Sisäisen orvon viisaus
Erikoislääkäri ja terapeutti Simo Kuurne ja hänen tyttärensä sosiologi, sosiaalisen hyvinvoinnin tutkimuksen dosentti Kaisa Kuurne ovat kirjoittaneet yhdessä mielenkiintoisen teoksen Sisäisen orvon viisaus – Kuinka löydän kotiin (2018).
Kirjassa kuvataan kunkin yksilön oman tarinan kipeimpien asioiden aiheuttamia hylkäämisen ja erillisyyden kokemuksia sisäiseksi orvoksi. Kyse on ihmisen eksistentiaalisesta erillisyydestä, joka tulee siitä, että olemme niin syvästi riippuvaisia toisista ihmisistä. Kirjoittajat toteavat esipuheessaan, että ”ihmisen osa on jäädä joltain osin osattomaksi”.
”Maailman epätäydellisyys ja lapsuuden vajavaiset suhteet jättävät meidät joiltain osin aina yksin. Jokin osa todellista itseä on jäänyt pimentoon, näkymättömäksi tai tullut torjutuksi. Tuo tunnistamatta jäänyt osa kulkee mukanamme kuin varjo.”
Kirjassa puhutaan niin kutsutuista ’onnenohjelmista’, joiden avulla jo pieni lapsi oppii toimimaan tavoilla, joilla voi selviytyä saadakseen omat tarpeensa tyydytettyä. Turvatussa tilassa sisäinen orpo ja onnenohjelmat tukevat toisiaan; vaikkapa lapsen ja häntä hoitavan aikuisen keskeinen rakastava kontakti ja kommunikaatio ilmentävät sellaista tilannetta. Kuitenkin elämässä käy usein niin, että myöhemmät kriisit muuttavat elämää niin, että tällaiset jo lapsena sisäistetyt onnenohjelmat eivät enää toimikaan, vaan ne murtuvat paineiden alla. Usein samanlaisia kokemuksia omaavat ihmiset tunnistavat tällaiset kokemukset toisissaan.
Lukemisen lisäksi teosta voi käyttää myös tekemällä siinä opastettuja erilaisia harjoituksia, joiden avulla voi työstää omakohtaisesti tätä dynamiikkaa itsessään.
Kirjoittajat sanovat, että ”sisäisen orvon viisautta on kyky nähdä pieni, heikko ja häpeällinen itsessä ja sallia niiden olla. Se on tähän hetkeen pysähtymistä tavalla, jota onnenohjelmat eivät määrittele.” On siis mahdollista oppia kohtelemaan omaa itseä myötätuntoisesti ja ymmärtävästi ja luoda uusia, kestäviä toimintamalleja ja yhteyksiä toisten ihmisten kanssa.
”Kukaan ei vajavaisessa maailmassa voi saada kaikkea tarvitsemaansa yhteyttä, hoivaa ja rakkautta, mutta hyväksymällä ja kohtaamalla itsesi ja toiset vajavaisina olentoina istutat siemenen sisäisen orvon viisaudelle.”
Kaikki on mahdollista
Heti edellisen teoksen Lucy Bartonin lukemisen jälkeen oli melkein pakko tarttua Elisabeth Stroutin uusimpaan, tänä vuonna suomennettuun teokseen Kaikki on mahdollista (Anything is Possible). Ja yllärin pylläri; teos jatkaa edellisen kirjan Lucy Bartonin tarinaa, mutta nyt kotiseudulla Lucyn lapsuuden ja nuoruuden aikana asuneiden ihmisten näkökulmasta ja pari vuosikymmentä myöhemmin. Teoksen on suomentanut Kristiina Rikman.
Lucynkin lapsuusperheen erilaisuus tulee henkilöiden kertomana esiin, mutta ennen kaikkea kertojat tuovat uusia näkökulmia sekä omaan elämäntarinaansa että niiden naapureiden elämään, joita aiemmassakin kirjassa kohdattiin. Alkaa vaikuttaa siltä, että josko se Lucyn lapsuusperhe nyt muihin verrattuna niin täysin kummallinen olikaan, kun saa tietää, mitä muissakin perheissä samaan aikaan tapahtui ja millaisten tragedioiden ja vastuksien keskellä ihmiset elivät. Jotkut kirjan kertojista ovat myös kuulleet, että kotimaisemissa lapsena asunut Lucy on kirjoittanut muistelmateoksen lapsuudestaan ja joku lukeekin sen. Mitenkä tästä teoksesta tuleekin jollain tapaa mieleen Edgar Lee Mastersin klassikko Spoon River antologia (suom. Arvo Turtiainen, 1915), jossa hautakiviin kaiverrettujen nimien takana olevat, aiemmin eläneet henkilöt saavat kertoa oman elämäntarinansa postuumina. Stroutin kirjan kertojat ovat kuitenkin vielä hengissä ja kohtuullisissa voimissaan.
Ja tarinoita riittää; on Tommy, jonka maitotila palaa poroksi yhtenä yönä, mutta joka selviää siitä, kun hän kokee sinä yönä tunteneensa korkeamman voiman kosketuksen, on ylipainosta kärsivä Patty, jolla on sairas, estynyt mies, sisar Linda ja dementikkoäiti; on Charlie, joka ei ole toipunut Vietnamin sodan koettelemuksista, on upporikas pariskunta, joka tirkistelee salaa heillä yöpyviä vieraita ja niin edelleen. Ja on myös Annie, joka lapsuudessa rakastaa metsissä vaeltelua ja löytää myöhemmin teatterin elämäänsä. Kaikilla kertojilla on taustansa, ja kun jokainen kertoo jotain myös toisistaan, muodostuu monenkirjava mosaiikki, jossa värikkäät, elämänmakuiset, mutta tuskaakin tuottaneet palaset loksahtelevat oikeille paikoilleen. Kirjailijalta löytyy ymmärrystä sekä niille, jotka ovat jääneet että niille, jotka ovat lähteneet.
