Olinko minä ihana vauvana?

Kun lapsi tulee kysymään äidiltä, oliko hän ihana vauvana, jokainen vanhempi varmaan vastaisi, että olit, sinä olit aivan ihana. Mutta entä jos odotusaikaan, synnytykseen ja sen jälkeiseen aikaan onkin liittynyt komplikaatioita ja isoja vaikeuksia, jotka ovat aiheuttaneet vanhemmille raskaita aikoja, jopa pelkoa lapsen eloonjäämisestä, myöhemmästä terveydentilasta tai ahdistusta oman vanhemmuuden vaatimuksista?

Näistä tunnoista  Essi Kummu on kirjoittanut uuden kirjansa Lasteni tarina, jossa hän kertoo todentuntuisesti, millaista oli, kun hänen odottamansa kaksoset, tyttö ja poika, syntyivät ennen aikojaan ja viettivät elämänsä ensimmäiset kolme kuukautta teho-osastolla, "syntymättöminä lapsina", ja mitä keskosvauvan horjuminen elämän ja kuoleman välimaastossa äidin psyykessä saattoi aiheuttaa. Kummu viittaa teoksessaan myös sukupolvesta toiseen kulkeutuneeseen  puhumattomuuden ja tunteiden kieltämiseen, joka on sotienjälkeisille sukupolville hyvinkin tuttu asia. Pelko, viha ja suru piti niellä niin kuin mummon tarjoama pullapala, koska aikuiset eivät osanneet käsitellä niitä tunteita. Heillä  ei ollut kykyä opettaa niitä lapsilleenkaan; ne oli pakko padota.

Teos tuntuu viimeaikaisia Suomessa tapahtuneita lasten surmatöitä ajatellen hyvinkin ajankohtaiselta. Kun seuraa median hehkutusta erityisesti julkisuuden henkilöiden lasten saamisen autuudesta, voi vaikka synnytyksen jälkeisen masennuksen kokenut tai liian yksin jäänyt nuori äiti olla aivan lohduton, koska hänen perheensä todellisuus ei vastaa missään määrin tätä auvoisen ihanaa äitiyttä ja onnea. Neuvolalla on erittäin tärkeä rooli tuoda realistista ajattelua ja tarjota apua näihin merkittäviin alkuaikoihin. Nyt viimeistään on korkea aika palauttaa takaisin kuntien kodinhoitajien perustehtäviin kuuluva lapsiperheiden auttaminen. Niin taidetaan ainakin  pääkaupunkiseudulla jo tehdäkin.