Nytpä voisin olla mä...

kirjallisuus- ja peruskorjausblogin pitäjä. Nämä kaksi asiaa yhdistettynä toisiinsa nimittäin voisivat huomioida sekä fyysisen että psyykkisen peruskorjauksen tarpeen. Joten kun viisaat jossain ovat sanoneet, että ihminen on kuin talo, niin tiettyä olemassa olevan talon osaa korjaamalla voidaan entrata juuri sitä osastoa hänestä, joka kulloinkin sattuu olemaan eniten korjauksen tarpeessa.

Peruskorjauksen osalta tämä blogi pyrkii siis korjaamaan kaikkea maan ja taivaan väliltä, joskus onnistuen, useimmiten onnistumatta. Tärkeintä on kuitenkin hyvä yritys ja hurtti huumori. Että remonttia jaksaisi ylipäätänsä tehdä, korjaustyössä on erityisesti kaiken aikaa huomioitava työn henkinen ja fyysinen vaativuus sekä tekijän kautta maksajan osuus ja se, että itseään on vähän väliä muistettava kehua pohojalaaseen tyyliin ”vaikka aivan tavallista yrittää, niin priimaa pakkaa tulemahan” – periaatteella. Muuten ei jaksa korjata sitä kaikkea, mitä tämä matoinen maailma tavallisen pulliaisen korjattavaksi kulloinkin järjestää -  varsinkin, kun hänellä, tällä pulliaisella, sattuu olemaan peukalo suurin piirtein keskellä kämmentä.

Mitäs sitten konkreettisesti alettaisiin korjata? Ensimmäiseksi korjauksen kohteeksi voitaisiin ottaa jokin hieman eduskuntataloa pienempi kohde. Tämä sen vuoksi, että ei haukata liian suurta annosta kerralla. Koirankoppi on hyvä aloitus, eikä asiakas muutoin valita kuin haukkumalla ja haukkumalla. – Maasta se pienikin ponnistaa, sanoo vanha kansa ja tietää.

Voitaisiin ehkä vähän lisätä haastetta: maalattaisiinko vaikka se talonrotisko, josta tuossa alussa niin rehvakkaasti puhuttiin? Mitä siihen vaadittaisiin? Tietenkin se rapistunut talo, hyvä maalari ja  aikaa, aikaa, aikaa ja vielä kerran aikaa varsinkin sitä maalaria odotellessa. Voi mennä vuosi tai pari tätä senaattoria odotellessa, mutta tosi kuin vesi on, että hyvää ei odota koskaan liian kauan. Syksypuolella odotellessa voi pistää vaikkapa toiveikkaaksi lauluksi:  – Kevät toi kevät toi maalarin… ja kevätpuolella, kun ammattilaista ei vieläkään kuulu, voi lauleskella: – Syysillan tuulet sun luoksein mun toivat, ja jos vielä joutuu odottelemaan, voi toiveikkaasti hyrähdellä: – Ehkä kesä sut viimein takaisin tuo…

Kirjahyllystä voi maalaria odotellessa lukaista aiheeseen sopivan raskaan sarjan klassikon Irving Stonen Hän rakasti elämää - elämäkerran taidemaalari Vincent van Goghista vuodelta 1939. Siitä se lähtee liikkeelle - peruskorjaus - ainakin jo ajatuksen tasolla.

Lust for life.jpg