”Ja hetken Annie mietti, etteivät hänen veljensä ja sisarensa, hyvät, vastuuntuntoiset, kunnialliset, oikeamieliset, olleet ikinä kokeneet intohimoa, joka pani ihmisen riskeeraamaan kaiken, vaarantamaan päättömästi kaiken mikä oli heille rakasta – saadakseen olla lähellä sitä häikäisevää auringon säihkettä, joka jotenkin niinä hetkinä tuntui jättävän maan taakseen.”
Nimeni on Lucy Barton
Nimeni on Lucy Barton (My Name is Lucy Barton) on jenkkiläisen, juristin koulutuksen saaneen Elisabeth Stroutin (s.1956) romaani, joka kertoo Lucy Barton -nimisestä naisesta ja tämän elämästä. Suomentaja on Kristiina Rikman, jolla on jo ennestään pitkä meriittilista tunnettujen kirjailijoiden palkittuna kääntäjänä. Strout on kirjoittanut myös teoksen Olive Kitteridge, josta kirjailija jo aiemmin voitti arvostetun Pulitzer-palkinnon. Olive Kitteridge nähtiin Suomessa myös TV-elokuvana, jonka pääosassa oli nihkeän vaikuttava näyttelijä Frances McDormand (KT 27.06.2016).
Kirjan kertoja Lucy Barton on joutunut 1980-luvulla newyorkilaiseen sairaalaan moneksi viikoksi vaivojensa vuoksi. Mies ja lapset, kaksi pientä tytärtä, pääsevät katsomaan häntä vain harvoin, mutta yllättäen vuoteen jalkopäähän ilmestyykin toiselta puolen maata Lucyn äiti, jota Lucy on tavannut hyvin harvoin sen jälkeen, kun hän lähti kotoaan. Sairaalassa ollessaan äiti kertoilee tyttärelleen lapsuuskylän henkilöistä, mutta samalla hän tulee kertoneeksi myös heidän omasta elämästään, jonka raskaat vaiheet Lucy näkee nyt uudelleen, aikuisen silmin. Tyttären ja äidin välillä on menneisyydestä kumpuavia jännitteitä, mutta myös läheisyyttä, jonka yhteydessä on mahdollista saada menneistä tapahtumista toisenlaisia, korvaavia kokemuksia.
Lucyn lapsuusperhe asui syrjäisellä maaseudulla muiden kyläläisten vieroksumana, koska he olivat omituisia, köyhiä ja asuivat isosedän talon viereisessä autotallissa, kunnes setä kuoli ja he pystyivät muuttamaan sedän taloon. Lucyllä oli isoveli ja isosisko, jotka jäivät kotiseudulleen Lucyn lähtiessä sieltä pois. Yli kolmekymppinen isoveli on nykyisellään hieman toisenlainen; hän asuu edelleen vanhempiensa kanssa, ei käy töissä, mutta hän on usein naapurin navetassa ja ”viettää yön aina sen eläimen luona, joka seuraavana päivänä teurastetaan”. Lähes saman ikäinen sisarkin asuu lähistöllä miehensä ja viiden lapsensa kanssa. Lucy löytää varhain koulunsa kirjaston ja pakenee kylmyyttä ja niukkaa lapsuuttaan tarinoiden maailmaan. Hän onnistuu pääsemään ahkeruutensa avulla collegeen ja sen jälkeen maailmalle. Hän käy kirjoituskursseja ja yrittää muistaa, mitä kurssin opettaja on heille painottanut:
”Teillä on vain yksi tarina”, hän oli sanonut. “Te kirjoitatte tarinaanne monin tavoin. Älkää koskaan epäilkö tarinaanne, teillä on vain se yksi.”
”Jos tarinassasi on heikko kohta, käy kiinni rohkeasti, ota se hampaisiisi ja ravista, ennen kuin lukija huomaa. Sillä tavoin osoitat arvovaltasi…”
Kirjailijana Strout on opetellut katsomaan ihmisiä tarkasti ja sillä silmällä, että pystyy kuvaamaan uskottavasti erityisesti kaiken sen, mitä hänen tarinoidensa ihmiset jättävät kertomatta. Se oli myös Olive Kitteridgen vahvuus; se, mitä ei ääneen sanota, pullistuu kuin väkisin rivien välistä lukijan tietoisuuteen.
Ellen Thesleffiä HAMissa
Helsingin kaupungin taidemuseossa HAMissa on 26.4.2019-26.1.2020 esillä taidemaalari Ellen Thesleffin (1869-1954) keskeistä tuotantoa. Thesleff oli kosmopoliitti ja tiesi jo varhain oman taiteilijan kutsumuksensa. Hän oli ystävystynyt myös aikalaisensa taidemaalari ja -kriitikko Sigrid Schaumanin (1877-1979) kanssa (KT 21.05.2019). Thesleffin näyttelyn on kuratoinut taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck, joka on aiemmin kirjoittanut taiteilijasta elämäkerran Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide (2017).
Helsingin Sanomien tuoreessa artikkelissa kuvataan tuntemuksia, joita syntyi, kun entinen taideväärentäjä, Ellen Thesleffin maalauksia jäljentänyt, mutta nykyisin omalla nimellään maalaava taiteilija Veli Seppä vietiin katsomaan Thesleffin maalauksia. Seppä ihastelee artikkelissa taiteilijan jo nuorella iällään hallitsemaa teknistä taitavuutta, värien käyttöä ja hänen ehdotonta vapauttaan taiteilijana (HS 07.07.2019).
