Kaksi viatonta päivää

on Heidi Jaatisen tänä syksynä Finlandia-palkintoehdokkaanakin ollut uutuusteos.  Siihen  tartuttiin sen viisisataisesta sivumäärästä huolimatta urheasti kirjan taka- ja etukannen tekstien perusteella. Niiden mukaan luvassa olisi raadollista luettavaa, kuten olikin.

Sukupolvesta toiseen siirtyvä aikuisten elämänhallinnan puute, rajattomuus, omien tunteiden tunnistamattomuus, vieraantuneisuus ja osattomuuden kokemus, jotka ajavat hakemaan korvikkeista hetken lohtua näköalattomaan elämään, sälyttävät lasten niskaan heille kuulumattoman liiallisen vastuun kantamisen taakan jo pienestä lähtien. Lapsi on aina valmis puolustamaan viimeiseen asti vanhempiaan, jopa itsensä uhraten, vaikka nämä eivät olisi sitä ansainneetkaan. Toisaalta ymmärretään myös aikuisia; miten ihminen voisi osata rakastaa, jos ei ole saanut itse kokemusta siitä, millaista on olla rakastettu.

Tällaisesta kehityskulusta Jaatinen kirjoittaa. Pienluokan opettajana ja sijoituskodin elämään tutustuneena hänellä on realistinen näkemys siitä, millaisena tulevaisuus avautuu karun elämän kokeneille lapsille ja nuorille. Silti kirja on optimistinen; luottamus siihen, että ehkä aurinko sittenkin voi paistaa risukasaan, on heikon säikeen varassa, mutta tärkeintä, että se kuitenkin on. Siinä on toivoa, ja toivossa on aina parempi elää kuin ilman toivoa.