tosi keveässä sarjassa ikäänkuin sellaisen pikkukarhun kanssa näissä maalausasioissa, joten eipäs nyt suurennella vastoinkäymisiä. On vuorossa  asenteenkorjaussessio, jälleen.