Kaiku, 1891
Maisema, 1912
Juhannus, 1906
Ikaros, 1940-luvun loppu
Eiskaa, runua ja suwea 6.7.
Hän kulkevi kuin yli kukkien, / hän käy kuni sävelten siivin,
niin norjana notkuvi varsi sen, / kun vastahan vaiti mä hiivin.
Ja kunis mun voimani kukoistaa / ja soi minun soittoni täällä,
sinis laulujen laineilla käydä hän saa / ja kulkea kukkien päällä!
Eino Leino, Hämärissä-sikermä, runo 7
Kas, hiihti Paltaniemen poika jäällä, / ja oli usein runokkaalla päällä, / niin että suolsi lyriikat ja virret, / ja ohess' muun hän nosti virren hirret / noin soimaan Suomen kansan kuultaviksi.
Tok’ oli Eino retkuss’ Onervaan / ja moneen muuhun naiseen nauravaan / ja Aino Kallaksenkin tunsi hyvin, / lie heillä ollut yhteishenki syvin. / Mut ei vain saanut ketään heistä kumppaniksi.
Vaan Leinon Eino kertoi meille / sankkaan tunneviitaan eksyneille / sen, mitä tarkoittaa, / kun oikeasti rakastaa. / Vaikk’ itse yksinään hän laahusteli teillä.
Hän sanoiks' puki jäyhän kansan mielen / ja soinnukkaaksi taikoi suomen kielen / niin että lyyrisyyteen taipui se / ja sanat aukes' eri tunteille. / Syy suuri arvostukseen on siis meillä.
Hän meille sulosoinnut lahjaks' antoi / ja runoilijan taakan loppuun kantoi. / Nyt suuri kiitos Eiska lahjastasi! / Et enempää ois voinut tehdä aikanasi. / Et kompastunut varsiin lillukan!
Kun tarttuu kirjaan suuren taitajan, / on niin kuin näkis' valon suuremman / ja katsoa voi suuntaa uutta / ja ympärille tulee avaruutta / ja helpommin voi hyväksyä tulevan. (6.7.2015 Kirjatimpuri)
Eino Leinon ja Runon ja suven päivä 6.7.
Eino Leino, Elämän koreus, 1915
Koti-ikävän laulut
Kanadan lahja maailmalle eli kirjailija ja muusikko Emma Hooper on kirjoittanut jälleen uuden romaanin Koti-ikävän laulut (Our Homesick Songs, 2019), joka jatkaa hänen syntymailleen sijoittuvien mytologisten tarinoiden kertomusta. Jo edellinen teos Etta ja Otto ja Russell ja James (KT 10.06.2015) antoi osviittaa Hooperin kirjailijanlaadusta, joka liikkuu realismin ja mystiikan välimaisemissa. Kirjan on suomentanut Satu Karhulahti.
Nuoren Finn Connorin perhe, isä Aidan, äiti Martha ja isosisko Cora ovat niitä harvoja viimeisiä perheitä, jotka asuvat Kanadan syrjäseudulla pienessä kalastajakylässä, jolla ei ole tulevaisuutta. Muut asukkaat ovat jo lähteneet ansioiden perään, koska vesissä ei ole enää saalistettavaa. Isä ja äiti käyvät jo vuorotellen töissä muualla lentomatkan päässä, mutta koko perhe toivoo, että tapahtuisi jokin ihme, niin että kalat palaisivat lähitienoolle ja kalastaminen alkaisi kannattaa. Finn yrittää kuumeisesti keksiä keinon, jolla hän saisi kalat ja sitä myöden asukkaat palaamaan takaisin kotiin. Takaumina kerrotaan myös Aidanin ja Marthan nuoruudesta, johon liittyi paljon vanhoja uskomuksia.
”Älä, äiti sanoi. Älä enää ikinä, ikinä, ikinä älä enää ikinä kadota ainuttakaan sulkaa. Äiti otti jotain hameensa taskusta. Jotain mustaa, Ja pehmeää. Myrskykeijun sulan. Hän meni ovelle, varmisti että Aidan näki hänet, katseli häntä, ja pani sulan Aidanin takin taskuun. Sitten hän palasi sängyn viereen, veti Aidanin tiukasti syliinsä ja painoi suukon poikansa päälaelle. Älä enää ikinä, hän sanoi. Ikinä, ikinä, ikinä.”
Cora alkaa sisustaa kylän tyhjilleen jääneitä taloja eri maiden nimillä ja kerää niihin aineistoa kylän joutilaaksi jääneestä kirjastolaivasta. Finn käy soittotunneilla kylässä sitkeästi sinnittelevän rouva Callaghanin luona ja opettelee soittamaan hanurillaan perinteisiä jigejä, reelejä ja laulusävelmiä, joita merimiehet ja paikkakunnalle jääneet karkurit lauloivat ikävissään.
”- Lauloiko karkurit ja kapteenit sanoja lauluja, joita me soitetaan? - Enimmäkseen. - Me siis opetellaan koti-ikävän lauluja? - Kaikki laulut on koti-ikävän lauluja. - Onko iloisetkin? - Etenkin iloiset.”
