Ajaen matkalla aurinkoon

Aika lailla väkisin väännetty on tuo otsikko, mutta se kertoo silti kahdesta tämän syksyn uutuusromaanista, Juha Seppälän kirjasta Matkalla aurinkoon ja toisen Juhan, nimittäin Itkosen, kirjasta Ajo. Molemmissa teoksissa matkustetaan, symbolisesti ja konkreettisesti, entisestä kohti tulevaa.

Itkosen kirjan perheenäiti saa tarpeekseen, koppaa pienen poikansa kyytiin ajokortin saatuaan ja lähtee ajamaan jonnekin, minne, sitä hän ei itsekään tiedä. On vain päästävä pois. Takaumina kerrotaan nuoresta miehestä, jolla oli unelma, ja yhtäkkiä ei enää ollutkaan. Tuntuu siltä, että tänä aikana erityisesti kirjailijat kirjoittavat paljon sukupolvia kattavista siirtymistä, jotka on pakko elämän jossain vaiheessa käsitellä niistä niskalenkin saadakseen ja joiden kanssa täytyy sitten vain oppia elämään. Mitä matkalta löytyykään, sen saa kirjan lukemalla tietää.

Juha Seppälän kirjan keskushenkilö on ikääntynyt naisprofessori, joka vielä kerran kohottautuu arkisesta elämänpiiristään viimeiseen joutsenlauluun. Seppälän tekstin nautittavuus on aina, koko läpi hänen tuotantonsa, ollut lauseen armottomuus ja napakkuus: ei mitään liikaa, ei mitään liian vähän. Sitä kai sanottaisiin kirjalliseksi taloudellisuudeksi.

Kirjan prologina on Michel Foucaultin toteava lause Tiedon argeologiasta: " Luuletteko, että näkisin niin paljon vaivaa, saisin niin paljon nautintoa kirjoittamisesta, ajatteletteko, että pysyisin niin peräänantamattomana tehtävieni edessä, jos en olisi valmistelemassa labyrinttia, johon voisin kadottaa itseni."

Romaani on kiehtova ja raadollinen, niin kuin sopii odottaa Juha Seppälän kaltaiselta kirjoittajalta. Timpurin mieleen jäi erityisesti kirjassa mainittu Paul Ricoeurin sanonta: " Ilman sisäistä tarinaa ihmisellä ei ole sielua." Nyt sitten nopeasti kirjoittamaan joka ikinen päivä vaikka noin kuvannollisesti sitä itselle omaa tarinaa, että saadaan sielu aikaiseksi. Vai onko se päivästä päivään ja kokemuksen karttuessa jo osin kirjoitettukin? Peruskorjaukseen viitaten sillä voisi olla monenlaisia merkityksiä; mitä vanhemmaksi talo tulee, sitä enemmän sillä on sielua. Siitäkö johtuu, että viihdymme niin hyvin vanhoissa kerrostaloasunnoissa tai omakotitaloissa, ajan patinoimissa pirteissä ja tupasissa? Niissä taloissa sielua on jo entistenkin asukkaiden tuomina. Sielu tulee aina myös uuteen taloon, heti ensimmäisten asukkaiden saavuttua. Siitä se lähtee, talon sielukkuus, ihmisistä, jotka sinne asettuvat elämänsä matkaa tekemään, ilojaan ja surujaan kokemaan.

Seppälä ja Itkonen.JPG