Lumikuningatar

Newyorkilaisen Michael Cunninghamin (Tunnit, Koti maailman laidalla, Samaa sukua, Säkenöivät päivät, Illan tullen) uusin romaani saa vaikutteita Hans Christian Andersenin iki-ihanasta sadusta Lumikuningatar. Se kertoo kahdesta veljeksestä, toisen veljen vakavasti sairaasta tyttöystävästä ja heidän lähipiiristään New Yorkin ei niin hyvämaineisessa kaupunginosassa, Bushwickissa. Toinen veljeksistä on nähnyt näyn, jonka hän tuntee tuovan muutoksen elämäänsä. Toinen veli yrittää pyristellä irti huumekoukustaan ja kirjoittaa ja säveltää tyttöystävälleen maailman parhaan laulun, sellaisen, jossa hänen koko rakkautensa tätä kohtaan ilmenee. Kirjan kerronta on äärimmäisen vivahteikasta, pienimpienkin tunne- ja mielialamuutosten nyanssien huomiointia, yksinkertaista ja sellaisenaan lähes lukemiseen pakottavaa. Hieno suomennos on Raimo Salmisen. Miten vaatimaton kehys ja tavalliselta tuntuva tarina, ja millaisen latauksen Cunningham pystyykään tarinaansa luomaan!

Laulua kirjoittavan veljen vaatimuksista siitä, mitä laulun tulisi sisältää, seuraavassa katkelmassa: "Melodian tulisi... henkiä rehellisyyttä, sen tulisi olla egoilematon, jotain muuta kuin Hei, siis mä osaan tosiaan soittaa tätä skittaa, tajuatsä?  Sillä tämä laulu on puhdas rakkaudenjulistus, harras pyyntö jossa on häivähdys... vihaa? Jotain vihan kaltaista, mutta filosofin vihaa, runoilijan vihaa, vihaa, joka kohdistuu maailman katoavuuteen, maailman riipaisevaan kauneuteen jonka kanssa riitelee tietoisuutemme siitä että kaikki otetaan meiltä pois, että meille näytetään ihmeitä mutta aina muistutetaan että ne eivät kuulu meille vaan ovat sulttaanin aarteita ja että saamme olla onnellisia (meidän odotetaan tuntevan onnellisuutta) siksi, että meidät ylipäänsä on kutsuttu katsomaan niitä."

Ollaan siis onnellisia siitä, että meidät on kutsuttu katsomaan kaikkia maailman ihmeitä!

Lumikuningatar.jpg