Muutoksen tuulet puhaltavat vääjäämättä ja vaikuttavat perheen sekä sisäiseen että ulkoiseen elämään. Teos kuvaa lämpimästi menneen ajan nostalgiaa ja sitä, miten ihmisten on sopeuduttava ajan tuomiin haasteisiin. Hengissä on jokaisen pysyttävä ja menneestä ajasta muistoksi jäävät vain syvää kaipausta huokuvat koti-ikävän laulut.
Vanhapiika ja Wanhapiika
Ruotsalaisen viisikymppisen kirjailijan Malin Lindrothin omaelämäkerrallinen kertomus Vanhapiika – Tahattomasti yksinäisen tarina (Nuckan, 2019, suom. Hannimari Heino) on ratkirehellinen kuvaus naimattomasta naisesta, joka yrittää löytää oman arvonsa ja paikkansa parisuhteiden ja perhearvojen läpäisemässä yhteiskunnassa. Hän hakee uutta määritystä itselleen ja olemassa ololleen, kun hän ei enää tunne olevansa ainakaan karikatyyrimäinen entisaikojen estynyt ja rajoittunut vanhapiika. Onko hän sinkku, yksin asuva, 1990-luvun Bridget Jones - tyyppi, vai 2000-luvun Sinkkuelämää-sarjan Carrie? Mikään lukuisista määritelmistä ei tunnu loksahtavan hänen kohdallaan paikoilleen. Lähinnä oikea tuntuu olevan vastaus, että ”moderni vanhapiika on vasten tahtoaan vailla kumppania elävä”.
Lindroth tuo konkreettisella tavalla esiin kaikki ne torjunnan muodot, aiheeseen liittyvät ajattelemattomat tölväisyt ja eit, jotka hän on elämänsä aikana saanut osakseen. Hän kysyykin: mikä vanhassapiiassa on niin kovin provosoivaa? ja vastaa, että tämän hahmossa kiteytyy nykyajan pelkojen koko kuvasto eli yksinäisyys, vanhuus, lapsettomuus, Se Joka Ei Saa Mitään ja kaiken kukkuraksi vieläpä huono maku.
Kirjailija pyrkii kuitenkin pääsemään eroon näistä ikävistä leimoista ja miettii, että kun hän summaa elämäänsä, hän saa kiittää monista elämänsä asioista juuri yksinäisyyttä, joka hänelle on mahdollistunut. Vanhapiikuus ”ei ole kuin toinen iho, vaan saappaat, joissa seisoa”. Kun hän kutsuu itseään vanhaksipiiaksi, hän ei vihkiydy yksinäisyyteen, vaan tunnustaa vain oman historiansa, ja se on ihan eri asia; se on tietoista rehellisyyttä. Se päästää hänet vapaaksi kulttuurisista kertomuksista, joita parisuhteessakin olevat mielellään toistelevat ja jotka asettavat ihmiset mielellään liian pieniin lokeroihin. Minkähän takia?
Ihan vertailun vuoksi luettiin kirjaston kirjavarastosta Suoma Taran vuonna 1930 kirjoittama fiktiivinen teos Vanhapiika, joka kertoo vuoteen 1919 sijoittuvan tarinan nuoresta ja naimattomasta, 25-vuotiaasta Laura Törnestä. Törne on kotoisin köyhistä oloista, hän on orpo ja asuu ystävänsä ja tämän miehen luona alivuokralaisena kaupungissa, jossa on työssä lakitoimistossa. Toimiston naiset ovat töissä vain odottamassa sopivaa sulhasehdokasta, joka tarjoaisi heille mahdollisuuden vapautua työelämästä. Lauran tilanne on toinen; hänelle järjestetään työpaikalla jo juhlatilaisuus sen vuoksi, että hän siirtyy 25-vuotispäivänä vanhojenpiikojen joukkoon ja sen myötä mahdollisuudet avioitua heikkenevät.
Törnelle tarjoutuu tilaisuus mennä viettämään lomaa toisen ystävänsä, varakkaan Kirstin kotiin maaseudulle, jossa hän tapaa useita mahdollisia hyvissä asemissa olevia sulhasehdokkaita. Toinen toisensa jälkeen mahdollisuudet hupenevat Törnen huomatessa, että hänen tunteensa eivät saavuta vastakaikua ja että monet ehdokkaista pelaavat varman päälle ja valitsevat kumppaninsa sen perusteella. Lopulta realistinen todellisuus voittaa ja Törne päätyy omaan ratkaisuunsa.
Mielenkiintoista on verrata molempien teosten naiskuvaa toisiinsa; miten valtavasti asiat ja olosuhteet ovat sadassa vuodessa naisten ja erityisesti Lindrothin aikuisiän aikana muuttuneet. Lähes kaikillle tarjolla olevan koulutuksen tuoma tasa-arvo ja oikeudet ovat mahdollistaneet sen, että riippuvuus parisuhteesta tai kumppanin tuloista ja asemasta ei enää vaikuta niin voimakkaasti naisten onnistumiseen ja menestykseen elämässä, vaan nainen voi valita joko uran tai perhe-elämän välillä tai joskus jopa valita ne molemmat. Perheen perustaminen ja lasten hankkiminen onnistuu myös ilman parisuhdetta, vaikka se mahdollisuus onkin vielä aika tuore asia ja vaatii rohkeutta.
Ihan kuriositeetin vuoksi kannattaa muistaa, että muita 3-6 prosenttia korkeampi vanhanpojan- ja vanhanpiianvero – jota yli 24-vuotiaat naimattomat naiset ja miehet joutuivat maksamaan Suomessa vuodesta 1935 - lakkautettiin vasta vuonna 1975.
Miehiä ja poikia
Joonas Berghällin käsikirjoittama ja ohjaama dokumenttielokuva Miehiä ja poikia (The Happiest Man on Earth, 2019) alkaa toteamuksella, miten suomalaiset on jälleen kerran kansainvälisessä vertailussa valittu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Valintaan vaikuttavat tietenkin ne kriteerit, joiden perusteella valinta on tehty. Tässä dokumentissa annetaan lupa puhua niille henkilöille, joiden elämässä on tapahtunut sellaisia asioita, jotka ovat täysin muuttaneet heidän elämänkulkunsa, ja sen vuoksi he ovat joutuneet päivittämään koko arvomaailmansa uusiksi. Mukana on vakavasti sairastuneen nuoren miehen isä, yksityisyrittäjyyteen uupunut sinkkumies, yritysmaailman alaistensa puolesta stressaantunut johtaja, alkoholismista toipuva pankkiiri, lastensa huoltajuuden menettänyt, mutta heistä edelleen huolestunut isä, palkkatyönsä lopettanut, koti-isäksi siirtynyt mies ja terveytensä puolesta huolestunut eläkeläinen, eli miehiä laidasta laitaan eri elämäntilanteissa.
Miehet puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä, hiljaa, liikuttuenkin, mutta sen kummemmin suurentelematta. Perheen, lähiomaisten ja ystävien merkitys selviämisessä on oleellinen; onko elämässä kovalla hetkellä niitä, jotka kykenevät kulkemaan surussa ja vastoinkäymisessä rinnalla, ei edellä neuvoen eikä jäljessä arvostellen. Miehet ansaitsevat erityisen hatunnoston siitä syystä, että he ovat uskaltautuneet mukaan tällaiseen dokumenttiin, avaamaan omia kipeitä asioitaan muille. Koviakin kokeneet dokumentin esiintyjät kysyvät omalla puheellaan myös katsojilta tärkeitä kysymyksiä; mikä elämässä on tärkeää, millaista on sellainen kasvatus, että ihmisestä tulee ylisuorittaja, onko mahdollista korjata menneiden sukupolvien tekemiä tai itse tehtyjä virheitä, mistä toivoa löytyy. Dokumentin lopussa esitetään vielä joitakin karuja faktoja suomalaisten tyttöjen ja poikien Pisa-tutkimuksen tulosten eroista.
Joonas Berghällin aiemmin ohjaamat, samaan intiimiin aihepiiriin kuuluvat elokuvat ovat Miesten vuoro (2010) ja Äidin toive (2015).
Taivaat jotka ansaitsemme
Taivaat jotka ansaitsemme on Sari Elfvingin (s.1974) esikoisromaani, joka kertoo Hämeenlinnassa lapsuutensa ja nuoruutensa eläneestä Elmasta ja hänen perheestään; pikkuveli Kasimirista, venäläistaustaisesta äidistä Ilanasta ja ulkomaisilla työkomennuksilla viihtyvästä ongelmaisesta Aulis-isästä, joka harvoin ehtii olemaan perheensä kanssa kotona. Vielä on viideskin sukulainen, isän äiti Ritu-mumma, joka on varjona taustalla.
Teos jakaantuu viiteen puhuttelevaan osaan; He ehtivät hymyillä kuvissa, Vain paikkoja kartalla, Väärissä maisemissa, Viimeinen kesä, nopeina kuvina ja Sähän se hukassa olet ollu. Kirjassa vuorottelevat takaumat lapsuudesta ja Elman nykyinen nuori aikuisuus ja siihen liittyvä intohimoinen ja pakonomainen harrastus; burleskiesiintyminen. Elma yrittää ymmärtää omaa lapsuuttaan ja sitä, millainen hänestä ja veljestä on niiden kokemusten valossa lopulta tullut. Takaumat 1980-luvulta on kursivoitu, ikään kuin ne olisivat peräisin jostakin esityksestä, joka ei ollutkaan aivan totta.
“Elma haluaa pois, sinne minne luulee kuuluvansa, Ilana ajattelee. Elma haluaa olla joku toinen jossakin muualla. Hän tietää millaista se on, kun lähtee, ja muuntuu ihmisenä. Kun se tapahtuu monta kertaa, on mahdotonta muistaa millainen ihminen oli alun perin.”
Lukija jää kirjan luettuaan pohtimaan erityisesti lapsuuden valtavaa merkitystä ihmisen kehitykselle ja myös sitä, mitä juurettomuus ja valheessa eläminen ja lopulta salaisuuksien paljastuminen merkitsevät eri elämänvaiheissa oleville ihmisille. Ehkä kannatti odottaa riittävän pitkään ennen tämän esikoiskirjan julkaisemista; kirjan monet polveilevat ja syvät tasot ovat siitä hyvänä esimerkkinä. Mielenkiinnolla jäädään odottelemaan seuraavaa teosta; toivottavasti se on jo työn alla.
Juhannusjuhlaa!
Rannan koivu kuiskii kumppanilleen, / tuomenterttu vierustoverilleen:
Nyt on suven suuri sunnuntai! /
Leinikköinen aukoo lehviänsä, / lemmenkukka sinisilmiänsä, /
kielo kaino verhon valkeen sai.
Honka harmaa tekee nuorta kerkkää, / kiurun soitto heleimmillään helkkää,
riutuu aalto rannan ruohikkoon.
Sorsapari ulapalla soutaa - / kohta, kohta juhlahetki joutaa!
Niityn kukat käyvät karkeloon. /
Hopeoina helkkää puron juoksu, / ilman täyttää pihkalehväin tuoksu,
räystään alla pääsky pirskuttaa.
Tuuli hellä levolle käy lehtoon, / uinuu kuni lapsukainen kehtoon,
käki kaihomielin kukahtaa.
Läpi laakson, poikki vanhain vuorten / käypi riemusaatto kylän nuorten,
rannan kalliolle taivaltaa.
Kokkopuut on valmiina jo siellä, / mutta varrotahan hiukan vielä,
kunnes päivä painuu vaarain taa.
Isä vanhan nuottapaatin antoi, / mustan tervapöntön Paavo kantoi
juhlaillan iloks nuorillen.
Tervaskannot, risut lapset toivat, / niistä keon korkean he loivat
ihmetellä itse jättien.
Näkyy päivää vielä reuna kaita, / lähteissään se kultaa lännen maita,
hetken vain se vielä viivähtää.
Nyt se, nyt se kokonaan on poissa – / tuli räiskää kokon risukoissa,
kipunoita ilmaan lennähtää.
Nousee taivahille lieskat oivat, / ilolaulut ympärillä soivat,
ilo-Villen viulunkieli soi.
Kokko kuvastaikse lahden pintaan, / ilo hiipii suruiseenkin rintaan,
nuoret kalliolla karkeloi.
Katso helakkana loistaa tuolla / tyynen järven vastaisella puolla
kokko toinen, kolmas, neljäskin.
Vastarannan lasten laulu sieltä / heläjävi nostain juhlamieltä,
liitelevi siivin valkoisin.
Laulelmissa tää on sävel sisin: / Nyt on kesäpäivä kirkkain, pisin,
päiväks muuttunut on yksin yö.
Henget valon viihtyy Suomen soilla, / laihot nuoret nousee vainioilla –
nouskoon henkisenkin touon työ!
Immi Hellén, 1930: Juhannusilta
Majatalo
Mieli on kuin majatalo.
Saapumisia ja lähtöjä runsaasti joka päivä:
onni, masennus, kataluus
ilmentyvät tietoisuudessa kuin yllätysvieraat.
Toivota tervetulleeksi,
vaihda kuulumiset,
vilkuta hyvästiksi,
vaikka ovellesi saapuisi joukko suruja,
jotka julmasti pyyhkäisevät
huonekalut talostasi.
Kohtele kuitenkin vierailijaa kunnioittavasti.
Hän voi kirkastaa Sinulle jonkin aivan uuden ilon.
Synkkä ajatus, häpeä, pahansuopuus;
tervehdi heitä kaikkia ovella nauraen
ja kutsu heidät sisään.
Kohtaa tulijat kiitollisena,
sillä heidät on lähetetty
jostakin tuolta puolen
Sinulle oppaiksi.
Rumi, 13. vuosisadan suufirunoilija, Majatalo, The Guest House, suom. Marjut Forsell ja Juhani Laakso
The Guest House
This being human is a guest house.
Every morning a new arrival.
A joy, a depression, a meanness,
some momentary awareness comes
as an unexpected visitor.
Welcome and entertain them all!
Even if they’re a crowd of sorrows,
who violently sweep your house
empty of its furniture,
still, treat each guest honorably.
He may be clearing you out
for some new delight.
The dark thought, the shame, the malice,
meet them at the door laughing,
and invite them in.
Be grateful for whoever comes,
because each has been sent
as a guide from beyond.
Rumi, The Guest House, Selected Poems, trans. Coleman Barks with John Moynce, A. J. Arberry, Reynold Nicholson (Penguin Books, 2004)
František Kupka (1871-1957)
František Kupkan (1871-1957) näyttely Ateneumissa oli ja meni jo, mutta vielä voidaan viivähtää hetkonen tuon erityislaatuisen maalarin teosten vaikutuspiirissä ja ihmetellä kerrakseen, mitä taiteilijan päässä onkaan mahtanut liikkua hänen maalatessaan näitäkin alla olevia, vuosien ja vuosikymmenten kuluessa keskenään kovin erilaisiksi muodostuneita maalauksia. Kuvat puhukoot puolestaan; voinee vain todeta, että joilla kuilla se näkyy olevan kuvallisen ilmentämisen lahja ja kun sellainen päästetään vapaaksi ja esiin, siitä voivat nauttia rajoittamatta sekä taiteentuntijat että ihka tavalliset taiteellisista elämyksistä voimaa hakevat pulliaiset, ja kaikille riittää ammennettavaa. Suositellaan lämpimästi tällaista elämystä vaikkapa television ihmisten heikkouksia pilkkaavien ja nöyryytyksiin ja paljastuksiin perustuvien ohjelmien tilalle tai ainakin vastapainoksi.
Balladi Elämän ilot, 1901-1902
Juliste, 1905
Vuori, 1922-1923
Synteesi, 1929
Omakuva, 1910
Purppura pinta, 1954
Nyt nakkisormet palikoille ja jalka kaasulle!
Jos ei aikanaan tullut opituksi musiikinteorian kolmoskurssia tai sitäkään ykköstä tai tuli paettua pianon äärestä muihin mielevämpiin harrasteisiin tai ei ollut ensinkään minkäänlaista soittokonetta pajupilliä lukuun ottamatta saatavilla, niin nytpä tarjoutuu tilaisuus paikata vanhaa aukkoa. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa ja tehdä samoja virheitä uudelleen!
Matti Carterin Pianistin käsikirja – Pianonsoiton ja musiikinteorian teho-opas lähtee aivan alkeista, mutta soveltuu myös jo pidemmälle ehtineille soittajille ja vapaan säestyksen harjoitteluun. Teos jakaantuu kolmeen osaan: teoria, kappaleet ja materiaalit. Teoria käsittelee musiikinteorian perusteet, kappaleista löytyy kolmentasoisia: helpot, keskivaikeat ja vaikeat, ja materiaaleissa on tarjolla muiden muassa sointupankki ja vastauksia kirjan tehtäviin.
Kirjan luettuaan tietääkin sitten jo, että eivät ne valkoiset ja mustat olleetkaan palikat vaan koskettimet ja että koko sävelaskel on kaksi puolikasta, että pianoa ei pimputella vaan soitetaan, että ei se ollutkaan kaasu vaan pedaali, että lento ei tarkoita nopeaa vaan hidasta, ja paljon, paljon muuta sen lisäksi. Tämä teos houkuttelee jo ulkoasullaan ja helposti lähestyttävillä aloitussivuillaan. Ja jos ei nyt ihan virtuoosiksi enää yltäisikään, voi aina lohduttautua aivotutkijoiden tutkimustuloksilla, jotka sanovat, että soittotaidon sinnikäs opetteleminen – lopputulemasta huolimatta - on yksi varma tehokeino torjua aivoja uhkaavia mörkötauteja.
Raparperin alla
Äidin kasvimaalla, raparperin alla, / sammakolla koti oli kultainen.
Alla ruohomatto, päällä lehtikatto, / hirsiseinä vihreä ja punainen.
Hämärä, viileä, sammakon mielest’ on viihtyisää.
En mä siedä kuumaa, sammakko se tuumaa, / raparperipensaan alla lymyää.
Äiti puuron laittoi, raparperin taittoi, / hirsiseinä rusahtaen katkeaa.
Sammakko se loikki, pihanurmen poikki, / viinimarjapensaan alle katoaa.
Ai, ai, hyi, säikähtyi, äiti ja kirkaisten perääntyi.
Yksi varsi jäikin, hyvähän on näinkin, / päivänvarjon sammakko se siitä saa.
San. ja säv. Sirkka Valkola-Laine
Rocketman
Jos kuulee jostain nimen Reginald Kenneth Dwight, niin ei taida pääkopassa sanoa juuri mitään, mutta jos sen sijaan mainitaan nimi Elton John, niin johan alkaa Lyyti kirjoittaa ihan isolla pännällä. Reginald on Elton Johnin oikea nimi, jonka tilalle taiteilijanimi keksittiin. Sitten ynnätään aivokoppaa jälleen, mitä Elton John onkaan säveltänyt, kun ei tule juuri muuta mieleen kuin prinsessa Dianan muistoksi sävelletty Candle in the Wind.
Leffassa pyörii parhaillaan musikaalielokuva Rocketman, joka kertoo kyseisen muusikon ja säveltäjän elämästä ja sen katsottuaan tietää jo piirun verran enemmän Eltonin elämästä kuin aiemmin ja pääsee myös oivallisesti hänen musiikkinsa makuun. Leffan jälkeen muistaakin jo sitten, että ai niin; Crocodile Rock ja Leijonakuningas-elokuvan suosittu biisi Can You feel the Love Tonight ainakin ovat Eltonin säveltämiä isollakin kirkonkylällä tunnettuja kappaleita. Ja löytyy hittibiisejä ja teatteri- ja musikaalisävellyksiä ja jos vaikka mitä vuosikymmenten varrelta, joten tarpeeseen tuli tämäkin leffa yleistiedonkin - ei vain elämyksen - kannalta.
Eltonia esittää nappisuoritukseen yltänyt Taron Egerton, joka myös laulaa itse Johnin biisit. Jamie Bell on Bernie Taupinin roolissa ja Richard Madden Eltonin ensimmäisenä managerina. Särkyneen äidin roolin hoitelee luotaantyöntävästi Bryce Dallas. Elokuvan on ohjannut Dexter Fletcher. Elokuvan tanssilliset osiot ovat niin pökerryttävää katsottavaa, että tekisi mieli hypätä penkistä ja mennä mukaan joraamaan.
Elton John syntyi vuonna 1947 Englannissa. Nuivasta ja rakkaudettomasta lapsuudesta huolimatta Eltonille tarjoutui tilaisuus opiskella pianonsoittoa, ja opettajien huomattua hänen lahjakkuutensa hän pääsi etenemään harrastuksessaan. Yhteistyö nuoren runoilijan Bernie Taupinin kanssa poiki muikeita sävellyksiä. Erilaisten hankaluuksien ja vaikeuksien jälkeen kaksikon tie myös ison lätäkön taakse aukeni. Siellä kaikki muusikon elämän varjopuolet; huumeet, alkoholi, irtosuhteet, hurja elämä, löysä raha, hyväksikäyttäjien laaja joukkio, tulivat koetuksi. Tarina tuntuu tutulta eikä ihme; hieman samanlaista meininkiä kuvattiin myös äskettäin nähdyssä Eltonin ystävästä laulaja Freddie Mercurystä ja The Queenista kertoneessa leffassa Bohemian Rhapsody (KT. 14.12.2018).
Rocketman-elokuvan mukaan Elton Johnin nykyinen elämä on rauhallista, huumeista vapaata ja onnellista perhe-elämää. Mies on mukana myös monenlaisissa hyväntekeväisyysjärjestöissä. Väkisinkin miettii elokuvan nähtyään, onko suuren lahjakkuuden taustalla aina oltava lapsuudessa tapahtunut särkyminen, jota joutuu paikkailemaan koko elämänsä ajan, ja miten siunattua tällaisessa tilanteessa on se, että löytää itsestään väylän käsitellä näitä tunteita. Miten käy niiden ihmisten, joille tällaisia mahdollisuuksia ei tarjoudu?
Mur-mur
Kaisa Happosen kirjoittama ja Anne Vaskon omaperäisesti kuvittama katselukirja Mur ja tähti jatkaa tekijöiden pikkukarhu Murin elämästä kertovaa sarjaa. Sarjan aiemmat kirjat Mur, eli karhu ja Mur ja mustikka ovat, kuten tämä viimeisinkin, Tammen kustantamia.
Metsän asukkaat tuijottavat öisin tähtiä sanaakaan hiiskumatta, mutta Murin on vaikea olla hiljaa. Pöllö ja kettu, tuulikin, ärsyyntyvät, kun Murin tekee mieli koko ajan kysellä erilaisia asioita tähdistä. Onneksi Iso, Murin emo, ei ärsyynny lapsukaisensa kyselyistä. Juoneen mahtuu yksi oikein iso kysymys ja monta pienempää, sopivassa määrin pienen lapsen omaksuttavaksi. Kirja soveltuu perheen pienimmille yhdessä luettavaksi aikuisen kanssa.
Suvea murteilla!
Jo pukkas glaiduu aikaa / on kesis viimeinkin. / Ja minne vaan kun tsiigaa, / nii hittaa blumsterin.
Ja kaiken uusiks duunaa / noi säteet suulperin. / Ne stadin nyyaks puunaa, / vek stikkaan perperin.
Stadin suvivirsi, kirjoittajat Mikko Seppälä ja E.J. Kauhanen
Ei nyv voi kiältä kettä / on suvi koittanu. / On vihriänä mettä / ja lämpö voittanu.
On kukkinu jo tuami / pian rinkeplummakkin. / On siksens hiano Suami: / voi nährä kummakki.
Turkulaisten suvivirsi, kirjoittaja Markku Heikkilä
Toas tuli kaanis aeka / ja kesä viimennii. / Kommeena joka paekka / on täönnä kukkasii.
Ja päeväkin nyt paestaa / ja hikkee heruttaa. / Se kaeken uuveks laettaa / ja paremmaksi soap.
Savolaisten suvivirsi, kirjoittaja Annikki Hyvönen
Jo joutu armas aika / ja suvi sulonen. / Kauhniisti joka paikhaan / kasuaa kukkanen.
Nyt siunaustansa suopi / taas lämpö auringon. / Se luonnon uueks luopi / se kuttuu elähmään.
Lappilaisten suvivirsi, kirjoittaja Satu Kreivi-Palosaari
Lähde: www.kirkkojakaupunki.fi
Viisi sormea
Latvialaisen kirjailijan Māra Zālīten (s. 1952) omasta perhehistoriasta ja kokemuksista ammentanut fiktiivinen romaani Viisi sormea (Pieci pirksti, suom. Hilkka Koskela) on ilmestymisvuonnaan valittu parhaaksi latvialaiseksi proosateokseksi.
Useita eri kirjallisuuden lajeja hallitseva kirjailija on syntynyt Siperiassa, jonne hänen vanhempansa ja sukulaisiaan oli aikoinaan Latviasta kyyditetty. Perhe pääsi palaamaan Latviaan vuonna 1956. Maassa vallitsi neuvostomiehitys ja sen vaikutukset näkyivät koko ajan perheen arkipäivän elämässä, jossa piti koko ajan olla varuillaan ilmiantojen pelossa.
Kirjassa on lapsen, Laura-nimisen tytön, näkökulma kolmannessa persoonassa; tällä tavoin voi lähestyä myös aikuisten maailmaa ja sen oudoilta tuntuvia tapahtumia ja vivahteita. Numero viisi edustaa tässä teoksessa symbolista lukua; tyttö on viisivuotias, puistossa kasvaa viisi tärkeää puuta, jotka mamma on istuttanut kadonneiden sukulaisten muistoksi, Siperiaan karkotetulta tutulta laulajalta on murskattu viisi sormea, molemmista käsistä. Numeroon viisi saatetaan liittää usein myös sen merkitys, joka edustaa armoa, armahdusta.
Paluu Latviaan merkitsee perheelle onnellisen ajan paluun toivetta, vaikka mikään ei enää olekaan niin kuin lähtiessä oli; pohjavireenä on koko ajan aikuisten syvä suru menetyksistä, joita ei voi aika korvata. Lapsen toipuminen menneistä kokemuksista tapahtuu nopeimmin; hänen mielikuvitusmaailmansa on rajaton ja leikkinsä täynnä taikuutta ja jännitystä. Kun turvallisuus lisääntyy, muistotkin alkavat palautua mieleen ja sitä kautta myös mamma ja pappa saavat kokea lohtua elämäänsä.
Kevätrunoa pukkaa!
Hei vaan! puro huus ohi rynnäten. Pois alta, on kiire mulla.
Koko metsä on tänään laastava kevät-hienohelman tulla.
Pois alta, tai kera vanhan muun / sinut laastaan, vanha veli!
Puro silmää iski ja nauraen / ohi mennä pärskytteli.
Oli nuori metsä ja nuori maa, / sini taivaan nuorna väikkyi.
Koko metsä viritti viulujaan, / koko metsä laulua läikkyi.
Kevät saattoi tulla tänään jo! / Oli kiirettä siks joka puolla.
Sinivuokot, silmät pestyinä, / piti vartiota jo tuolla.
Kas vaan! Oli palannut peippokin / jo etelän kylpylästä.
Akustiikkaa metsän tarkisti / se jo kaiun helinästä.
Ja varisten lentoharjoitus / oli sinisten ilmain alla.
Koko metsä nauroi äänehen / ja aurinko taivahalla.
Lauri Pohjanpää, Metsän satuja, Kevät
